Ottaisikohan kukaan järjestääkseen kirkon päättäjille–kursseja, joissa ohjattaisiin päätettäväksi tulevien esitysten sisälukuun. Vaikka työnimellä ”Miten tunnistan vedätyksen”.
Miksi päätöksentekijä olisi muka vedätykselle altis? Yksinkertaisesti siksi, että päätöksentekijä haluaa olla tekemässä ja edistämässä hyviä asioita. Siksi valmistelijan on helppo keskittyä kertomaan, mitä hyvää päättäjä pääsee päättämään. Valmistelijan valta on valtaa ohjata päätöksentekoa varustamalla päättäjä niille tiedoilla, joiden varassa päättäjä tekee ratkaisut. Päättäjän aktiivisuudesta ja lähdekriittisyydestä viime kädessä riippuu millaiseksi valmistelijan valta muodostuu.
Takuuvarmoja vieheitä hyvän tekemiseen ovat tiedonkulun parantuminen, toimivaltojen selkeytyminen, hallinnon keventyminen, päällekkäisyyksien vähentyminen, paikallisen toimivallan lisääntyminen ja kustannusten säästyminen. Valmistelija voi luottaa siihen, ettei päättäjä voi olla selvillä kaikista yksityiskohdista ja toimivaltarakenteista – enempää nykyisistä kuin ehdotetuista. Ja mitä yleisemmällä tasolla hyviä asioita esitetään, sen ylevämmiltä, tavoiteltavammilta ja toteutuskelpoisemmilta ne kuulostavat.
Vaikka mitään todellisia muutoksia ei esitettäisikään tiedonkulkuun eikä kerrottaisi, miten tiedon kulku on nyt järjestetty ja miten se ehdotetaan järjestettäväksi, riittää, että väitetään ongelmia esiintyvän ja että nyt tiedon kulku huomattavasti paranee. Ankarin kritiikki, jonka valmistelija voi kohdata on, että asioista parhaiten perillä olevat sanovat, ettei ongelmia ole ollut, mutta pitäähän tiedonkulkua toki aina parantaa. Sen voi aina tulkita tueksi koko esitykselle.
Toimivaltojen voi väittää selkeytyvän, vaikka esityksellä säilytettäisiin aikaisemmat haasteellisuudet mutta aiheutettaisiin kokonaan uusia ennen kokemattomia epäselvyyksiä. Säännösten voi sanoa selkeytyvän, vaikka nyt kokoavasti yhdessä olevat säännökset esitetäisiin hajotettavaksi useaan eri paikkaan niin, että ne eivät lukijalle hahmotu ilman laajoja taustatietoja, vaikka lukija olisi ammattilainenkin. Tai voidaan tehdä rinnastuksia vaikkapa valtion tai kunnan viranomaisiin, vaikka rinnastukset tosiasiassa eivät tuekaan ehdotettuja ratkaisuja. Valmistelija voi luottaa siihen, ettei päättäjä voi eikä jaksa itse perehtyä yksityiskohtiin, joita hänelle ei selosteta. Sama koskee hallinnon kevenemistä ja kustannusten säästymistä.
Käytettäessä ilmaisuja ”on esitetty käsityksiä”, ”on todettu”, ”on ilmennyt”, ”on tarkoituksenmukaista”, ”on perusteltua” jne., päättäjä ei voi mitenkään arvioida, onko käsityksen takana yksi tai useampi taho tai ehkä vain valmistelutyöryhmän puheenjohtaja. Tärkeintä on, että päättäjälle syntyy vaikutelma, että nyt ”tähänkin ongelmaan” viimein puututaan.
Tehokas keino on arvioida saatuja lausuntoja ensisijaisesti niiden lukumäärän perusteella. Kun pyydetään lausuntoja runsaasti sellaisilta tahoilta, joita muutokset eivät koske, valmistelija voi olla varma siitä, että enemmistö lausunnoista joko tukee ehdotuksia tai ei lausu mitään merkityksellistä. Näin se voi todeta, että lukumääräisesti useimmat lausunnot tukevat tehtyjä ehdotuksia. Ehkä vain yksi tai kaksi saaduista lausuntoa on torjuvia. Ne on helppo vähemmistönä sivuuttaa, vaikka esitetty kritiikki olisi kuinka osuvaa ja asiantuntevintakin. Valmistelija voi luottaa lisäksi siihen, että useimmat tyytyvät lukemaan vain valmistelijan laatiman lausuntojen tiivistelmän.
Kaikissa organisaatiouudistuksissa on aina kysymys vallasta ja sen siirtämisestä. Jos väitetään, että muutoksen kohteena olevan toimielimen asema, itsenäisyys ja tehtävät eivät muutoksia toimeenpantaessa muutu, päättäjä voi olla varma, että sille on jätetty jotain kertomatta. Joko valmistelija ei itsekään ole selvillä, mitä seurauksia ehdotuksilla tosiasiassa on, tai hän ei halua niitä kertoa. Molemmat vaihtoehdot ovat yhtä onnettomia.
Mutta onkohan alussa mainitsemilleni kursseille sittenkään kysyntää? Valmistelijan ja päättäjän vastuut ovat vain myyttejä. Juridinen vastuu on hypoteesi eikä moraalinen vastuu realisoidu. Kun ongelmat aikanaan ilmenevät käytännössä, vastuu jää niille, jotka joutuvat muutetuissa olosuhteissa toimimaan. Jolleivät ole ehtineet sitä ennen äänestää jaloillaan.
Heh. Yhden vastaansanomattoman perustelun blogisti jätti mainitsematta. Vai löytyykö joku muutosehdotus, jonka perusteluissa ei mainittaisi ”nopeasti muuttuvaa toimintaympäristöä”. Mitä sitä sen enempää analysoimaan, muutos tuottaa muutosta ja taikasana on toiminut.
Risto Voipio :”Valmistelijan ja päättäjän vastuut ovat vain myyttejä. Juridinen vastuu on hypoteesi eikä moraalinen vastuu realisoidu.”
En tiedä mikä tilanne seurakunnissa nyt on. Kun tein 90-luvulla vapaaehtoistyötä mm. seitsemässä yhden seurakunnan organisaatiota kehittämään pyrkineessä työryhmässä, eteen tuli mielestäni se fakta, että seurakunnan kaksinapainen johtamismalli, jossa hengellisen työn vastuu kuului kirkkoherralle ja taloudellisen työn vastuu talouspäällikölle, ei toimi. Kirkkovaltuustossa päätöksiä tekevät puoluepoliittiset ryhmät ”suosivat” omia intressejään palvelevia suosikkejaan seurakunnan organisaatiossa jopa niin paljon, että taloudesta päättävä talouspäällikkö saattoi tuoda kirkkovaltuuston päätettäväksi talousarvion, joka oli erilainen kuin kirkkoneuvoston hyväksymä. Asia hoideltiin tekemällä ”sopivat” muutokset pöytäkirjoihin, ja kun tuohon asiaan yritti puuttua, tuli automaattisesti leimatuksi ”myrkkysieneksi” kuten mm. itselleni tapahtui.
Kokemuksen tuomaa hyvää analyysiä, jonka rivien välissä todennäköisesti on oikeita tapauskertomuksia.
Kirkossakin on usein kysymys vallasta. Voipio kirjotitaa, että ”Kaikissa organisaatiouudistuksissa on aina kysymys vallasta ja sen siirtämisestä”.
Avoimen viestinnän vihollisia ovat peitteet ja paljot sanat.
Aina ovat myös vastakkain säilyttäminen ja muuttaminen. Ennallaan pitäminen tuntuu monista turvallisemmalta vaihtoehdolta, vaikka todennäköisesti varminta olisi tehdä muutoksia, ajoissa.
Sen sijaan itselläni ei ole kokemusta, että puoluelistoilta valituilla luottamushenkilöillä olisi seurakunnassa jokin oma puoluepoliittinen agendansa. Puolueiden sisälläkin on monia kirkkopoliittisia mielipiteitä.
Markku Jalava ”Sen sijaan itselläni ei ole kokemusta, että puoluelistoilta valituilla luottamushenkilöillä olisi seurakunnassa jokin oma puoluepoliittinen agendansa.”
Kertomani seurakunta oli jo pitkään kärsinyt konflikteista, jotka olivat ns. lukkiutuneet ja joita vuosien varrella oli yritetty korjata erilaisin konsulttivoimin. 30% henkilökunnasta ilmoitti kärsivänsä työpaikkakiusaamisesta, mikä näkyi sairastumisina ja jopa työkyvyn menetyksenä. Tyypillisen lukkiutuneen konfliktin tavoin valtuustossa luottamushenkilöinä työskentelevät vastapuolet eivät nähneet toisissaan mitään positiivista eivätkä itsessään mitään pahaa. Tarkoitus pyhitti keinot ja tässä tilanteessa ihmeisiin manifestoituneet torjuivat ei-kristillisenä esim. talousarvion ”maallisen” tiedon. Sanoinkin joskus yhdelle heistä, että jos onnistut nostamaan pankkiautomaatista satasen rukouksen voimalla, niin uskon puheitasi. Kuulemani mukaan tilanne sielläkin olisi jo parantunut.
Seurakunnissa on siis eroja. Ihmisten kanssakäymisen vaikeudet eivät ehkä välttämättä johdu politiikasta tai järjestelmästä, mutta ovat tietysti aina valitettavia. Omat kokemukseni ovat luottamustehtävien ja työn puolesta muutamista seurakunnista. Kyllähän niissä erilaisia mielipiteitä on ollut, mutta eivät ne mielestäni ole johtuneet ”maallisesta” politiikasta.
Hengelliset rajalinjat ja henkilöiden välinen kitka sen sijaan voivat olla seurakunnissa vaivana.
Kiitos blogistille erinomaisesta jutusta! Niin kirkon kuin kuntapuolen päättäjät taatusti kipeästi tarvitsisivat kurssitusta! Seurailen ko. toimintaa ja kyllä karmaisee, millä meiningillä asioita hoidetaan. Ei kaikki vaan valitettavasti liian monet istuvat päättämässä asioista, joista tiedot ovat heikot ellei olemattomat. Eli hyvää maaperää kelle tahansa, joka haluaa johdatella asioita mielensä mukaan ihan mihin suuntaan tahansa!
Ja kurjinta on huomata, että halu todella perehtyä asioihin on heikkoa. Aikaa ja todellista mielenkiintoahan se vaatii, tietty! Jos sitä ei ole, ei päättäjäksi todellakaan pitäisi tunkea!
Kun kunnanvaltuutettu kysyy toiselta, että voisiko näihin tuloslaskelmiin ja taseisiin perehtynyt kollega antaa asiasta oppitunnin ei voi kun itkeä! Yksi ainoa pieni esimerkki vain.