Häpeästä kunnia!
Viittaan Filippiläiskirjeeseen 3:
19 heidän loppunsa on kadotus, vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä.
On kysymys lihallisesta mielihyvästä, ruumiillisesta mässäilystä.
Hävettäväksi todettu ja tuomittu saatettiin kunniaan, kun RKK:n Australian piispan 6 vuoden tuomio muutettiin ja hänet todettiinkin syyttömäksi lasten hyväksikäyttöön. Vastoin todisteita paavit antoivat laajan tunnustuksen Pell’n toiminnalle.
18 jakeessa Paavali tuo tuskansa ristin vihollisista, jotka ovat olleet Jeesuksen seuraajia, mutta nyt seuraavat Saatanaa, uskonnollisen kaavun sisällä.
Jumalan seurakunnan tehtävä ei ole paimentaa ulkopuolisia, vt.1.Kor..5:9-13. ” Vaan minä kirjoitin teille, että jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa.”
Muutaman vuoden ajan on maailmallinen ”totutuksen henki” virrannut uskovien yhteisöihinkin. Itse olen viettänyt paljon aikaa sukupuolisten poikkeavuuksien kamppailevien kanssa. Suuri osa kuitenkin on osoittautunut vilpilliseksi eli haetaan sielunhoitajaa, joka voisi langeta heidän kanssaan. Kuitenkin monta voittoa on saatu joskus jopa päivittäisiä taisteluja voittaen ja lankeemuksesta nousten.
Pell’n ja katolisten pappien lapsiin sekaantuminen ei sisälly Seurakunnan toimivallan piiriin. Se kuuluu kuitenkin maalliselle oikeudelle, jonka valtuutus on ollut estettynä vielä vuosituhannen vaihteessa. Useassa Italian TV-ohjelmassa 2000-luvun alusta lähtien, Vatikaanin kurinpidollista korkeinta tasoa edustava piispa Fisichella, toisti, että nämä pappien pedofiliatapaukset kuuluvat kanoonisen lain piirin ja kirkko heidät rankaisee.
Blogini tarkoitus on painottaa uskovien tehtävää, mikä ulottuu vain uskovien yhteyteen. Silti parannuksen saarnaaminen kuuluu Seurakunnalle. Parannuksen tuloksen, lahjavanhurskautuksen esilläpito tervehdyttää yhteiskuntaa, ajallisesti, niin uskovien yhteydessä kuin yleisesti uskonnollisuudessa ja sen ulkopuolella eli kuolemaan asti.
Erittäin tärkeä aihe. Toivottavasti saamme kuulla päivillä käsitellyistä teemoista ja niiden käsittelystä myöhemmin lisää myös täällä.
Eivät kaikki sodassa menettäneet kykyä lämpimiin ihmissuhteisiin. Oma isäni oli rintamaupseeri, varsinkin talvidsodassa hyvinkin koville joutunut. Hänen kuollessaan olin vasta 13-vuotias, mutta lapsuusvuosiltani muistan isän, joka piirsi ja lauloi pojalleen, vaikka lauluääntä ei paljon ollutkaan. Riemullista oli ihan pienenä keinua isän sylissä keinutuolissa. Vähän isompana teimme kahdenkeskisiä kävelyretkiä sunnuntaisin. Tämmöisiäkin muistoja siis on.
Mistähän ikäluokasta oikeastaan puhutaan kun puhutaan nykyvanhemmista?
Ne jotka olivat lapsia sota-aikana lienevät monet jo nyt aikuisten lastenlasten isovanhempia. Sodan jälkeen syntyneet sukupolvet ovat nyt eläiässä tai sen kynnyksellä. Me emme ole eläneet sodan vuosia eli meidän lapsemme eivät ole sodan kokeneen sukupolven lapsia. Nuoret perheet ovat kaiketi suurelta osin niitä, joiden vanhemmat eivät ole koskaan eläneet sota-aikaa. Vai mikä on tämän tutkimuksen kohderyhmä? Ns. suuret ikäluolat lienevät ”mummuiässä”, tuoreita eläkeläisiä, mutta hekään eivät ole niitä, joiden sanotaan sodan aikana lopettaneen itskemisen, kun hekään eivät ole niitä aikoja eläneet vaan rauhanajan.
Jotenkin kaipaisin tähän tutkimukseen ja artikkeliin jotakin aikarajausta siitä keitä tutkitaan ja miten sodan arvioidaan vaikuttavan, lienee eri asia tutkimuksellisesti onko kyse sodan lapsena kokeneiden lapsista vanhempina vai sen rauhan aikana syntyneen sukupolven lapsista vanhempina eli ns suurten ikäluokkien ja 50-luvun lasten lapsista vanhempina. Nämä sodan aikana lapsina olleet lienevät nyt 70-85 vuotiaita ja heidän lapsenlapsensa jo aikuisia suurelta osin. Onko tutkimuksessa sitten kyseessä sodan kokeneiden sotalasten lapsenlapsien vanhemmuuden mallista eli 1980-1990-luvun lasten mallista toimia vanhempina?
Vielä jatkaisin, että toivoisin kotimaa24 toimituksen sen verran harrastavan laadukasta uutisointia, että kysyisi dosentilta mikä hänen tutkimuksensa kohderyhmä otannaltaan on ja mitä metodia hän siihen kohdentaa. Nyt syntyy epäily koko tukimuksen asianmukaisuuteen.
Uutisessa sanotaan:’Näreen mukaan emotionaalinen etäisyys voi jäädä päälle ja näkyä seuraavissa sukupolvissa.’ …siis seuraavissa sukupolvissa.
Vanha totuus on, että isien pahat (ja hyvät teot) kantavat kolmanteen polveen. Niin myös sota-ajan traumat ja sodan jälkeinen kova elämä kantaa sukupolvien perintönä kolmanteen polveen.
Minua puhuttelee tuo emotionaalinen etäisyys, joka olisi perua siitä, että vanhemmat joutuivat keskittämään kaiken voimansa elämästä ja arkipäivästä selviytymiseen. Tunnistan tilanteen omasta lapsuudestani.
Tietyllä tavalla elämme lapsen kannalta samanlaista asetelmaa tänäkin päivänä, kun vanhemmat joutuvat juoksemaan työelämän oravanpyörässä.
Toivon, että Kotimaa seuraa ja uutisoi tästä enemmänkin.
Kristillisyyteen kuuluu sekä laki että evankeliumi (= ilosanona armosta) – ei kuitenkaan halvasta armosta.
Ne siis kuuluvat yhteen kuin ”paita ja peppu”. Niistä ja varsinkin yksityiskohdista kyllä väännetään kättä moneen suuntaan monine painotuksineen, eri piirerissaä eri tavoin ja eri painotuksin.
Maallisten-, luonnon- eli ajallisten lakien mukaisesti ja niitä ”totellen” voi elää ilman pelastusta, lahjavanhurskautusta eli uskoontuloa.
Hengelliset lainalaisuudet eivät ole ristiriidassa aikaan sidottujen lainalaisuuksien kanssa.
Vai tätäkö tarkoitit?
Se mitä eri piireissä väännetään ei ole arviointi eikä arvosteluperusta. Raamatussa on vastaukset tulkitsemattomina esim siihen voiko uskova sekaantua lapsiin. Se sama vastaus on maallisessa laissakin ja maallista lakia tulkitaan. Mitä Armoon tulee, niin se on katuvalle langenneelle, ei viikottain lankeavalle vaikka viikottain ripittäytyisikin ja sitten söisi ja joisi pöydän puhtaaksi.
En varsinaisesti viitannut ns. maallisiin lakeihin. Maallisista lakiasioista ja niiden noudattamisesta/noudattamattomuudesta vastaa oikeusjärjestelmä.
Vastasin melko yleisesti, koska en aivan tavoittanut probleemaasi.
”Vääntämisellä” tarkoitin sitä, että kristittyjä velvoittavista hengellisistä laeista on eri piireissä erilaisia ymmärryksiä, ja toisinaan kovin ehdottomiakin sellaisia: mikä on syntiä, mikä ei. Ja on asioita, joita on eri aikoinakin pidetty tai ei ole pidetty syntinä eri piireissä. Tämä ilmiö lienee ns. herätyskristillisissä piireissä tunnettu. Ns. liberaalipiireissähän ”synti” on harvinaisempi käsite. (Ei ole kannanotto mihinkään muuhun.) ”Vääntämiset” voivat olla turhauttavia, koska niissä ei kenties tule yhteisymmärrystä.
Anteeksianto liittyy katuvan syntiin. Joskus asetetaan rajoitteita sille ”montako kertaa saa langeta” saadakseen (Herralta) anteeksi. Loputon väittely siitäkin helposti tulee.
Oma kysymyksensä on ns. ”halvan armon” eli synnin hyväksymisen (”sormien läpi katsomisen”) tie.
Siinähän ei ole kyse aidosta katumisesta.
Kuka sitten erottaa aidon katumisen ja ”halpaan armoon” pitäytymisen on oma kysymyksensä, ei välttämättä helppo.
Maallinen laki on maallinen laki. Maallista lakia on noudatettava. Tosin, jos se on ristiriidassa Totuuden lain kanssa, olemme problemaattisessa tilanteessa suhteessa lainsäätäjään. Sitähän vuosia sitten Päivi Räsänen oli jossain kristillisessä kesätilaisuuksissa pohtinut; ja häntä vaadittiin ”tietyistä piireistä” silloin sisäministerin virasta(??) erotettavaksi, vaikka kyseessä oli ihan ns. ”normaalia kristillistä etiikkapohdiskelua”.
Jukka,
Ajattelin, että ydin tulisi esille kirjoittamastani. Se on tuo vahvennettu, ja tässä tähdillä erotettu:
Vaan minä kirjoitin teille, *että jos joku, jota kutsutaan veljeksi*, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa.”
Kohdistuksessani esimerkki on tässä RKK (Rooman katolinen kirkko) ja sen virheettömänä pitäminen kirkkona jonka perusta on se, että KIRKKO olisi perustus ja totuuden pylväs. Kirkko’on päädyttiin ja merkitys sanalle annettiin jälkipolttoisesti. Jälkipolttoisiin tulkintoihin kirkko-sanalle ei sisältynyt Jumalan Seurakunta, Kristuksen Ruumis, uskoontulleitten paikallinen seurakunta, ryhmä.
Kirkko-laitoksen totuuden pylvääksi tulkitseminen on RKK:lle ja muille sakramentalistisesti uskovalle tärkeä, mutta väärä, koska:
1.Tim. 3:15 ja 16 on lähes pelkästään jaejaolla sekoitettu. Pylväs ja perustus on Jeesus eikä muuta perustusta kukaan voi panna, niinkuin koko UT sen vahvistaa, vt. 1.Kor. 3:11.
Eli RKK:n papiston lasten hyväksikäyttö ei muutu ikäänkuin merkityksettömäksi, koska kirkon erehtymättömyyteen se ei vaikuta. Jos kirkko-sana voidaan mieltää Seurakunnaksi, niin se on olemassa siellä missä vaikka kaksi Jeesuksen seuraajaa kokoontuu. Kukaan jumalaton ei Seurakuntaan kuulu, vaikka kirkot heitä jäsenikseen haluavatkin.
”Kukaan jumalaton ei seurakuntaan kuulu, vaikka kirkot heitä jäsenikseen haluavatkin.” Se, että seurakunta haluaa jumalattomia jäsenikseen, on sen keskeisin kutsumus. ”Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.”
Martti,
Teologia-otsikon alla löytyy kumppanuutta tähän oivaltamattomuuteesi. Tämä on tarkoituksellista piikittelyä puoleltani, koska niin Vanhan kuin Uuden Testamentin ilosanoma on se, että syntinen kääntyy pois pahuudestaan, antaa löytää itsensä, huutaa avuksi Herraa, katuu jumalattomuuttaan jne. Seurakunnan jäsenys ei tapahdu riitin kautta, vaan sisäisen, näkymättömän muutoksen (metanoia) kautta. Lisäksi ekklesia-seurakunnan jäsenyyteen vain Jumala liittää niitä, jotka ovat vastaanottaneet pelastuksen, Apt. 2:47.
Jumala liittää seurakuntaansa ihmisten välityksellä. ”Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? (Room. 10:14)”
Martti,
Jumala toimii lähes kaikessa ihmisen kanssa yhteistyössä, käyttää uskoontullutta ihmistä, ihmistä jossa Hän asuu. Ei ole kysymys laitoksesta, vaan yksilö(i)stä, mutta työ on Herran ja toimintamalli on Raamatussa.
Kirkkoraamatun jaejako, jossa seurakuntaa sanotaan totuuden pylväääksi ja perustukseksi, korostaa väärin kirkon merkitystä. Uusi Testamentti ei missään esitä seurakuntaa perustukseksi, vaan totuus ja perustus on Kristus, jonka varaan seurakunta rakentuu. Sen tähden sanat ”totuuden pylväs ja perustus” kuuluvat jakeeseen 16, ei jakeen 15 loppuun.
Ihmisen- välityksellä- ilmaisu liittyy ”kirkko totuuden pylväs ja perusta”., vt. 1Tim 3:15, 16.
”Ei ole kysymys laitoksesta, vaan yksilö(i)stä.” Ei ole kysmys kummastakaan. Jumala toimii seurakuntansa kautta. Seurakunta on yhteisönä Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Hengen temppeli.