Kirjoitin viimeksi Porjuksesta. Kymmenen kilometriä alempana on toinen mahtava koski, Harsprånget.
Harsprånget tarkoittaa jäniksen loikkaa. Nimensä koski on saanut terävistä mutkistaan, jotka muistuttavat jäniksen tapaa loikkia.
Voimalaitos on Porjusta nuorempi. Sen rakentajille perustettiin toisen maailmansodan jälkeen taajama, jossa asui parisen tuhatta ihmistä. Nimi oli ytimekkäästi Harsprångets Samhälle. Kylä katuineen ja rakennuksineen oli pystyssä neljäkymmentä vuotta. Sitten se hylättiin.
Rakennuksia ei enää ole, mutta autioitunut katuverkko kyltteineen Lapin erämaassa muistuttaa menneestä maailmasta. Luonto ottaa takaisin alueen, joka siltä oli lainattuna ruotsalaiselle sivilisaatiolle.
Katselin autioitunutta samhälleä hämmentyneenä. Toisaalta olen kyllä luonnon kannalla. Jos vaikkapa Saariselän keinokaupunki autioituisi ja jäkälikkö ja vesaikko valtaisi itselleen hotellit ja turistirysät, en itkisi perään. Pyhän Paavalin kappeli männikkörinteessä on rakas, ja olen saanut palvella siellä monta viikkoa tunturipappina, mutta kaunis se olisi autioituvana erämaan kappelinakin. Niin kuin Pielpajärven kirkko.
Mutta Harsprånget ei ole mikään ajatusleikki, vaan outo kaistale Ruotsin erämaata. Valtatien varressa tosin.
Kauppatori ja Storgatan kertovat elämän katoavaisuudesta. Eräänä päivänä kaikki ryntäävät työn perässä ja kaupunki nousee vaikka korven keskelle. Mutta elinkeinon loputtua autioituu nopeasti ihmisyhteisö. Ihmiset muuttavat, talot puretaan ja muistot jäävät.
Kuinka käy kristinuskolle Euroopassa? Korkeat katedraalit muistuttavat loisteliaasta historiasta, mutta myös kunniattomuudesta, vääryyksistä ja väkivallasta. Jokaisella kultakolikolla on kääntöpuolensa.
Uljaan katedraalin portailla voi mielen vallata sama tunne kuin katsellessa Harsprångetin katukylttejä. Joskus täällä oli elämää. Ihmisiä, naurua, soittoa, kaupankäyntiä ja katseidenvaihtoa. Nyt on kehikko. Kuoret, joiden sisältä rapu muutti pois.
Vai onko se tyhjä katu minun uskoni? Muodoiksi jähmettynyt muisto ensirakkaudesta. Arkeologin löytämä nuotiopaikka, jossa musta hiiltynyt kerros kertoo, että joskus tuli ritisi iloisesti.
Lopussa on videolinkki vapaana virtaavasta koskesta. Patojen avaamisella tehty näytös ei tosin ole sama kuin koski alkuperäisessä voimassaan.
http://www.youtube.com/watch?v=OjTznarRPfc
Luulotteluja Luulajanjoelta:
1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden.
Tottavie osaat tehdä ihmisen kateelliseksi. Miten voi joku osata kirjoittaa noin hyvin?
Jotain minäkin haluaisin sanoa kulttuurin jatkuvasta muutoksesta ja kuvata muotojen säilymistä ytimen vaihtuessa. Vaan en ikinä olisi rapuvertaustakaan keksinyt.
”Vai onko se tyhjä katu minun uskoni? Muodoiksi jähmettynyt muisto ensirakkaudesta. Arkeologin löytämä nuotiopaikka, jossa musta hiilltynyt kerros kertoo, että joskus tuli ritisi iloisesti.”
Tässähän käy kylmät väreet selkäpiissä!
Teemu Kakkurin katsaukset menneeseen maailmaan ovat tyylillisesti loistavia ja sisälöllisesti valistavia. Tosi antoisaa matkata mukana. Kiitos.
Kakkurin blogista tuli mieleen Helsingin Vanhakaupunki. Siellä on kyltti kaupungitalontontilla, jossa luki asukkaiden ottaneen talotkin mukaan. Tuon luettuani en enää ihmetele, miksi rakennukset purettiin. Aikansa olen sitä kysynyt, mikä muka tekee tästä vanhan kaupungin, kun ei ole vanhoja rakennuksia.
Kuitenkin…raunioinen kirkko saa minut surulliseksi, sillä joskus sen kukoistuksen aikana kuului rukouksia ja laulua. Siirrymme eteenpäin elinehtojemme vuoksi, mutta rakennukset harvoin siirtyvät mukana Vanhankaupungin tavoin. Olisi kiva tietää, mihin siellä silloisen katolisen kirkon esineet ovat päätyneet.
Luonto voittaa lopulta, taatusti.
Eurooppa ei onneksi joudu ihan Harsprångetin asutuksen seuraajaksi, vaikka isoja muutoksia onkin luvassa. Kristinusko tullee vetäytymään pienempiin yhteisöihin maallistumisen edetessä ja islamin ottaessa oman tilansa.
Teemun blogi muuten kertoo siitä, kuinka Ruotsi on ollut onnellisessa asemassa, kun sillä on ollut käytössään vesivoimaa.
Olisi kiva tietää, pääsikö Teemu puhumaan tiskuteeraamaan meankielellä?
Kyllä kirjoittajan meistä ”kirjoittajista” erottaa. No, toimittaja osaa asiansa. Kiitos upeasta matkakertomuksesta jäniksenloikkineen ja kylmentyneine nuotiopaikkoineen.
Teemun kirjoitus on hieno ja koskettava, mutta vähän lohduton. Luulen kokeneeni jotakin samaa, mutta en silti aivan yhtä lohduttomana.
Antrean kirkonmäki Voiton päivänä.
Hiljainen puisto ja pelkkä kirkon kivijalka.
Viereisellä tontilla vain pari venäläistä pikkupoikaa kurkistelemassa meitä suomalaisia kädessään Voiton päivän kukkaset.
Mäellä seisoo suuri risti muistuttamasta jostakin.
Kirkko on mennyt, mutta risti seisoo yhä paikallaan.
Ihmisen työ on väistynyt, mutta Jumala on läsnä…
Se mikä on lähempänä uskontoja kuin Luulajanjoki Ruotsissa ja saa jopa Japanilaiset ryntäämään Lappiin on Revontulet ! Me elämme juuri nyt sitä kaikkein vaarallisinta aikaa (tapahtuu joka 11-vuosi ) kun auringonpilkut voimistuvat, purkauksen johdosta niin että revontulet näkyvät jopa Espanjassa. Se suurin vaara (kuparilankojen sulaminen) vaikuttaa olevan ohi tällä kertaa, vain amerikan lennot jouduttiin siirtämään etelämmäs ja Atomivoimalaitos Ringhals Ruotsissa kärsi tulipalosta !
Minun kotikylästä järvi katosi kun rakennettiin kanava (sodan jälkeen) joka tyhjensi vedet. Syy siihen oli se että näin saatiin enmmän peltomaata ! Nyt on kaikki pellot pantu pakettiin, mutta järveä ei saada takaisin. Metsä on valloittanut järven, ja taloja ei ole jäljellä montaa joissa ei ole laudat ikkunoissa ! Kun vanhukset ovat poissa, niin kohtalo on sama…jonka Auringonpilkut olivat vähillä aiheuttaa Helsingille ! Mitä me tästä ?
Olemme Jori Mäntysalon kanssa varmaan samaa mieltä useammasta asiasta kuin uskoisikaan. Hieno kirjoitus tämä.Luihin ja ytimiin menevä suorastaan.