Hätähuutoja myrskyn keskeltä

Hailuodossa tuulee. Mielessäni myrskyää kuitenkin pahemmin kuin pappilan pihakuusien latvuksissa. Kirkon pappina ja ihmisten sielunhoitajana tunnen tänä päivänä surua, kiukkua ja masennusta. Me kirkon ihmiset olemme ajaneet yhteisömme vaikeaan jamaan. Kuvamme valtakunnan mediassa on profiloitunut kirkon sisäisiin ristiriitoihin, joista pahin on kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta. Mutta kuinka on mahdollista, että olemme ajautuneet tähän?

Sanotaan, että kirkon ääni ei kuulu, eivätkä ihmiset huomaa, mitä kaikkea hyvää kirkko saa toiminnallaan aikaan. Kysymys ei ole mielestäni kuitenkaan kirkollisen tiedottamisen ongelmasta vaan ihmisten kuuntelemisesta ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta. Takavuosina oli kirkon ihmisissä yhteiskunnallisia vaikuttajia, kuten John Vikström, Martti Lindqvist tai viimeisimpänä Eero Huovinen. Nyt visionäärit, suunnannäyttäjät ja ajattelijat näyttävät kadonneen varjoihin. Katseet ovat kapeutuneet huolestuttavassa määrin. Kristinuskon dynaamisuus on tukahdutettu. Kirkon johtavassa asemassa olevista henkilöistä on tullut lainvartijoita ja stabiliteetin pönkittäjiä, jotka kumartavat oikealle ja vasemmalle, jotta riittävä määrä veronmaksajia säilyisi.

Kun talossa aletaan riidellä ja rankaista perheenjäseniä, ikkunat ja ovet pannaan kiinni. Ilmatila vähenee, happi loppuu. Henki heikkenee. Tämä tapahtuu nyt kirkossa ja se tapahtuu tilanteessa, jossa pitäisi erityisen tarkasti voida peilata kirkon tehtävää ja sanomaa yhteiskunnan muutosten keskellä. Hiljakkoin kysyttiin Yle Uutisten artikkelissa, miksi kirkon johto on ollut hiljaa koronakriisin aikana. Piispat vastailivat että heiltä ei ole tultu kysymään ja että olisi kai pitänyt olla itse aktiivisempi. Niinpä. Mistäköhän johtuu, että lehdistä ei ole soiteltu? Ja mistäköhän johtuu, että julkista keskustelua tasa-arvoisesta avioliitosta käydään innokkaimmin kapinapapeiksi ristittyjen facebook-sivuilla? Edelleenkin voidaan kysyä: kenestä yksittäisestä kirkonmiehestä on ollut eniten juttuja viime aikoina valtakunnan mediassa? Vastaus on melko kiistaton: Arpad Kovacs.

Kirkossa on siis sentään joitakin mediaa kiinnostavia persoonia. Kovacsin ohella on mainittava Kai Sadinmaa. Valitettavasti vain kirkon lainvartijat ajavat heitä marginaaliin, rankaisevat ja heittävät ruoskittuina median kynsiin.

Kysymys kirkon johdolle: miksi emme voisi antaa kirkon olla se ihmisten näköinen kirkko, jollaiseksi kansankirkkoa ennen kiiteltiin? Miksei meillä ei voi olla erilaisia ajatuksia rakkaudesta ja avioliitosta ja toimintamalleja, jotka mahdollistavat erilaisten käsitysten harmonisen rinnakkaiselon? Raamatunkin suhteen kirkossamme on monenlaista suuntausta. Jotkut luovat Raamatun valossa uutta, ajankohtaista teologiaa. Toiset lukevat Raamattua kirjaimellisesti ilman minkään sortin teologiaa, toiset taas tekevät teologiaa ilman Raamattua. Sitten on suuri joukko heitä, jotka eivät välitä sen paremmin Raamatusta kuin teologiastakaan, mutta joilla on vahvoja tunneperäisiä kantoja. Olkoon niin, minusta tämä kaikki on ihan fine, niin kauan kun jaksamme sietää kaikkia kirjavia lähestymistapoja ja keskustella toisiamme kunnioittaen.

Kirkko on aina rakkauden kirkko. Sen on oltava sitä hamaan maailman tappiin asti. Siksi meidän on kuunneltava herkällä korvalla ihmisten ääniä ympärillämme ja hyväksyttävä hyvin monenlaiset ajatukset rakkaudesta ja parisuhteista. Perinteisen avioliittokäsityksen rinnalle on hyväksyttävä toinen tie ja samansukupuolisten parien on voitava viettää rakkautensa juhlaa kirkon helmassa. Muuten voimme panna ovet ja luukut kiinni saman tien ja lähteä etsimään muita hommia.