Tänään perjantaina 1.8. alkavat Kalajoella Hengen uudistus -liikkeen kesäpäivät. Ne jäävät usein perinteisten herätysliikkeiden kesäjuhlien varjoon, vaikka kokoavatkin hyvänkokoisen joukon osallistujia. Olen perehtynyt ohjelmaan ja löytänyt monet ystäväni ohjelmavastuusta. Siksi toivotankin Kalajoelle kokoontuville karismaatikoille siunausta ja kaikkea hyvää.
Kirkollisesti uutisköyhän kesän aiheisiin kuului amerikkalaisen uuskarismaatikon David Herzogin vierailu ja Olympiastadionilla järjestetyt suurkokoukset, joista ei tullut ihan niin suuria kokouksia kuin järjestäjät toivoivat. Kotimaan lukijoille ei tarvinne kertoa, että mielipiteet ovat jakautuneet voimakkaasti.
Yhdet ovat Herzogin ja hänen kaltaistensa saarnaajien vannoutuneita kannattajia, jotka ovat arvostelusta olleet kovasti kallella kypärin. Toiset ovat analysoineet Herzogin opetusta ja lausuneet aika tylyjä arvioita hänen teologiastaan. On luettu otsa kurtussa hänen kirjojaan tai katseltu huuli pyöreänä tapahtuman televisiointia. Kolmannet ovat pitäneet häntä huijarina ja myös sanoneet häntä huijariksi. Olenpa näillä palstoilla pöljäillyt minäkin ja tappanut lomalaisen tylsiä päiviä osallistumalla yleiseen kakofoniaan.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sellainen Herzog päästettiin lavalle oikein Olympiastadionilla!
Oikeasti olen vähän mieltäni pahoittanutkin. Miksi tämä suomalainen kristikansa, jota on hemmoteltu hyvillä julistajilla ja opettajilla vuosisatojen ajan, haluaa niin usein ja helposti lumoutua melkoisen pinnallisesta ja minun mielestäni tyystin tyhjästä julistuksesta? Vikaa täytyy ihan oikeasti olla meissä kirkon papeissa, jos uskon sijasta ihmiset haluavat uskomuksia ja uskottelua. Onko meidän tarjontamme niin köyhää, että janoiset luulevat pahvikulissejakin ja kovaa mekkalaa elävän veden lähteiksi?
Välillä tulee vakavasti sanottuna mieleen sellainen kylmäävä ajatus, että Jumala on hylännyt meidät ja jättänyt Suomen siionin erämaan tuulten riepoteltavaksi. Vetää kaikista ovista ja uuni on kylmennyt. Autiossa tuvassa mellastavat riidanhenget ja huijarit. Ihmiset maksavat kalliin hinnan ruoasta, joka ei ruokaa ole.
– – –
Muistuupa mieleeni kesä 1985, jonka toimin erään kristillisen järjestön leirikeskuksen isäntänä. Koko kesän ajan olivat sanan saarnaajat ruokkineet rukiisella leivällä käypäläisiä ja kylänmiehiä, viikonloppujen osallistujia, raamattukurssilaisia, seuravieraita ja muita kuulijoita. Oli syvällistä opetusta, rikasta Raamatun tuntemista, uskonvahvistusta, meheviä juttuja, iloa ja alttiutta, sielunhoidollisia luentoja, läsnäolevaa osallistumista syntisten hätään, totista parannuksen tekemistä ja avaraa evankeliumia.
Vertaisin sitä ruotsinlaivan buffetpöydän ensimmäiseen kattaukseen. Kaikki herkut, vitamiinit ja kalorit. Sillit, kinkut ja katkaravut, graavilohi ja haukitartar, salaatit ja uudet perunat, tilli. Ramlösa-vettä. Saaristolaisleipää, ohrarieskaa, aurajuustoa, lihapullia, lampaankylkeä, porsaanniskaa ja lopuksi suklaamoussea, vaniljavanukasta, iso kuppi mustaa kahvia.
Mutta sitten joku tarjoaakin hattaraa. Ihmiset jättävät buffetin ja juoksevat pää kolmantena jalkana syömään pelkkää vaaleanpunaista markkinahattaraa.
Kesän päätteeksi nimittäin tuli Los Angelesista pari hemmoa, joille joku oli maksanut lentoliput Suomeen. Heillä oli kaksi asiaa: 1. pitää huutaa kovalla äänellä halleluja, että taivaassa kuullaan. 2. Suomeen tulee aivan pian suuri herätys ja Suomi on Jumalan erityinen silmäterä. Toisen pääkohdan jälkeen kerättiin kolehti paluulippuihin. Näitä sitä vatkattiin pari kolme päivää ja monen mielestä tämä oli nyt se kauan odotettu herätys.
Voi hyvänen aika! Koko kesä edellisvuosien tapaan oli kirkastettu Kristusta puhein, lauluin, raamatuntekstein ja keskusteluin. Sitten tulee pari amerikanhippiä huudattamaan seurakuntaa ja keräämään kolehdin.
Tämä muistelma on tietenkin hieman pelkistetty esitys, mutta jokseenkin totuudenmukainen. Jonkinlaisen terveellisen kriisinkin sain noista kokemuksista, mutta rovasti Timo Holma opasti selkeille vesille. Kiitolliset terveiset vaan, jos menevät tätä kautta.
Kun palasin Helsinkiin, luin Lutherin valitut teokset läpi ja päätin, että tässä seison, enkä muuta voi. Voi voi.
Miksi suomalainen kristikansa, jolle on annettu luterilaisella sektorilla Achreniukset, Pukanhaavat, Paavolat, Aerilat, Salomat, Laestadiukset, Raattamaat, Juhonpietit, Hanhi-Pietit, Paksu Feetit, Purnut, Runtit, Typöt, Skinnarit, Malmbergit, Lagukset, Ruotsalaiset, Hedbergit, Kurviset, Westerbackit, Malmivaarat, Malkamäet, Rädyt, Muromat, Lemiset, Lehtiset, Pakkalat, Hannulat, Paasiot, Kaskiset ja Simojoet sekä vapaalla sektorilla Boijet, Hirvoset, Manniset, Luodot, Antturit, Jokiset, Tuomenoksat, Nousiaiset, Aaltoset, Mellerit, Yli-Vainiot ja ties ketkä – huh – aina eksyy hattarakojulle ja ostaa kalliilla rahalla pussillisen ei-mitään?
Itse asiassa tässä nykyisten hattarakojujen äärellä tulee ikävä Niilo Yli-Vainiota, joka möi sentään makkaraperunoita ja punaista maitoa. Ei ihan niin paljon vitamiineja kuin Laestadiukseen lohisopassa, mutta piti se nälän poissa hyvän aikaa. Hattarasta ei saa kuin sormet tahmeiksi.
Puhumattakaan sitten suomalaisten suhteesta Raamattuun. Uusi testamentti käännettiin 1548 ja sitä ennen Raamatun opetusta oli jo pällistelty kirkkojen kattomaalauksissa. Biblia Pauperum. 1642 tuli koko pyhä kirja suomalaisten ymmärrettäväksi ja vuoden 1812 jälkeen sitä alettiin myös painaa ja levittää. Onko koko raamatunlevitys, lukutaito ja sadat tuhannet raamattutunnit olleet turhaa tuuleen kylvämistä, jos uskovat kristityt luulevat mitä tahansa kirppusirkusta raamatulliseksi kristillisyydeksi? Onko niitä raamattutunteja kukaan kuunnellut?
Vaikka suomalainen kristillisyys onkin ollut riitaista ja eksynyt joskus sivupoluille, on se yleensä ollut Kristus-keskeistä. Pikkuasioista on kiistelty, mutta puheet ja laulut ovat todistaneet Ristiinnaulitusta. Paavali olisi voinut kirjoittaa Suomesta sen, mitä hän sanoo Korintista:
En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.
Pitäisikö tämän ajan uskoa kutsua Esau-kristillisyydeksi? Esau oli se Vanhan testamentin jeppe, joka vaihtoi esikoisoikeutensa ja isä Isakin siunauksen lautaselliseen hernekeittoa. Onko jossain sellainen osto- ja myyntiliike, johon kannetaan Roseniukset, Ardntit, Wilcoxit ynnä Wisløffit, Krummacherit, Bugget, Svebiliukset, Kempiläiset sekä Ristin Johannekset ja tullaan ulos tyhjä värityskirja kädessä? Onko Hamelnin pillipiipari löytänyt Helsinkiin?
Miksi kaikille ei riitä tai kelpaa lämminhenkinen, raamatullinen ja nöyrä karismaattisuus, vaan haetaan aina vain kiihkeämpiä kicksejä ihmiskeskeisestä ja irvokkaasta showsta? Mitä poskettomammat lupaukset ja överiäämpi uho, sen enemmän on muka hengellistä.
Tällaisen ajan riennon keskellä karismaattinen liike kokoontuu kesäpäivilleen. Eipä käy kateeksi. Hengen uudistuksen toiminnanjohtaja Marko Huhtala kirjoitti nasevan kolumnin yhdistyksensä sivulla. Siinä hän tekee oivallisen selvityksen, mitä eroa on terveellä ja sairaalla hengellisyydellä. (Linkki lopussa) Huhtalan artikkeli on niin hyvä, että sen soisi tulevan koko karismaattisen liikkeen yhteiseksi julkilausumaksi. Sellaiselle olisi nimittäin nyt tarvetta.
Tai jos. Olisi edes se H. C. Andersenin sadun pikkupoika, joka sanoisi, ettei keisarilla ole uusia vaatteita. Nuo ovat vanhat vaatteet, eikä niitäkään itse asiassa ole olemassakaan. Keisari on kuulkaas pukeutunut hattaraan ja siitäkin on enää tikku tallella. Tuuli vei sen sokeripölyn.
Julkilausumalla karismaatikot tekisivät palveluksen niille lukuisille Sanan ja rukouksen iltojen järjestäjille, todistuspuheenvuorojen pitäjille, esirukoilijoille, ylistyskuorolaisille ja kaikille seurakuntien hiljaisille, jotka haluaisivat käyttää armolahjojaan yhteiseksi rakennukseksi, mutta jotka ovat pää pyörällä entistä hurjempien virtausten vyöryessä areenoille. Niin; vyöryessä areenoille pitäen hirviää mekkalaa itsestään.
Minä minä minä, siunaus siunaus siunaus, rikkaus rikkaus rikkaus.
Kauneus, terveys ja ikuinen nuoruus.
Karismaattinen liike ei voi toimia jäsentämättä opetustaan ja selkeyttämättä rajojaan. Syy ei ole sen itsensä, koska se ei ole syyllistynyt ylilyönteihin. Mutta kun se opettaa myönteisesti, mitä Pyhän Hengen työ on, sen tulee myös uskaltaa lausua ääneen, mitä se ei ole. Kun ollaan tilanteessa, jossa poliisi tutkii yhden tunnetuimman parantajan kirjanpitoa, yksi suuntaus horjuu johtajansa edesottamusten takia ja jossa uudet töttörööt tulvivat polkemaan jalkoihinsa terveen kristillisyyden, tarvitaan ohjausta kestävälle perustalle.
Vaikka sairaiden puolesta rukoillaankin, olisi hyvä joskus lausua ääneen, että Jumala rakastaa myös köyhiä ja kipeitä. Kenenkään ole pakko parantua. Terveyden palvominen ei nouse Raamatusta, vaan maailman arvoasetelmista. Evankeliumi on jotain aivan muuta ja paljon enemmän kuin kauneushoito tai laihdutusvinkki. Jumalan kirkkaus ja kunnia ei himmene, vaikka meillä kaikilla olisi eripituiset jalat ja huonot hampaat.
Ennen julkilausumia pitää katsoa peiliin ja pohtia, ketä ollaan ja mitä halutaan olla.
Kehotusta katsoa peiliin pidetään yleensä kielteisenä tokaisuna. Sellainen sen ei tarvitse olla. Se voi olla myös ystävällinen, mutta tarpeellinen vihje. Jos kehotan karismaattista liikettä katsomaan peiliin, en tee sitä moittiakseni virheistä, vaan muistuttaakseni kristityille aina tarpeellisesta asiasta. Pitää olla tunnistettavat kasvot, nimi ja osoite. Pitää olla yhtä selkeä roolijako kuin Punahilkka-näytelmässä, jossa katsomon pienimmätkin lapset tietävät, kuka se susi on ja kuka taas metsästäjä. Pitää kertoa, mikä on tulessa puhdistettua kultaa ja mikä kissankultaa. Vaikka hattaristit kieltäisivät arvostelemisen ja kätkeytyisivät hurskaisiin höpötyksiin, pitää puhaltaa savuverho pois ja näyttää turvallista tietä.
Lomalta paluu on kohta edessä ja öinen bloggailu saa taas tehdä tilaa rehelliselle työlle.
http://www.hengenuudistus.fi/etusivu/sairas_vai_terve_hengellisyys/?session=98825308
Minua ei sitten hiukkasenkaan vertaa huvittaisi olla millään lailla ”marttyyri”. Itse asiassa osin juuri sen tähden olen mukana Lähetyshiippakunnassa. Se on antanut mahdollisuuden päästä vapaaksi tai ainakin yrittää vapautua siitä kodistaan pihalle potkitun Kirkon uskollisen pojan roolista, johon Suomessa joutuu, jos pitää kiinni Raamatusta ja Tunnustuksesta – sanoo veli Teemu asiasta mitä hyvänsä. Lähetyshiippakunta on antanut mahdollisuuden ilman masennusta ja katkeruutta elää todeksi sitä kirkollisuutta, joka on kirkossa ajettu ahtaalle.
Mutta hienoahan se on, jos myös muualla kuin Lähetyshiippakunnassa tai herätysliikkeitten messuissa kuulee puhdasta, herättävää ja lohduttavaa Jumalan Sanaa. Ja varmasti usein kuuleekin.
Historiallinen totuus on kuitenkin, että aina ja kaikkialla on ainakin jollakin tavalla toteutunut Raamatun oma sana: ”Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi.” (2 Tim. 3:12) Uudempi käännös sanoo saman: ”Mutta vainon kohteeksi joutuvat kaikki ne, jotka haluavat elää hurskaasti Kristuksen Jeesuksen omina.”
Näin ulkopuolisen silmin Lähetyshiippakunnan vakaumus muistuttaa ortodoksikirkon vakaumusta, jossa opin perusta on seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen päätökset ja kirkon Traditio. Ortodokseilta kylläkin puuttuu luterilaisille tärkeät Tunnustuskirjat.
”Ortodoksinen kirkko ei suhtaudu Pyhään Traditioon sellaisena, joka kasvaisi ja avartuisi jatkuvasti. Kirkko ei suhtaudu siihen siten, että se muodostaisi erilaisten käytäntöjen ja doktriinien, oppijärjestelmän kokoelman, joka ikään kuin kasvaisi korkoa, vähitellen tulisi joksikin kehittyneemmäksi ja lopulta tunnistamattomaksi asiaksi meille kristityille. Päinvastoin Pyhä Traditio on se sama usko, jonka Kristus puhumalla antoi apostoleille ja jonka he sitten antoivat omille opetuslapsilleen talletettavaksi koko Kirkolle ja erityisesti sen johtajille apostolisen suksession kautta.” (ortodoksi.net)
Uhriksi joutuminen on yleensä uuden herätysliikkeen syntymisen edellytys.
Vaino, jopa vähäinen sellainen vetoaa kaikkiin niihin joiden ääni ei jostain syystä ole tullut kuulluksi.Vainottuna ,siis uhrina oleminen ,oli se sitten objektiivisesti totta tai ei , on oleellinen osa herätysliikkeiden ja niihin kuuluvien identiteetin osa teikijää. Tällä alkuperäiselle reaktiolle syntyy sitten oma mytologia ja kielenkäyttö jotka luovat oman subkulttuurin.
Usein kehitys menee niinkuin Suomessa. Herätysliikkeet ovat tulleet kirkoksi, ne ovat normii ja niiden hurskausmuodosta tulee se uusi protestin kohde joka voi luoda uusia vainoja ja martyyreja .Liikkeet ovat elinvoimaisia ”vainottuna”.Vanhat eivät enään uudistu kun uudet sukupolvet eivät tunnista vanhojen liikkeiden vaatimusta olla uhreja.
Mutta ei hätää, jos vainoja ei muuten synny niin aina on mahdollisuus luoda provokatoorinen protesti tilanne. Se saa aikaan reaktioita, jotka sitten tulkitaan vainoksi ja niin marttyyrit voivat löytää toinen toisensa.
Sitä, että jossakin samaa asiaa ajavat, samaan suuntaan pyrkivät järjestäytyvät liikkeeksi, sanotaan kansalaisyhteiskunnaksi. Ei sitä kovin kauan viitsi omassa yhteisössään olla päähän potkittuna, kun joutuu ottamaan siihen etäisyyttä (siis yhteisöön, ei päähän) . Siinä se marttyyrius! Olisi tietysti erinomaista, jos erilaisuutta ihan aidosti siedettäisiin ja mielipiteistä ja näkemyksistä voitaisinn argumentoiden käydä ”kehityskeskusteluja”. Mutta kun juuri ne, jotka vapauksia eniten vaativat, saattavat olla kaikkein tiukkapipoisempia hyihyttelijöitä eli tabuttelijoita, niin keskinäinen kommunikointi konfliktoituu helposti. Barrikadeista käsin se ei tahdo onnistua.
Lestadiolaisuus on minulle jossain määrin tuttu.
En tunnista siinä tuota uhriajatusta, mitä liikkeen syntyyn tulee.
Pikemminkin syynä oli syntiinsä vajonneen kansan päätyminen
sielunvihollisen uhriksi ja orjaksi, ja se otti erästä pappia päähän.
Häntä tuki oma piispa F.M Franzén ja muutkin.
Oli myös vastustajia, sittemmin ihan liiaksi asti, niiden keskuudessa, jotka eivät pitäneet sanasta ”armonjärjestys” – siis siitä, että Pyhä Henki myös muuttaa ihmistä.
Heitä tyydytti ”viinapannussa kolmasti kirkastettu nimiluterilaisuus”
Tilanne ei ole siitä muuttunut.
Laestadiolaisuudenkin kohdalla rintamalinja on periaatteessa ihan sama.
.
Jatkokysymys: Miten vainotusta tulee vainoaja? Selvennys: Alkuseurakunta oli vainottu Konstatinuksen kopautukseen asti. Kun Martin Luther aloitti hommat ja joutui kirkonkiroukseen. Uhriutuiko Martin, vai oliko vaino ihan oikeaa vainoa?
On hankala tästä yhdestä uutisesta kuvaa, mutta minusta Teemun kulma ei riittävän laaja. Sen sijaan, että lähtisi miettimään vainoa pappien kulmasta joka papille tietysti juehavasti luontuukin kokonaisuuteen, niin kokonaisuutena esimerkiksi lähetystyöhön varojen keruu kielletty muistaakseni yli 1800-luvun puolen välin. Ei tarvitse mielikuvitusta käyttää, että kuka sen huolehti, ettei tätä rikottu.
Siinä mielessä olen samaa mieltä, että ei kannata uhriutua, kun voi pysyä poissa. Tämän lisäski ihmettelen, ettei tässä kirkossa nettitasolla ole jokaiselle tilaa, jos joku haluaa vielä olla.
Kaikki saavat tulla…
https://evl.fi/EVLLiitykirkkoon.nsf/lomake?readform&lang=FI
Samuel Kettunen kirjoittaa: ”Keskusteluissa tulee hyvin helposti argumentti, että älkääpä hakeko marttyyriutta. Kuka sitä on tietoisesti koskaan hakenut, en tiedä. Se ei ole luontaista. Kenellä on tarve liioitella kärsimyksiä, en osaa sanoa. Kehua kuinka minua on pilkattu ja syrjitty uskon tähden? ”
Ehkäpä niillä, joille on opetettu tämä Raamatunkohta, joka täällä jo olikin esillä? “Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi.” (2 Tim. 3:12) Uudempi käännös sanoo saman: “Mutta vainon kohteeksi joutuvat kaikki ne, jotka haluavat elää hurskaasti Kristuksen Jeesuksen omina.”
Jos uskoo, että JOKAINEN uskova joutuu vainotuksi ja vainottuna oleminen on tavallaan ”oikean uskovan” tuntomerkki, niin kyllä niitä löytyy, jotka ovat valmiita etsimään vainoa (ja näkemään sitä siellä ja täällä) ollakseen oikea uskova. Ja silloin vainosta täytyy toki kertoa muillekin, että muutkin huomaavat, että tässä on oikea uskova, kun kerran on vainoakin kohdannut.
Nuo 1600-luvun ja sen jälkeen vaikuttaneet pietistit nousivat uusilla ja omasta mielestään tuoreilla opeilla tiukassa keskusjohdossa olevaa valtionkirkkoa vastaan. Sosiologisesti kysymys oli usein rahvaanuskon noususta vallanpitäjien tuputtamaa kalkkeutunutta uskoa vastaan. Uhriutuminen tapahtui, kun heidän kirkkaita, omasta mielestään puhtaaseen jumalansanaan perustuvia ajatuksiaan ei helposti hyväksytty. Toki joidenkin liikkeiden ajatuksista sittemmin on tullut valtavirtaa. Joka tapauksessa nykyisin nouseva Lähetyshiippakunta näyttäisi olevan niistä poiketen vallanpitäjien katkeroitunutta reaktiota menetetyn prebendan vuoksi. Rahvas taas näyttää vetäytyvän kirkosta ja vähitellen kristillisestä uskosta kokonaan.