Tämänpäiväisessä Hesarissa (29.6.20) oli kiinnostava artikkeli häpeästä. Voit lukea sen tämän blogitekstini jälkeen. Tai ehkä se olisi sittenkin hyvä lukea ensin. Juttu sai minut pohtimaan henkilökohtaista suhdettani häpeään. Miettimään, milloin viimeksi olen hävennyt. Ja milloin ensimmäisen kerran. Jos sinäkin teet samoin, niin sitten meillä voi olla jotakin yhteistä, vaikka tarinamme mitä todennäköisimmin ovat ihan erilaiset.
Jouduin lähtemään tähän elämään melko vaatimattomin eväin, sillä näköni, kuuloni ja tasapainoaistini vaurioituivat synnytysrytäkässä. Pienenä poikana ihmettelin, että jos minulla on heikompi näkö kuin muille, niin miksi minun täytyy käydä korvalääkärissäkin niin usein? Jatkuvat käynnit silmäklinikalla olin jotenkin onnistunut mieltämään ikään kuin asiaan kuuluviksi.
Toisen ihmisen silmiin katsominen on ollut minulle aina vaikea paikka. Kun sekä kotona että kansakoulussa käskettiin tuon tuostakin katsoa silmiin ikään kuin se olisi toiminut jonakin valheenpaljastimena, niin minähän reputin aina katsomalla kieroon eli puuta, heinää.
Olen ollut opiskeluaikani mukaan lukien mukana monissa kymmenissä rippikuvissa, ensin omassani, sitten teologiharjoittelijana Tapiolassa ja viimein leireistä vastaavana pappina Helsingissä. Kamalaa oli, kun valokuvaaja käski katsoa suoraan kameraan. Hei, varmaan arvaattekin, kuka on se ainoa tyyppi, joka ei noissa kuvissa katso kameraan! Papin töissä kahdenkeskiset sielunhoitokeskustelut olivat hankalia, kun sama toistui. Harmittelin, etten ole katolinen pappi, jolloin olisi edes se rippituolin välisäleikkö estämässä liian likeisen tuijotuksen.
Ihminen, joka ei pysty katsomaan toisia silmiin, antaa tahtomattaan itsestään epäluotettavan vaikutelman, ikään kuin tuolla tavalla pälyilevällä ihmisellä olisi jotakin salattavaa.
Kolmiulotteisuuden puute ja tasapainohäiriöt saivat aikaan sen, että en koskaan pystynyt kehittymään rakastamissani urheilulajeissa jalkapallossa ja lentopallossa perustaitoja pitemmälle. Minkä pelasin, sen pelasin aivan puhtaasti vaistojeni varassa. Ei syntynyt hienoja banaanipotkuja tai raivoisia läpilyöntejä lentisverkolla.
Hiihtäminen ja luistelu olivat kansakoulussa kammottavia kokemuksia, kun muksahtelin tuon tuostakin nurin, eteen, taakse tai sivuille. Silti piti suorittaa kaiken maailman kansanhiihtomerkit! Onneksi oppikoulussa oli tuttu terveydenhoitaja, joka tiesi minut entuudestaan ja sai järkätyksi minulle vapautuksen kyseisistä lajeista.
Hyvälle – tai edes paremmalle – tasapainolle olisi matkani varrella ollut paljonkin erilaista käyttöä. En osannut antaa arvoa sille, miten muut pystyivät seisaaltaan laittamaan sukat jalkaansa, kun minä aina automaattisesti istuin sukkia jalkaan kiskoessani. Koulun jumppatunnilla tai aikuisena joogaa harjoitellessani jouduin aina mahdottoman eteen: Nyt kävellään suoraa viivaa pitkin tai seisotaan yhdellä jalalla. Älkää unta nähkö!
Jos joku aikanaan kirjoittaa minusta lehteen nekrologin, niin toivon hänen mainitsevan, että Hannu oli ihan tasapainoton tyyppi aivan alusta lähtien!
Jossakin vaiheessa opin toki häpeämään erilaisuuttani. Ilmeisesti jo niin pienenä, etten oivaltanut sitä tosiasiaa, että se, mitä minulle tapahtui synnytyksessä, ei ollut omaa syytäni. Mutta aika onneton oli myös se neuvo, että älä välitä, vaikka kaverit kömpelyydellesi nauravatkin. Siitä olen ympäristölleni kiitollinen, että invalidin leimaa minuun ei lyöty ennen kuin vasta kuusi vuotta sitten, jolloin näkö lähti silmistäni miltei kokonaan. Pikku-Hannulle sanottiin vain, että sinun kannattaa aina joka paikassa istua etupenkissä, niin näet ja kuulet siitä hyvin. Ja että veturinkuljettajaa sinusta ei koskaan tule.
Kun olin opiskeluaikoinani mukana Tapiolan seurakunnan Nuorten Diakoniaryhmässä, niin meillä oli tapana viettää Hvittorpin leirikeskuksessa Kirkkonummella joulujuhlia näkövammaisten kanssa. Me pidimme näkkäreille seuraa ja tarjoilimme heille kaikki joulun herkkuruuat. Well, viime vuosina olen jälleen ollut mukana kyseisissä joulujuhlissa samassa paikassa, mutta en enää palvelemassa vaan passattavana. Voitte sanoa, että ei siinä mitään hävettävää ole, kun tilanne on kääntynyt noin päin, mutta rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, että on siinä. Se on jotenkin niin vaivaannuttavaa, noloa, siihen on muka vain suostuttava, mutta kun se ei millään tunnu onnistuvan edes pakon edessä. Ihan ensimmäisinä vuosina suorastaan toivoin, että maa olisi minut ja häpeäni niellyt, mutta hukkaan valui sekin toive.
Tätä tekstiä aloittaessani kuvittelin, että varmasti mieleeni tulee joitakin sellaisia ajatuksia, sanoja tai tekoja, joita aivan erityisesti kadun tai häpeän. Mutta kun ei, niin ei. Ehkä tämä oli eräässä mielessä mullistava löytö minulle itselleni, että olenkin läpi elämäni hävennyt jotakin sellaista, mille en ole mitään voinut.
Varoituksen sana niille, jotka ovat uusia eläkeläisiä tai juuri eläköitymässä: Kun aikaa tulee yllin kyllin lisää, niin alitajunta syöttää esiin sellaisia asioita ja muistikuvia, joita ette tietoisella tasolla ole pohtineet henkilömuistiin, kun on ollut vain sitä työtä, työtä ja taas kerran työtä. Varokaa myös sanomalehtien psykologia-artikkeleita, sillä ne voivat pyytämättä ja yllättäen herättää juuri tällaisia pohdintoja kuin tämä tässä.
En halua, että minut tämän henkilökohtaisen tekstin vuoksi leimataan joksikin sellaiseksi, mitä en kuitenkaan ole. Huumori on ollut kaverini läpi elämäni. Samoin kirjoittaminen. Lapsena ja nuorena olin kova lukemaan, olin jatkuvasti nenä kiinni kirjassa. Sisukkaaksikin minua on kutsuttu, taistelutahtoa on myös löytynyt tarvittaessa. Ja olen kuitenkin saanut toimia juuri siinä duunissa, jota olen eniten rakastanut eli seurakuntapappina.
Ehkä pääsen tämän bloggauksen päättämään ohjeella, joka saattaa vielä kerran yllättää lukijat: Muistakaa, että tapahtuipa elämässänne sitten mitä tahansa, niin asenne ratkaisee. Aina. Eivät ne sinänsä kinkkiset asiat meitä tolaltamme saa, vaan sen tekee oma asenteemme, siis se, mitä niistä ajattelemme.
Sokkona olen yrittänyt opetella elämään asenteella, jonka mukaan moka on lahja. Ja että häpeällä selviää kaikesta. Meditoikaa näitä. Heippa!
Kuva yllä: Taiteilua pystyssä pysymisen ja kupsahtelun välimaastossa.
Kuva alla: Oli varsin terapeuttinen kokemus, kun rohkenin ostaa ekat peililasini. Sain piiloon sen, minkä halusinkin.
Päivän evankeliumiteksti on kirjoitettuna Hesarin Tiede-palstalla:
Ovatko seuraavanlaiset kommentit lukijoille tuttuja?
– Häpeäisit, mokomakin…!
– Etkö osaa edes hävetä?
– Häpeän silmät päästäni!
– Tuotat meille pelkkää häpeää!
– tms. yhtä hävettävää…
”Aina saa puolestasi hävetä” tuli nuoruudessa tutuksi. En oppinut Itse häpeämään. Liekö hyvä vai paha asia?
Martti: Jep, eikös ollutkin kannustavaa? Olikohan kyse jonkinlaisesta häpeällä johtamisesta? Opimmeko me oikeasti häpeämään, kun sitä niin kovasti tolkutettiin? Elimmekö me snadeina jonkinmoisessa häpeäkulttuurissa? Entäs jos joku olikin liian ujo häpeämään?
Nämä ovat ihan vain omia heittojani tässä. Omaksi häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en ole koskaan lukenut ensimmäistäkään ns. häpeätutkimusta. Tiedän kyllä, että TT Paavo Kettunen on tutkinut aihetta suorastaan häpeämättömän paljon.
Rovasti RR,
Peililasisi ovat todella viileät! Hyvä valinta kuumana kesänä.
Vastaus kysymykseesi: En juuri muista mitä ihmiset ovat milloinkin sanoneet. Muistan muita juttuja mutta en juuri sanomisia.
Jari: Coolia on myös se, että katsoessaan minua ihmiset näkevätkin itsensä. Eikös meidän tulisikin olla jonkinlaisia peilejä toisillemme? Ei tosin niitä peilejä, joihin eilen Porvoossa törmäsin eli ns. juorupeilejä.
Kiitos Hannu valaisevat avautumisestasi! Kuten edellä sanot, toimit tosiaan peilinä. Kirjoituksesi kutsuu miettimään kätkettyjä häpeä tunteitaan. Toivottavasti terapeuttisesti.
Päivi: Miehet juuri koskaan harrasta minkäänlaisia avautumisia, koska sitä pidetään jotenkin akkamaisena puuhana! Se on aika jännä juttu, sillä eivätköhän naiset ole meidät pojat pääasiassa kasvattaneet niin kotona kuin koulussakin? Mistä sitten tulee vaikka tämä vanha hokema, että Mies ei itke? Onko se sitten sitä isien puuttumista kasvatukseen?
Pienillä lapsilla ei ole mitään edellytyksiä diagnosoida itseään, tajuta laajempia syy-seuraus-kokonaisuuksia. Sitten saattaapi käydä niin kuin minulla, että vasta paljon myöhemmin – tai pikemminkin liian myöhään – hoksaa, että tietyt isotkin asiat olisi voinut elämässään hoitaa ihan toisellakin tavalla. Vaan vaikeaa on lapsena erottaa toisistaan niitä juttuja, joille ei mitään voi niistä, joille jotakin voi. Siihen tarvitaan viisaudessa, iässä ja armossa kasvamista.
”Ehkä tämä oli eräässä mielessä mullistava löytö minulle itselleni, että olenkin läpi elämäni hävennyt jotakin sellaista, mille en ole mitään voinut.”
Erittäin hyvä löytö !!! Ehkä se kertoo häpeästä kaiken olennaisen? Häpeä on ikään kuin väärää syyllisyyttä?
Emilia: Kiitos avustasi löytäjän ilon kirkastamisessa! Ja kun tämä oivallus on nyt tehty, niin tuota väärää syyllisyyttä ei tarvitse meikäläisenkään mukanaan hautaan asti kantaa. Matkanteko kevenee, mieli ylenee.
Jonkinlaista välitilinpäätöstä elämästään jokaisen kannattanee tuolloin tällöin tehdä. Jos ei näistä pohdinnoista enää ura uusi aukenisikaan, niin josko edes jonkin sortin uusi uksi, akkuna tahi vaikkapa vain räppänä. Suosittelen!
Olen havainnut, että jos hyvässä parisuhteessa elävän miehen vaimo kuolee, niin usein mies kuolee parin vuoden sisään ihan yllättäen. Poikkeuksen muodostavat ne miehet, jotka purkavat suruaan avoimesti. Surutyö on äärettömän merkityksellinen asia. Sen jättäminen tekemättä aiheuttaa katkeruutta ja itsetunnon romuttumista, sekä sitä häpeää.
Ei isät kiellä poikia niinkään itkemästä vaan äidit. Sain itse ohjeen purra hammasta kun isä kuoli. Suru jäi sisälle huutamaan aikuisuuteen asti. Jossa vasta sain kehotuksen hoitaa homma.
Kiitos Hannu. Vasta nyt tuota lukiessani tajusin miksi uskalsin polkupyörän selkään vasta teini-iässä. Olen hävennyt sitä tähän hetkeen asti. Oli karmaisevaa koulussa joutua viimeisenä valituksi joukkueeseen. Se puoli yleensä hävisi, joka minut joutui ottamaan. Viimeisenä ei ollut mukava saapua maaliin hiihtokilpailuissa. Vasta armeijan kulmamiehenä tajusin, että minulla on kuollut kulma näkökentässä. Näkö kun on muutenkin niin heikko, etten lääkintämieheksi olisi kelvannut. Lasit jos olisi menneet rikki, niin en olisi nähnyt mitään. Toisen silmän näkö kun on melko olematon, niin motorikan kehittymisellä on lapsena ollut omat rajoituksensa.
Nyt kömpelyyteeni osaan jo hiukan paremmin suhtautua huumorilla.
Pekka: Jep. Meikäläinen olisi tarvinnut tukipyörät vissiinkin aikuiseksi asti. Munamankelia en suostunut koskaan käyttämään, niinpä ajelin aina sellaisilla pienipyöräisillä kombeilla, joiden selkään oli helppo nousta ENNEN kuin polkaisin fillarini liikkeelle.
Kieltämättä oli hienoa seurata, kun toiset pojat tahi miehet nousivat munamankelipyöriensä selkään hitaasti ja arvokkaasti nostaen toisen jalkansa tangon yli vasta sen jälkeen, kun olivat pyöränsä jo liikkeelle saattaneet. Itse sen kombini kanssa harmittelin, että miksi tuo ohjaustanko tuolleen tärisee ja tutisee kuin heikkomielinen, miksi se ei millään voisi pysyä suorassa?
Kun joogaopettajani, entinen balettitanssija, yritti mielikuvaharjoituksin opastaa minuakin tasapainoilemaan yhden jalan varassa, niin mielessäni soi kaiken aikaa negrospirituaali Nobody knows the troubles I’ve seen, nobody knows but Jesus.
Sopiva häpeän määrä on hyväksi. Nykyinen häpeämättömyyden kulttuuri liittyy yritykseen hoitaa häpeää, mutta aiheuttaakin sitä lisää, joten kierre on valmis.
Sama on syyllisyyden kanssa. Sopiva määrä syyllisyyttä pitää ihmisen ihmisenä. Silloin ihminen varoo tekemäsrä sellaista (toistamiseen), josta tietää kantavansa jälkeenpäin syyllisyyttä.
Charlotta: Juu, aivan oikein todistat noin yleisellä tasolla. Mun spesiaaliongelmani tässä oli tuo väärästä asiasta häpeän kantaminen ja sitä myöten itseni syyllistäminen asiassa, jolle en kerta kaikkiaan mahtanut itse mitään. Oli vain otettava vastaan tuo koko rujouspaketti. Toisaalta synnytyksessä tapahtuneitten komplikaatioitten takia toinen (ja vieläpä suuri) mahdollisuus oli Noutajan pääseminen elämän ja mun väliin. Sain elämän lahjan. Ja toki kiitän siitä enemmän kuin tekstissäni mainitsemastani mokan lahjasta.
Niin, täytyy erottaa häpeän syyt : omssa itsessä olevat häpeää aiheuttavat asiat, joille ei voi mitään ja häpeä, jonka aiheuttaa oma toiminta, jolle voisi jotakin, jos tahtoisi.
Charlotta: Juurikin näin. Mutta toisaalta: Eihän meillä pieninä lapsina ole mitään edellytyksiä tai työkaluja tehdä tällaisia erotteluja, järki tulee vasta paljon myöhemmin, jos on tullakseen. Arvelisin olevan lapselle suht luonteenomainen keino ottaa kannettavakseen tällainen outo, nimeämätön ja hahmoton tunnemöykky ja tehdä siitä osa itseään, kun ei muita mahdollisuuksia juuri taida olla näköpiirissä.
Tunnistin häpeän tunteen äskettäin kun juttelin teini-iässä olevien lastenlasten kanssa. En siinä kehdannut kertoa pyörähäpeän kokemuksistani mitään. Rovastin avun jälkeen se sujuisi jo. Häpeä on vaikeimmin tunnistettavia tunteitamme ja niiden taakse kätkeytyy paljon elämätöntä elämää. Häpeä lukitsee ja sulkee uhrinsa lukkojen taakse.
Häpeän tunteen luomiseen kiusatussa, perustuu myös kiusaamisen prosessi. Kiusattu eristetään muista ja pakotetaan pohtimaan sitä, mikä hänessä itsessään on vikana. Sitä hän ei voi tunnistaa. Jolloin syyllistämien aiheuttaa hänessä häpeää siitä mitä hän on. Se taas romuttaa itsetunnon. Koulukiusattu ei häpeän tähden kehtaa kertoa vanhemmilleen, tai opettajalle kokemuksistaan, kun pelkää häpeän kohtaamista jopa itsessään, saati muille.
Kiusattuna olemisen tunnustaminen itselle on jo riittävän tuskallista. Poikasena päätin kasvaa oikein isoksi, ettei minua kiusattaisi. Ei auttanut sekään.
Syyllisyyttä kenenkään ei pitäisi kantaa miestään. Meillä kun kristittyinä on mahdollisuus siitä luopua, uskomalla Jeesukseen sovitustyöhön. Sen tilanteen pelkääminen, että kadottaa rauhan Jumalan kanssa siksi että syyllistyy johonkin on jo riittävä pelote, joka estää kristittyä toimimasta Jumalan tahtoa vastaan. Syyllisyyden kantaminen merkitsee samalla häpeän kantamista, joka estää tehokkaasti hyvän elämän. Syyllisyys on se kädensija josta paha vetää meitä puoleensa.
Pekka: Tähän asti olen kirjoittanut tässä keskustelussa ihan intuition varassa. Kun vilkaisin vähän kirjallisuutta, niin Janne Viljamaalta on pari vuotta sitten ilmestynyt kirja aiheesta: – Janne Viljamaa: Hirveä häpeä! Suomalainen häpeä ja kuinka siitä pääsee eroon (Atena, 2018).
Siteeraan haastattelua:
”Häpeän tunne on vahvasti yhteyksissä siihen, miten meihin elämän varrella suhtaudutaan: miten vanhemmat meihin vauvana koskevat ja katsovat, miten vaikkapa opettaja meille puhuu ja miten muut ihmiset meidät hyväksyvät.
Suomessa suuret ikäluokat kasvatettiin häpeällä. Nykyiset nuoret on puolestaan kasvatettu täysin toisin. He ovat tottuneet siihen, että heidän näkemyksellään on väliä.
Viljamaan mielestä on hyvä, että esimerkiksi hierarkioihin perustuva häpeä on väistynyt. Toisaalta kulttuurimme on hänen mielestään muuttunut entistä itsekeskeisemmäksi ja narsistisemmaksi, ja oman edun tavoittelu on kasvanut. Se voi lisätä ihmisten epävarmuutta.”
Tuommoinen sanasokeus aiheutti koulussa hirveää häpeää. Nyt virheisiin suhtautuu jo huumorilla.
Jatka vain rovasti intuition varassa. Se koskettaa syvemmin, kuin kirjaviisaus. Miesten leireillä olen saanut nähdä monet iloiset kasvot, kun miehet ovat ryhmäkeskusteluissa uskaltautuneet avautumaan asioissa , joista eivät ole koskaan kenellekään puhuneet. Moni mies on joutunut tunteensa lukitsemaan häpeän ja syyllisyyden lukkojen taakse. Tarvitaan riittävän turvallinen miehinen ympäristö, jotta avautuminen tulee miehelle mahdolliseksi.
Hieno avautuminen ja blogikirjoitus! Minä avauduin juhannussaarnassa, kun puhuin monestakin näkökulmasta nimistä ja nimien antamisesta. Tunnustin, että kansakoulupoikana häpesin etunimeäni, koska pidin sitä vanhan miehen, vanhan ukkelin nimenä. Myöhemmin opin arvostamaan nimeäni, jonka antamisessa myös vanhemmillani on ollut oma taustansa ja tarkoituksensa.
Toivo: I feel you. Vanhemmat eivät aina ymmärrä, mitä kaikkea voi liittyä nimen antamiseen lapselle. Vaikutukset voivat olla kauaskantoiset, etenkin jos ja kun lapsi ei itse välttämättä pääse sinuiksi oman nimensä kanssa.
Raamatullisessa mielessähän nimeä pidettiin mitä suurimmassa määrin enteenä. Ehkä se lopulta toimi näin sinunkin kohdallasi, kun sinusta tuli toivon tuoja toisille.