Meitä on ollut kahdeksan sisarusta. Nyt enää kuusi.
Jokaisen läheisen lähtö sattuu. Enkä tarkoita vain oman elämän rajallisuuden tajua, vaan ihan oikeaa kaipausta, surua, menetyksen tunnetta.
Katselin hautakummun kukkamerta ja kuuntelin kauniita muisteluita. Mietin taas kerran, muistanko antaa rakkailleni kukkia heidän eläessään, sanoa edes osan noista kauniista sanoista, jakaa edes jonkin prosentin tuosta muistotilaisuuden lämmöstä?
Osan, kyllä.
Kaiken jaetun hyvän hengen jälkeen on vielä vähän tyhjä olo. Surulla on aikansa. Samoin ilolla siitä, keitä on ollut ja ketkä yhä lähellä ovat.
Karjalaiseen tapaan meillä oli paljon silmän tuiketta, halauksia ja nauruakin hautajaisissa. Ihmisen tunne-elämän asteikko on laaja, ja hyvä kun se saa olla auki ajallaan.
Hautajaisten jälkeinen arkipäivä sinetöi tilanteen lopullisuuden ja katkaisee jotain siitä henkisestä yhteydestä vainajaan. Ikäänkuin hautajaisissa hänestä päästetään irti ja lausutaan kauniita saatesanoja.
Osa on tietysti omantunnon rauhoittamista, kun kuitenkin niin paljon jää sanomatta. Vaikka ihminen riutuisi pitempäänkin, niin poismeno yllättää aina.