Tänään perjantaina 1.8. alkavat Kalajoella Hengen uudistus -liikkeen kesäpäivät. Ne jäävät usein perinteisten herätysliikkeiden kesäjuhlien varjoon, vaikka kokoavatkin hyvänkokoisen joukon osallistujia. Olen perehtynyt ohjelmaan ja löytänyt monet ystäväni ohjelmavastuusta. Siksi toivotankin Kalajoelle kokoontuville karismaatikoille siunausta ja kaikkea hyvää.
Kirkollisesti uutisköyhän kesän aiheisiin kuului amerikkalaisen uuskarismaatikon David Herzogin vierailu ja Olympiastadionilla järjestetyt suurkokoukset, joista ei tullut ihan niin suuria kokouksia kuin järjestäjät toivoivat. Kotimaan lukijoille ei tarvinne kertoa, että mielipiteet ovat jakautuneet voimakkaasti.
Yhdet ovat Herzogin ja hänen kaltaistensa saarnaajien vannoutuneita kannattajia, jotka ovat arvostelusta olleet kovasti kallella kypärin. Toiset ovat analysoineet Herzogin opetusta ja lausuneet aika tylyjä arvioita hänen teologiastaan. On luettu otsa kurtussa hänen kirjojaan tai katseltu huuli pyöreänä tapahtuman televisiointia. Kolmannet ovat pitäneet häntä huijarina ja myös sanoneet häntä huijariksi. Olenpa näillä palstoilla pöljäillyt minäkin ja tappanut lomalaisen tylsiä päiviä osallistumalla yleiseen kakofoniaan.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sellainen Herzog päästettiin lavalle oikein Olympiastadionilla!
Oikeasti olen vähän mieltäni pahoittanutkin. Miksi tämä suomalainen kristikansa, jota on hemmoteltu hyvillä julistajilla ja opettajilla vuosisatojen ajan, haluaa niin usein ja helposti lumoutua melkoisen pinnallisesta ja minun mielestäni tyystin tyhjästä julistuksesta? Vikaa täytyy ihan oikeasti olla meissä kirkon papeissa, jos uskon sijasta ihmiset haluavat uskomuksia ja uskottelua. Onko meidän tarjontamme niin köyhää, että janoiset luulevat pahvikulissejakin ja kovaa mekkalaa elävän veden lähteiksi?
Välillä tulee vakavasti sanottuna mieleen sellainen kylmäävä ajatus, että Jumala on hylännyt meidät ja jättänyt Suomen siionin erämaan tuulten riepoteltavaksi. Vetää kaikista ovista ja uuni on kylmennyt. Autiossa tuvassa mellastavat riidanhenget ja huijarit. Ihmiset maksavat kalliin hinnan ruoasta, joka ei ruokaa ole.
– – –
Muistuupa mieleeni kesä 1985, jonka toimin erään kristillisen järjestön leirikeskuksen isäntänä. Koko kesän ajan olivat sanan saarnaajat ruokkineet rukiisella leivällä käypäläisiä ja kylänmiehiä, viikonloppujen osallistujia, raamattukurssilaisia, seuravieraita ja muita kuulijoita. Oli syvällistä opetusta, rikasta Raamatun tuntemista, uskonvahvistusta, meheviä juttuja, iloa ja alttiutta, sielunhoidollisia luentoja, läsnäolevaa osallistumista syntisten hätään, totista parannuksen tekemistä ja avaraa evankeliumia.
Vertaisin sitä ruotsinlaivan buffetpöydän ensimmäiseen kattaukseen. Kaikki herkut, vitamiinit ja kalorit. Sillit, kinkut ja katkaravut, graavilohi ja haukitartar, salaatit ja uudet perunat, tilli. Ramlösa-vettä. Saaristolaisleipää, ohrarieskaa, aurajuustoa, lihapullia, lampaankylkeä, porsaanniskaa ja lopuksi suklaamoussea, vaniljavanukasta, iso kuppi mustaa kahvia.
Mutta sitten joku tarjoaakin hattaraa. Ihmiset jättävät buffetin ja juoksevat pää kolmantena jalkana syömään pelkkää vaaleanpunaista markkinahattaraa.
Kesän päätteeksi nimittäin tuli Los Angelesista pari hemmoa, joille joku oli maksanut lentoliput Suomeen. Heillä oli kaksi asiaa: 1. pitää huutaa kovalla äänellä halleluja, että taivaassa kuullaan. 2. Suomeen tulee aivan pian suuri herätys ja Suomi on Jumalan erityinen silmäterä. Toisen pääkohdan jälkeen kerättiin kolehti paluulippuihin. Näitä sitä vatkattiin pari kolme päivää ja monen mielestä tämä oli nyt se kauan odotettu herätys.
Voi hyvänen aika! Koko kesä edellisvuosien tapaan oli kirkastettu Kristusta puhein, lauluin, raamatuntekstein ja keskusteluin. Sitten tulee pari amerikanhippiä huudattamaan seurakuntaa ja keräämään kolehdin.
Tämä muistelma on tietenkin hieman pelkistetty esitys, mutta jokseenkin totuudenmukainen. Jonkinlaisen terveellisen kriisinkin sain noista kokemuksista, mutta rovasti Timo Holma opasti selkeille vesille. Kiitolliset terveiset vaan, jos menevät tätä kautta.
Kun palasin Helsinkiin, luin Lutherin valitut teokset läpi ja päätin, että tässä seison, enkä muuta voi. Voi voi.
Miksi suomalainen kristikansa, jolle on annettu luterilaisella sektorilla Achreniukset, Pukanhaavat, Paavolat, Aerilat, Salomat, Laestadiukset, Raattamaat, Juhonpietit, Hanhi-Pietit, Paksu Feetit, Purnut, Runtit, Typöt, Skinnarit, Malmbergit, Lagukset, Ruotsalaiset, Hedbergit, Kurviset, Westerbackit, Malmivaarat, Malkamäet, Rädyt, Muromat, Lemiset, Lehtiset, Pakkalat, Hannulat, Paasiot, Kaskiset ja Simojoet sekä vapaalla sektorilla Boijet, Hirvoset, Manniset, Luodot, Antturit, Jokiset, Tuomenoksat, Nousiaiset, Aaltoset, Mellerit, Yli-Vainiot ja ties ketkä – huh – aina eksyy hattarakojulle ja ostaa kalliilla rahalla pussillisen ei-mitään?
Itse asiassa tässä nykyisten hattarakojujen äärellä tulee ikävä Niilo Yli-Vainiota, joka möi sentään makkaraperunoita ja punaista maitoa. Ei ihan niin paljon vitamiineja kuin Laestadiukseen lohisopassa, mutta piti se nälän poissa hyvän aikaa. Hattarasta ei saa kuin sormet tahmeiksi.
Puhumattakaan sitten suomalaisten suhteesta Raamattuun. Uusi testamentti käännettiin 1548 ja sitä ennen Raamatun opetusta oli jo pällistelty kirkkojen kattomaalauksissa. Biblia Pauperum. 1642 tuli koko pyhä kirja suomalaisten ymmärrettäväksi ja vuoden 1812 jälkeen sitä alettiin myös painaa ja levittää. Onko koko raamatunlevitys, lukutaito ja sadat tuhannet raamattutunnit olleet turhaa tuuleen kylvämistä, jos uskovat kristityt luulevat mitä tahansa kirppusirkusta raamatulliseksi kristillisyydeksi? Onko niitä raamattutunteja kukaan kuunnellut?
Vaikka suomalainen kristillisyys onkin ollut riitaista ja eksynyt joskus sivupoluille, on se yleensä ollut Kristus-keskeistä. Pikkuasioista on kiistelty, mutta puheet ja laulut ovat todistaneet Ristiinnaulitusta. Paavali olisi voinut kirjoittaa Suomesta sen, mitä hän sanoo Korintista:
En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.
Pitäisikö tämän ajan uskoa kutsua Esau-kristillisyydeksi? Esau oli se Vanhan testamentin jeppe, joka vaihtoi esikoisoikeutensa ja isä Isakin siunauksen lautaselliseen hernekeittoa. Onko jossain sellainen osto- ja myyntiliike, johon kannetaan Roseniukset, Ardntit, Wilcoxit ynnä Wisløffit, Krummacherit, Bugget, Svebiliukset, Kempiläiset sekä Ristin Johannekset ja tullaan ulos tyhjä värityskirja kädessä? Onko Hamelnin pillipiipari löytänyt Helsinkiin?
Miksi kaikille ei riitä tai kelpaa lämminhenkinen, raamatullinen ja nöyrä karismaattisuus, vaan haetaan aina vain kiihkeämpiä kicksejä ihmiskeskeisestä ja irvokkaasta showsta? Mitä poskettomammat lupaukset ja överiäämpi uho, sen enemmän on muka hengellistä.
Tällaisen ajan riennon keskellä karismaattinen liike kokoontuu kesäpäivilleen. Eipä käy kateeksi. Hengen uudistuksen toiminnanjohtaja Marko Huhtala kirjoitti nasevan kolumnin yhdistyksensä sivulla. Siinä hän tekee oivallisen selvityksen, mitä eroa on terveellä ja sairaalla hengellisyydellä. (Linkki lopussa) Huhtalan artikkeli on niin hyvä, että sen soisi tulevan koko karismaattisen liikkeen yhteiseksi julkilausumaksi. Sellaiselle olisi nimittäin nyt tarvetta.
Tai jos. Olisi edes se H. C. Andersenin sadun pikkupoika, joka sanoisi, ettei keisarilla ole uusia vaatteita. Nuo ovat vanhat vaatteet, eikä niitäkään itse asiassa ole olemassakaan. Keisari on kuulkaas pukeutunut hattaraan ja siitäkin on enää tikku tallella. Tuuli vei sen sokeripölyn.
Julkilausumalla karismaatikot tekisivät palveluksen niille lukuisille Sanan ja rukouksen iltojen järjestäjille, todistuspuheenvuorojen pitäjille, esirukoilijoille, ylistyskuorolaisille ja kaikille seurakuntien hiljaisille, jotka haluaisivat käyttää armolahjojaan yhteiseksi rakennukseksi, mutta jotka ovat pää pyörällä entistä hurjempien virtausten vyöryessä areenoille. Niin; vyöryessä areenoille pitäen hirviää mekkalaa itsestään.
Minä minä minä, siunaus siunaus siunaus, rikkaus rikkaus rikkaus.
Kauneus, terveys ja ikuinen nuoruus.
Karismaattinen liike ei voi toimia jäsentämättä opetustaan ja selkeyttämättä rajojaan. Syy ei ole sen itsensä, koska se ei ole syyllistynyt ylilyönteihin. Mutta kun se opettaa myönteisesti, mitä Pyhän Hengen työ on, sen tulee myös uskaltaa lausua ääneen, mitä se ei ole. Kun ollaan tilanteessa, jossa poliisi tutkii yhden tunnetuimman parantajan kirjanpitoa, yksi suuntaus horjuu johtajansa edesottamusten takia ja jossa uudet töttörööt tulvivat polkemaan jalkoihinsa terveen kristillisyyden, tarvitaan ohjausta kestävälle perustalle.
Vaikka sairaiden puolesta rukoillaankin, olisi hyvä joskus lausua ääneen, että Jumala rakastaa myös köyhiä ja kipeitä. Kenenkään ole pakko parantua. Terveyden palvominen ei nouse Raamatusta, vaan maailman arvoasetelmista. Evankeliumi on jotain aivan muuta ja paljon enemmän kuin kauneushoito tai laihdutusvinkki. Jumalan kirkkaus ja kunnia ei himmene, vaikka meillä kaikilla olisi eripituiset jalat ja huonot hampaat.
Ennen julkilausumia pitää katsoa peiliin ja pohtia, ketä ollaan ja mitä halutaan olla.
Kehotusta katsoa peiliin pidetään yleensä kielteisenä tokaisuna. Sellainen sen ei tarvitse olla. Se voi olla myös ystävällinen, mutta tarpeellinen vihje. Jos kehotan karismaattista liikettä katsomaan peiliin, en tee sitä moittiakseni virheistä, vaan muistuttaakseni kristityille aina tarpeellisesta asiasta. Pitää olla tunnistettavat kasvot, nimi ja osoite. Pitää olla yhtä selkeä roolijako kuin Punahilkka-näytelmässä, jossa katsomon pienimmätkin lapset tietävät, kuka se susi on ja kuka taas metsästäjä. Pitää kertoa, mikä on tulessa puhdistettua kultaa ja mikä kissankultaa. Vaikka hattaristit kieltäisivät arvostelemisen ja kätkeytyisivät hurskaisiin höpötyksiin, pitää puhaltaa savuverho pois ja näyttää turvallista tietä.
Lomalta paluu on kohta edessä ja öinen bloggailu saa taas tehdä tilaa rehelliselle työlle.
http://www.hengenuudistus.fi/etusivu/sairas_vai_terve_hengellisyys/?session=98825308
Ihan ajatuksia herättävä ”pienoisromaani” Teemulta. Lisää näitä.
Olisikohan niin, että kun tämä maailma on niin viihdepainotteinen tänä päivänä, niin hengellinenkin puoli menee pikkuhiljaa sinne hattaratiskille.
Ihmiset eivät osaa enää olla syvällisiä eivätkä osaa etsiäkään mitään syvällistä.
Tosin olen huomannut sen, että jos vaikka luen jotain hengellisten isien tekstejä, tulee väkisinkin sellainen ajatus mieleen, että voisiko nämä samat asiat jotenkin sanoa ”nykysuomeksi”. Eli niin, että se jotenkin herättäisi aikamme viihdeihmisenkin mielenkiinnon. Ruisleipää nykyihmiselle eikä välttämättä niitä aitoja alkuperäisiä Achreniuksia ja Luthereita. Siinä haastetta kirjailijoille…
Blogi oli nautittavaa luettavaa. Hengellisten julistajien nimet muutaman vuosisadan ajalta vyörytettyinä lukijan silmien eteen noin – siinä tuli vahva ja ravittu olo jo pelkästä nimiluettelosta! Ja ruotsinlaivan buffet-pöytään vertaaminen sai veden kielelle.
Tekstissä oli minun kannaltani katsottuna vain yksi ongelma: olen hattaran sijaintipaikasta eri mieltä.
Oma kokemukseni on sama kuin Pentti Olinin: ”Sunnuntaiaamujen latteuksia kuunnellessa on vaikea kuvitella, että se on Archenius & kumpp, joista saarnastuolissa ammennetaan.”
Sen sijaan Herzogia 5 päivää kuunneltuani ja Glory Invasion (Kirkkauden invaasio) -kirjaa 2. ja osin 3. kertaa luettuani ja alleviivattuani oma kokemukseni on: hattara-sanan vaihtaisin toiseen h-sanaan: hunaja.
Hunaja on ravintoarvoltaan toista kuin hattara. Hunajassa on valkuaisaineita, hiilihydraatteja, B-vitamiineja, C-vitamiinia, kaliumia, kalsiumia, magnesiumia, fosforia, rautaa, mangaania, sinkkiä, kuparia, kromia, fluoria ja booria, kertoo Wikipedia. Ja Raamattu kertoo: ”Sinun sanas owat minun suulleni makiammat cuin hunaja.” (Ps 119:103, Psalttarit,1642)
Miehen kanssa olemme keskustellen lukeneet Glory Invasion -kirjaa kokoussarjan jälkeen ja siitä on tullut hunajainen, ravittu, haastettu olo.
Sielunhoitoterapeuttina antaisin ohjeen (jos neuvominen on sallittua tai korrektia tässä yhteydessä): anteeksianto vuoden 1985 amerikanhipeille voisi avata uusia väyliä vastaanottaa myös amerikkalaisen kristillisyyden hyvyyttä. No man is an island, ja koko maa ja maailma on Herran.
Tykkään, kun Paavali sanoo: ”KAIKKI on teidän, Paavali, Apollos, Keefas, maailma, elämä, kuolema, nykyiset, tulevat…” Amerikkalaisia ei oltu silloin keksitty, mutta luulen, että hän sisällyttäisi kaikki-sanaansa heidätkin.
Joka tapauksessa tykkäsin lukea tekstiäsi, Teemu Kakkuri. Siitä kuului sydänäänesi selvästi, ja ihmisten sydänäänien kuulemiselle jos mille on tilausta. Lisää tätä lajia!
Jatkan vielä: Terveen ja sairaalloisemman hengellisyyden ja karismaattisuuden ero kulkee yleensä ‘meidän’ ja ‘teidän’ välillä. Se joka sanoo ‘halleluja’-sanan innokkaammin kuin minä ja me, syyllistyy ylilyöntiin. Se taas, joka sanoo hallelujansa kuivakkaammin kuin minä ja meidän jengi, on alilyöntiin syyllinen. Mittatikku on mikä? Minä, minä, minä.
Raamatusta viis!
Ja silti Raamattu ja aivan erityisesti Psalmien kirja antaa luvan ja tilan ja kehotuksen kaikenlaiseen tunteenilmaisuun. KAIKKI AITO on oikein. Itku, ilo, tanssi, huuto, kiukku, viha, ahdistus, lohdutus. Kaikelle tulisi olla tila seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa, koska Jumalan kansan parissa on lohdutus ja syli kaikille tunteille. Minne muualle sitä ihmispolo menee itkemään, jos Jumalan kansan parissa ei saa itkeä? Missä muualla sitä pien ihmislaps saa iloita niin puhtaasti kuin riehakkaassa ilotanssissa toisten Jumalan lasten kanssa? Tämä kokemus on ollut totta kaikkien herätysten alussa, ennen kuin tunteentappajat astuvat areenalle ja sanovat: ’Koska MINÄ ahdistun SINUN tunteenilmaisustasi; SINÄ et saa käyttäytyä noin.’
Jeesus sanoi näistä ihmisistä: ”He eivät itse mene sisään (Jumalan valtakunnan iloon, vapauteen, rakkauteen, itkuun, katumukseen, armoon, omien tunteiden löytämiseen ja käsittelyyn) ja estävät muitakin menemästä.”
Mutta onneksi Raamatussamme on Psalmien kirja! Ja Jobin kirja!
Enkä tiedä, missä jamassa itse olisin, jos en olisi noista kahdesta kirjasta saanut lohtua elämäni tiukkoina vuosina! Rakastan noiden kahden kirjan laajaa, syvää sanomaa!
Sirkku Chambers kirjoittaa asiaa. Samalla tunnen piston sydämessäni. Tunnistan itsessäni olevan kosolti tunteentappajaa.
Hyväksymme, että urheilukilpailussa, konserteissa ja taidetapahtumissa saa näyttää tunteita, mutta paheksumme, kun joku uskaltaa niin tehdä hengellisessä viitekehyksessä. Ja aivan kuten Sirkku kirjoittaa, Raamattu kaikkialla puhuu vahvan tunneilmaisun puolesta. Vahvat tunteet, terveen opin ohella, kuuluvat myös terveeseen ja yltäkylläiseen kristillisyyteen. Kuinka usein olemmekaan vetäneet yhtäläisyysviivan tunnekylmän, estoisen ja ahdistuneen kristillisyytemme ja raamatullisen kristillisyyden välillä. Uskon, että Paavali ja kumppanit olisivat todella ihmeissään, jos he pääsisivät näkemään tilaisuuksiamme. Missä on kaikki ilo ja elämä, he varmaan kysyisivät.
Kiitos Jari! 😀 Asian laidan myöntäminen on nöyryyden merkki ja mainio alku uudelle! Siunausta jatkoon tällä tiellä!
Herätyskristillisyydessä on aina esiintynyt vahvoja tunteita; iloa ja liikutuksia. Saman kuvan saamme tietenkin myös Uudesta testamentista. Ero hattaraan on ehkä eniten siinä, että iloon tullaan aihe edellä. Evankeliumi itsessään synnytti ilon ja liikautti ihmistä. Se on erilaista kuin ilon keinotekoinen nostattaminen.
Sirkku Chambersille kiitos huolellisesta perehtymisestä blogin aiheeseen.
Jari hyvä, ei se sitä ole!
Heränneet käyttivät ilmaisua ”kylmät hypyt”. Minusta se kuvaa hyvin sen, mitä Teemu tarkoittaa.
Ja jos saan vielä jatkaa, jatkan. Sitä ennen: Kiitän vielä lämpimästi sinua, Teemu Kakkuri. Kuten huomaat, kirjoituksesi herättää minussa paljon tunteita ja ajatuksia. Se on hyvä asia, ja se on Sinun erinomaisen kirjoituksesi ansiota. En ole nimittäin ollenkaan sitä mieltä, että meidän kristittyjen täytyy olla kaikesta samaa mieltä.
Kunnioittava ja kuunteleva asenne toki on hyväksi, jotta ei tarvitse taivaan ensimmäistä tuhatta vuotta kuluttaa anteeksipyytämiseen kaikilta, joita on haukkunut täällä maan päällä. Ja muistutan: helluntailaisia, karismaatikoita ja uuskarismaatikoita lasketaan olevan maailmassa noin 500 miljoonaa (mä en oo käynyt laskemassa, jotkut muut on, ja tällaiseen lukuun ainakin eräät ovat päätyneet), joten anteeksipyyntöön taitaa mennä sievoinen aika, jos harmistus on sijainnut sillä suunnalla.
Toki muitakin jengiin kuuluu mukaan, ja monet edellä mainituista varmaan joutuvat ottamaan Sinun ansiokkaan julistajalistasi mukaan ja käymään anteeksipyyntökeikalla ja kysymään: ”Sori, kuka sä oot? Sori, mä en oo kuullu sun nimeä ees. Meidän jengissä ei teikäläisiä arvostettu. Anteeks, että en ottanu selvää… olin vain omien julistajiemme talutusnuorassa koko elämäni….”
Tästä tuleekin mieleeni ehdotus:
Jospa joku tän lukija haluaisi laajentaa perspektiiviä: Kutsuisi kokoon ryppään Herzog-faneja ja toisen ryppään Herzog-epäfaneja. Ja säännöt olisivat: Kukaan ei saa yrittää käännyttää ketään millekään puolelle. Jokainen saisi vuorollaan kertoa oman hengellisen elämäntarinansa tähän asti. ’Mitä reittejä mä oon kulkenut, että mä tänä päivänä ajattelen niin kuin ajattelen, reagoin niin kuin reagoin. Mitä kipuja oon kohdannut, mitä lohdutusta oon löytänyt. Mikä mua pelottaa? Mikä mua ihastuttaa?’ Kielilläpuhuminen ja muu hihhulointi olisi kielletty. Ihan selvällä suomella pitäisi kertoa omaa tarinaansa. Kuuntelijat vain kuuntelisivat myötämielisinä ja hiljaa. Tarkentavia kysymyksiä saisi esittää, mutta neuvoa eikä kommentoida saisi. Ihan niin kuin AA:ssa. Tai sielunhoitoryhmässä, hyvässä sellaisessa. Lopuksi jokaisen ihmisen elämäntarinan jälkeen sanottaisiin Kiitos! Sitten luettaisiin Herran siunaus ihmisen ja koko hänen tarinansa ylle. Jos puhuja itse haluaisi lisäkäsittelyä, hän voisi halutessaan pyytää lisärukousta tiukkaan kohtaan tai lisäkeskustelua. Mutta ei olisi mikään pakko.
Sopivan kokoinen kaveriporukka siis koolle ja keskustelemaan! Suomalaisten keskustelukiintiö ei ole vielä täynnä, väitän.
Senkin lisään: Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi Herzog-faniksi keskustelemaan. Ota yhteyttä: sirkkuchambers@hotmail.com. Asun Vantaalla, mutta tulen mielelläni kertomaan elämäntarinaani mihin päin Suomea hyvänsä, ja mihin tilanteeseen vain, ja sielunhoitoterapeutin koulutuksen saaneena lupaan osata pitää suuni kunnioittavasti kiinni, kun toinen kertoo omaansa.
Minulla liittyy tähän asiaan vain yksi pelko:
Että kukaan ei ota yhteyttä. Että kaikki laittavat silmänsä kiinni: ”En nähnyt tuota ehdotusta. Asia ei ole sen väärti. On tässä tähdellisempääkin tekemistä. Ei tuo nainen ole edes oikea teologi, mikä lie huithapeli. Kallis aikani menee hukkaan ja tuloksena on pelkkää ei-mitään. Herzog on ollut ja mennyt, mitä siitä nyt enää vaahtoamaan.”
Menen kohti hylätyksi tulemisen pelkoani ja ehdotan tätä asiaa vakavissani silti. En olekaan yliopistoteologi. Oma kristillinen taustani on kirkon ulkopuolinen herätysliike, mutta Elämän(!) ja seurakuntakoulutuksen sain nuorena aikuisena Englannin uuskarismaattisesta liikkeestä, tarkemmin sanottuna Roger T. Forsterilta ja Lontoon Ichthus Christian Fellowshipista, jossa vietetyt 6 vuotta ja kokemukset siellä radikaalisti muuttivat katsantokantani elämään.
I have a dream this aftern… eiku… this morning: Minulla on unelma siitä, että toisten elämäntarinoiden kuulemisen kautta Suomen kaikensorttiset kristityt saavat lukuisia ahaa-elämyksiä: ”Oho, mä en oo ikinä aatellu tota. Mä en oo ikinä kuullut tuota, en oo ikinä ajatellut asian tuota puolta. En oo ikinä tajunnut tota.”
Minulla on unelma seurakunnista:
Että kaikenmerkkisissä seurakunnissa löydettäisiin IHMISISSÄ asuva Kristuksen Henki. Että IHMISET olisivat tärkeitä, ei ohjelma. Että ihmisten TARINOILLA olisi kuulijansa. Vanhusten vaikeilla, rankoilla tarinoilla, lasten iloisilla tarinoilla, nuorten uhmakkaillakin tarinoilla. Keski-ikäisten kiireisillä tarinoilla. SILLOIN voisimme jopa viisastua!
En näe tätä tapahtuvaksi jumalanpalveluksissa. Se on kuitenkin mahdollista. Tarinat jumalanpalvelusten keskiöön muiden jo löydettyjen osien ohella, pyydän! Aidot, todelliset tarinat viisastuttavat ja lähentävät ihmisiä tosiinsa!
Kiitos kuuntelusta, Teemu ja muut. Anteeksi kirjoitukseni pituus. Kun on seurakuntaunelmista kyse, sydämeni herää ja sanat pomppivat sisältäni virtana ulos. Toivon, että se on ok. Tämä kaikki nousi Sinun kirjoituksesi herättämänä minulle eloon.
Alkuun voisi lähteä vaikka katsomalla tämän videon. Herzogin opetus liittyy siinä laajempaan näkökulmaan. Siinä on suomenkielinen tekstitys, https://www.youtube.com/watch?v=u4GXWZuPGHw
Roger Forster edustaa taas englantilaista karismaattisuutta, jossa ei ole menestysteologian piirteitä.
Radion ja tv:n jumalanpalvelukset ovat sitten varsinaista seka-irtokarkkia ellei hattaraa. Kun toosan avaa, ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee.
Liekö se juuri viime sunnuntaina, kun lehdessä luki Yle1 klo 10.00 ohjelmaksi ”Jumalanpalvelus”, mutta sitten tuli jotain haastatteludokumenttia rippikoululeiriltä ja nuoret lauloivat kuorossa sateenkaaripropagandaa. Että sellainen evankeliumi, ja sellainen palvelus.
Ohjelmassa oli rippikoululeirin valmistama lyhyt jumalanpalvelus ja sen lomaan liitetty kuvaus palveluksen valmistelusta ja sitä valmistelleiden ajatuksista. Ei kaikki ole ’sateenkaaripropagandaa’ missä mainitaan sateenkaaren värit. Tuskin Nooakaan näki mustavalkoista kaarta pilvissä.
Kyllä tämä Teemun kertomus on nautittavaa luettavaa. Itse näin äärilaestodialaisena agnostikkona kyllä kovasti tykkään eli pidän. Isoisoisäni A.K. Suoraniemen hengessä myötäelän. Ja olihan se isänikin saarnaaja. Itse olen vain kirkkokuorossa.
Jorma. Tiedän kyllä, mitä kylmät hypyt ovat. Olen itsekin nähnyt kylmiä hyppyjä. Mutta on myös olemassa myös lämpimiä hyppyjä,jotka syntyvät ilosta ja kiitollisuudesta Vapahtajaa kohtaan.
Hei Riitta! Tämä on niin kauheaa ettei tekisi mieli enää ollenkaan puuttua koko katastrofiin (Herzogiin) mutta voisitko laittaa tämän myös, vielä viimeisen kerran tästä asiasta blogitaivaalle? Juuri katsoin tallentamani ohjelman Martin ja Mirjan matkassa TV 7 ja he uskovat Herzogin olevan Jumalasta! Miten he voivat olla niin eksyksissä? Oi Jumala armahda! Missä on terve järki, missä raitis ja Raamatun mukainen usko?