Olipa puhutteleva kokemus lukea Heikki Räisäsen muistelmakirja Taistelua ja tulkintaa. Siinä hän käy läpi akateemisen ja teologisen elämänkaarensa varhaisimmista lapsuusmuistoista nykypäivään.
Nimikin on osuva. Räisäsen tulkinnat ovat herättäneet taistelua 70-luvulta alkaen. Ne eivät kuitenkaan ole olleet hänen yksityisnäkemyksiään. Hän on esitellyt toisaalta keskivertoeksegetiikan tutkimustuloksia ja toisaalta jokaisen ajattelevan ihmisen mieleen tulevia kriittisiä kysymyksiä.
Suuri haloo on noussut siitä, että eräät Räisäsen huomiot näyttäisivät vetävän mattoa kirkollisen uskontulkinnan alta. Niistä keskeisimpiä ovat seuraavat.
- Miten Raamattua voi pitää Jumalan sanana ja ilmoituksena, kun Jumalan näyttää siellä tekevän ja käskevän moraalitajumme vastaisia asioita?
- Monia klassisia pelastustekoja, kuten Israelin vapautuminen egyptin orjuudesta, ei ole tosiasiassa koskaan tapahtunut, ainakaan siinä muodossa kuin Raamattu asian kertoo. Miten siis voimme sanoa, että Raamattu puhuu pelastushistoriasta?
- Neitseestäsyntyminen ei ole Uudessa testamentissa yhtä tärkeä opinkohta kuin myöhemmässä kristinuskossa.
- Jeesus ja alkukirkko opettivat pikaista maailmanloppua, jota ei kuitenkaan tapahtunut.
- Kaikki Uuden testamentin teologit (Luukas) eivät näe Jeesuksen sovituskuolemaa keskeisenä pelastustapahtumana.
- Uudesta testamentista ei löydy yhtä yhtenäistä teologista pakettia, vaan kirjo erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi Jeesuksen persoonasta, pelastuksen mekanismeista, Mooseksen laista ja kuolemanjälkeisyydestä ajateltiin eri tavoilla. Myöhempi yksituumaisempi kristinusko perustuu valikointiin. Joitakin raamatullisia teemoja kehiteltiin pitemmälle ja toiset unohdettiin kaikessa hiljaisuudessa.
- Jotkut Uuden testamentin nimet korostavat tekojen merkitystä pelastuksessa tavalla joka näyttää vieraalta ainakin luterilaiselle ajattelulle.
Tässä muutama Räisäsen kriittinen havainto. Vaikka joistakin yksityiskohdista voidaan olla toistakin mieltä – kuten aina eksegetiikassa – pääpiirteissään havainnot pitävät paikkansa.
Niiden kanssa kirkolliset tulkitsijat ovat sitten joutuneet painiskelemaan. Kirjassaan Räisänen esittelee huomioidensa herättämiä reaktioita, jotka ovat voittopuolisesti kriittisiä ja torjuvia. Konstruktiivisempi kirkollinen raamattuteologia ei saa yhtä paljon tilaa.
Syynä on ymmärtääkseni se, että rakentava vastaus Räisäsen teeseihin on syntynyt hitaasti eikä sitä ole ilmaistu suoranaisena vastauksena hänelle. Sen sijaan kirkollinen raamatuntulkinta on vain hitaasti muuttunut – sanoisin aikuistunut – niin että se on ikään kuin itsestään vastannut ainakin osaan Räisäsen huomioista.
Mikä tuo kirkollinen vastaus sitten on? Lyhyesti sanoisin, että kirkollinen tulkinta hyväksyy nykyään Raamatun monimuotoisuuden ja teologisen keskeneräisyyden. Pyhässä kirjassa on läsnä vasta idullaan se uskon rikkaus, joka puhkeaa kypsempään kukkaan vasta myöhemmässä teologianhistorian vaiheessa.
Emme siis liputa yksin Raamattu linjaa vaan Raamattu + Traditio linjaa. Räisänen kutsuu tätä traditiofundamentalismiksi, mutta minusta se on hieman liioittelua. Traditio voi erehtyäkin.
Historiaan suhtaudumme väljemmin kuin aikaisemmin. Pelastushistoriasta voidaan puhua ilmankin patriarkkojen tai eksoduksen historiallisuutta. Jeesuksen ylösnousemus on eri juttu – se kuuluu kr-uskoon erottamattomasti, joskin sitäkin voidaan tulkita eri tavoilla (eli vastata eri tavoin kysymykseen mitä ylösnousemus tarkoittaa ja mitä siinä tapahtui).
Lisäksi hyväksymme sen, että Raamattua ja sen suurta sanomaa voi legitiimisti tulkita useammalla tavalla. Kunkin kirkkokunnan oppi perustuu Pyhään kirjaan ja kun kysytään, mikä niistä on eniten oikeassa, asiaa ei ratkaista raamatunjakeilla pommittamalla vaan niin sanotun systemaattisen analyysin kautta. Kenen doktriini on ehjin ja johdonmukaisin. Mitään selvää vastaustahan tähän kysymykseen ei kuitenkaan saada, vaan keskustelu jatkuu veljellisessä hengessä vielä kiirastulessakin.
Räisänen itse painottaa, ettei hän ole vaadi kirkkoa muuttamaan oppiaan. Riittää kun se sallisi paremmin näkemysten moninaisuuden. No, tässä häntä on kuultu. Räisäsen kirjaa lukiessa tuntuu, että nykyinen teologinen tilanne on ihanan avara ja raikas verrattuna 70-80 -luvun henkeen.
”- Pidän itseäni muutosjohtajana ja myönnän, että olen vaatinut, että töitä pitää tehdä. Muutokset eivät tietenkään ole aina kauhean mukavia työyhteisön kannalta.”
Pahoin pelkään, että tässä on ollut kyseessä taas muutos väärään suuntaan. Muutoshan ei tietenkään ole sellaisenaan pahasta ja jo Luther sanoi että kirkon on jatkuvasti uudistuttava.
”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” – Roomalaiskirje 12:2
Lisäisin vielä edelliseen, että maailman kauneimpia sanoja ovat ”anna anteeksi” ja ”annan anteeksi”. Kun ne sanomme sydämestämme, ne sulattavat jäätä sekä omassa että toisen sydämessä
Kun ei ole enää tykkäys nappulaa, niin sanonpa tähän, että amen.
Kannattaa varmaan heti mainita pois alta, että Räisäs-kiistassa 1970- ja 80-luvuilla on tuttujen ”kirjasotien” aineksia. Ilmestyy jokin kirja, joku suivaantuu ja tekee hälytyksen, lisää seuraa, ja kohta siitä tulee koko kansan puheenaihe, missä otetaaan mittaa aiempaan yhte(nä)iskulttuuriseen ymmärrykseen.
Kari kuula :”Monia klassisia pelastustekoja, kuten Israelin vapautuminen egyptin orjuudesta, ei ole tosiasiassa koskaan tapahtunut”
Henk.koht. tulkintani mukaan Räisäsen tutkijan viesti teologeille ja eksegegiitalle [josta en kylläkään mitään tiedä], on lähinnä tämä:
http://www.digdang.com/image/stop_that_moses_and_take_your_bath/1241/
Oman kokemukseni mukaan mainitut seikat on mätkäisty opiskelijoiden kasvoille nahkoineen ja karvoineen sen syvemmin huomioimatta kuulijoiden vastaanottokykyä. Se johti ainakin minut vuosikausiksi pohtimaan ja etsimään syitä sille miksi niin vastuuttomasti voi toimia yliopistossa, joka kuitenkin on yksi kasvatuslaitos muiden mukana. Kukua lopulta kärsii hienotunteisuudesta tai siitä, että kissa ei yritä nostaa omaa häntäänsä?
Sain sen lopulta käsiini ja luin. Hieno elämys. Neitseestä syntymisiä on tapahtunut jo ennen Jeesusta. On mullakin muutama todiste niistä kirjahyllyssäni. Mikä teki Jeshua Nasaretilaisesta ainutlaatuisen.Taisi olla evankelista ”Luukas”. Tosin hänewn historiikkinsä on aika epälyttävä.
Osmo Kauppinen :”Mikä teki Jeshua Nasaretilaisesta ainutlaatuisen.Taisi olla evankelista “Luukas”. Tosin hänen historiikkinsä on aika epälyttävä.”
Luukas on ollut yksi omistakin ”evankelistoistani”, kun lapsenlapsen nimi on Luukas. Joitakin vuosia sitten hän halusi rakentaa leikkipuiston hiekkalaatikolla tuomiokirkon. Etsimistämme kepeistä ja hiekasta rakennetusta kirkosta tuli oikein hieno, ja kun keräsin leikkipuiston laidalta apilankukkia, joista solmin päähäni seppeleen ja sanoin ”tämä on ammin kunniaseppele”, hän tempasi sen pois, ripusti sen tuomiokirkkonsa torniin, ja sanoi, että ”ei se sinulle kuulu”.
Hän kysyi myös, tiedänkö kuka on Taivaan isä. Kun vastasin, että en tiedä, hän kertoi, että Taivaan isä on lammas, joka viihtyy vedessä. 🙂
Minulle jää hieman epäselväksi kuka tai mikä taho edustaa ”kirkollista tulkintaa”. Kirkon työntekijöiden keskuudessa esiintyy hyvin monenlaisia näkemyksiä ja suhtatumistapoja myös Räisäsen mittavan ja kansainvälisesti arvostetun tutkijan uran esiin tuomiin suuriin peruskysymyksiin ja tulkinnallisiin ongelmiin. Edustaako kirkollista tulkintaa kirkon ylin johto, arkkipiispa ja piispat (esim. Kotimaa -lehdessä julkaistut ”Kuusi väitettä kirkon yhteydestä”? Näissä teeseissä on mukana asioita, jotka Räisäsen tutkimustyö on problematioisoinut mm. usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesuksen jumaluus. Merkitsevätkö piispojen teesit sitä, että nämä ovat asioita, jotka tulee hyväksyä ennenkuin voi kutsua itseään kristityksi?
Olen ymmärtänyt niin, että Räisänen edustaa näkemystä, jonka mukaan ihmisten suhde Raamattuun on aina ollut muuttuva ja dynaaminen ja sitä voi kuvata ”traditio-kokemus-tulkinta” kaavion avulla. Traditiofundamentalismin ymmärsin niin, että tuosta kaaviosta otetaan vain traditio, joka sinänsä on ollut valikoivaa ja perustunut kirkkoisien ja kirkolliskokousten päätöksiin. Näin traditioon on kanonisoitunut vain tietty osa traditiohistorian alkuvaiheiden moninaisuudesta. Tähän moninaisuuteen ja sen hyväksyntään Räisäsen työ tuntuu kehottavan ja tämä puoli on vahvasti esillä piispojen teeseissäkin.
Kysymykseni kuuluukin, voiko kirkon jäsen problematisoida myös tradition peruskysymykset (kolmiyhteinen Jumala, Jeesuksen jumaluus) voidakseen kuulua kirkkoon? (kristityksi kutsumisesta puhumattakaan).
Kauko Mäkinen :”voiko kirkon jäsen problematisoida myös tradition peruskysymykset (kolmiyhteinen Jumala, Jeesuksen jumaluus) voidakseen kuulua kirkkoon? (kristityksi kutsumisesta puhumattakaan).”
Esim. vielä kuvitellessani olevani ”kristitty” kyseellistin neitseellisen syntymän, koska ollakseen ”tosi ihminen”, kuten kirkko sanoo, Jeesuksen fyysinen olemassaolo ei ole voinut alkaa muulla kuin ”tosi ihmisen” tavalla. Toinen asia on se, mitä tarkoittaa ”neitsyt” aikana, jolloin ei ollut tietoa esim. naisten synnytyselimien sijainnista naisen ruumiissa. Olisiko Maria voinut olla aiemmin esimerkiksi ns. Vestan neitsyt?
Jeesuksen ”tosi Jumaluus” oli oman käsitykseni mukaisesti hänen hengessään ja sielussaan. Joku vanha viisas on joskus todennut, että ”Mitä toukka kutsuu kuolemaksi, sitä mestari kutsuu perhoseksi” ja suurin piirtein samasta syystä arvostan myös ortodoksien pääsiäistervehdystä, jonka mukaan Kristus nousi kuolleista eli Eino Leinon sanoja mukaillen: ”Mitä ihmiset kutsuvat ristinkuolemaksi, sitä Jumala kutsuu Kristukseksi”
Juu Tuula. Tarinat ovat ihan kivoja.
Osmo Kauppinen :”Tarinat ovat ihan kivoja”
Maallista valtaa käyttävien ”reaalipoliitikkojen” tarinoiden hauskuus ja tuon ”hauskuuden” soveltaminen ihmisten arkipäivään kyllä päättyi omalla kohdallani mm. 90-luvun entiselläni kotipaikakunnallani puhjenneeseen nuorten itsemurha-aaltoon ja niihin epätoivoisiin ”sossu-asioihin”, joiden vuoksi soittelin mm. ministeriöihin ja kysyin, että ”haluatteko te todella tappaa heidät kaikki”,