Olipa puhutteleva kokemus lukea Heikki Räisäsen muistelmakirja Taistelua ja tulkintaa. Siinä hän käy läpi akateemisen ja teologisen elämänkaarensa varhaisimmista lapsuusmuistoista nykypäivään.
Nimikin on osuva. Räisäsen tulkinnat ovat herättäneet taistelua 70-luvulta alkaen. Ne eivät kuitenkaan ole olleet hänen yksityisnäkemyksiään. Hän on esitellyt toisaalta keskivertoeksegetiikan tutkimustuloksia ja toisaalta jokaisen ajattelevan ihmisen mieleen tulevia kriittisiä kysymyksiä.
Suuri haloo on noussut siitä, että eräät Räisäsen huomiot näyttäisivät vetävän mattoa kirkollisen uskontulkinnan alta. Niistä keskeisimpiä ovat seuraavat.
- Miten Raamattua voi pitää Jumalan sanana ja ilmoituksena, kun Jumalan näyttää siellä tekevän ja käskevän moraalitajumme vastaisia asioita?
- Monia klassisia pelastustekoja, kuten Israelin vapautuminen egyptin orjuudesta, ei ole tosiasiassa koskaan tapahtunut, ainakaan siinä muodossa kuin Raamattu asian kertoo. Miten siis voimme sanoa, että Raamattu puhuu pelastushistoriasta?
- Neitseestäsyntyminen ei ole Uudessa testamentissa yhtä tärkeä opinkohta kuin myöhemmässä kristinuskossa.
- Jeesus ja alkukirkko opettivat pikaista maailmanloppua, jota ei kuitenkaan tapahtunut.
- Kaikki Uuden testamentin teologit (Luukas) eivät näe Jeesuksen sovituskuolemaa keskeisenä pelastustapahtumana.
- Uudesta testamentista ei löydy yhtä yhtenäistä teologista pakettia, vaan kirjo erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi Jeesuksen persoonasta, pelastuksen mekanismeista, Mooseksen laista ja kuolemanjälkeisyydestä ajateltiin eri tavoilla. Myöhempi yksituumaisempi kristinusko perustuu valikointiin. Joitakin raamatullisia teemoja kehiteltiin pitemmälle ja toiset unohdettiin kaikessa hiljaisuudessa.
- Jotkut Uuden testamentin nimet korostavat tekojen merkitystä pelastuksessa tavalla joka näyttää vieraalta ainakin luterilaiselle ajattelulle.
Tässä muutama Räisäsen kriittinen havainto. Vaikka joistakin yksityiskohdista voidaan olla toistakin mieltä – kuten aina eksegetiikassa – pääpiirteissään havainnot pitävät paikkansa.
Niiden kanssa kirkolliset tulkitsijat ovat sitten joutuneet painiskelemaan. Kirjassaan Räisänen esittelee huomioidensa herättämiä reaktioita, jotka ovat voittopuolisesti kriittisiä ja torjuvia. Konstruktiivisempi kirkollinen raamattuteologia ei saa yhtä paljon tilaa.
Syynä on ymmärtääkseni se, että rakentava vastaus Räisäsen teeseihin on syntynyt hitaasti eikä sitä ole ilmaistu suoranaisena vastauksena hänelle. Sen sijaan kirkollinen raamatuntulkinta on vain hitaasti muuttunut – sanoisin aikuistunut – niin että se on ikään kuin itsestään vastannut ainakin osaan Räisäsen huomioista.
Mikä tuo kirkollinen vastaus sitten on? Lyhyesti sanoisin, että kirkollinen tulkinta hyväksyy nykyään Raamatun monimuotoisuuden ja teologisen keskeneräisyyden. Pyhässä kirjassa on läsnä vasta idullaan se uskon rikkaus, joka puhkeaa kypsempään kukkaan vasta myöhemmässä teologianhistorian vaiheessa.
Emme siis liputa yksin Raamattu linjaa vaan Raamattu + Traditio linjaa. Räisänen kutsuu tätä traditiofundamentalismiksi, mutta minusta se on hieman liioittelua. Traditio voi erehtyäkin.
Historiaan suhtaudumme väljemmin kuin aikaisemmin. Pelastushistoriasta voidaan puhua ilmankin patriarkkojen tai eksoduksen historiallisuutta. Jeesuksen ylösnousemus on eri juttu – se kuuluu kr-uskoon erottamattomasti, joskin sitäkin voidaan tulkita eri tavoilla (eli vastata eri tavoin kysymykseen mitä ylösnousemus tarkoittaa ja mitä siinä tapahtui).
Lisäksi hyväksymme sen, että Raamattua ja sen suurta sanomaa voi legitiimisti tulkita useammalla tavalla. Kunkin kirkkokunnan oppi perustuu Pyhään kirjaan ja kun kysytään, mikä niistä on eniten oikeassa, asiaa ei ratkaista raamatunjakeilla pommittamalla vaan niin sanotun systemaattisen analyysin kautta. Kenen doktriini on ehjin ja johdonmukaisin. Mitään selvää vastaustahan tähän kysymykseen ei kuitenkaan saada, vaan keskustelu jatkuu veljellisessä hengessä vielä kiirastulessakin.
Räisänen itse painottaa, ettei hän ole vaadi kirkkoa muuttamaan oppiaan. Riittää kun se sallisi paremmin näkemysten moninaisuuden. No, tässä häntä on kuultu. Räisäsen kirjaa lukiessa tuntuu, että nykyinen teologinen tilanne on ihanan avara ja raikas verrattuna 70-80 -luvun henkeen.
Faktaa. Aikaisin evankeliumi, Markuksen, ei tiedä mitään neitseellisestä syntymästä eikä ruumiin ylösnousemuksesta. Ihmiset valitsivat Nikeassa 325 Jeesuksen Jumalaksi, kaksiyhteinen Jumala, Konstantinopolissa 381 pyhän hengen Jumalaksi, kolmiyhteinen Jumala. Raamatun ajasta arvostettujen eksegetikkojen tutkimukset.
Utopiaa. Nykyinen kirkon oppi.
Heikki Räisänen positiivinen ihmisten ajattelun herättäjä
Edes sitä oliko Markuksen evankeliumi aikaisin ei tiedetä faktana. Tämä on hyvä muistaa.
Tuo loppu olikin sitten aika höpönhöpöä ja osoitus siitä, kuinka helposti akateemiset spekulaatiot nykyään muuttuvat median kautta – Räsäsestäkin kirjoittavat samat lehdet, jotka tarkkailevat viidakon tähtöisiä – ns. yleisiksi totuuksiksi. Tästä syystä kristittyjen akateemikkojen varmaan pitäisikin olla varovaisia lausunnoissaan.
Jos tutkija sanoo jotakin, sillä on yhtäkkiä hirveä auktoriteetti. Ellei joku toinen tutkija sano toisin. Ja yleensä sanoo. Tätä on tutkimus.
Varhaiskristillisyys oli sellainen Ihmisten joukko, joka halusi ja ymmärsi seurata Jeesuksen esimerkkiä, opetusta ja hengellistä tiennäyttöä. Uskovaisia ei sen aikainen elämä tuntenut, vaan fideles tarkoitti Ihmisiä, joihin luotettiin täydellisesti ja jotka luottivat toisiinsa täydellisesti. Kirkkolaitoksen synnyttyä 300-luvulla yhdessä sen kanssa, että sen nyt jo uskonnosta tuli Rooman Valtakunnan uskonto, on sitten asia sinänsä ja tässä on huomattava yhteisten tunnustusten ja dokmatiikan rinnakkainen kehitys, missä pohjana on Paavalin Jeesuksen ristinkuolemalle antama merkitys. Tämän päivän kysymyksenasettelua Piispojen kuten kirkon virassa olevien pappienkaan ei tarvitse edes tehdä, koska Heidän tarvitsee vain toistaa ekumeenisten ja konfessionaalisten tunnustusten jalanjälkeä. Tätä tarkoittaa oikeassa kirkon opissa pysyminen. Itse asiassa asia ei Heiltä vaadi minkäänlaista muuta reagointia kuin ehkä pienen ymmärtäväisen päännyökkäyksen kysyjän ymmärtämättömään kysymykseen. Näin myös kirkon oppi on viime kädessä usko. Hermeneutiikkaa käytetään sitten joskus häiritsevien kysymysten pehmentämiseen. Mielenkiintoinen ja huomiota vaativa asia on se, miten teologian maisterista tulee vihitty työntekijä seurakuntaan lupausten kautta. Se, se vasta Ihme on.
Kyllä ylpeän ihmisen on helppo yrittää vesittää Raamattua, mutta epäusko vie ihmisen harhaan. Kirkon tulkinta hyväksyä monimuotoisuus ja teologisen keskeneräisyys on vaarallinen lavean tien kutsu. ”Sinun Sanasi on kokonaan totuus ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti.” (San.119:160). Nöyrä Jumalan palvelija yhtyy Jeremian kokemaan iloon: ”Sinun Sanasi tulivat ja minä söin ne, ja Sinun Sanasi olivat minulle riemu ja minun sydämeni ilo. Sillä minä olen otettu Sinun nimiisi, Herra, Jumala Sebaot.” (Jer.15:16).
Jos Pyhää Raamattua todella tutkitaan, eikä vain lueskella, löytyy korvaamattonia aarteita. Niiden aarteiden löytämisessä on professori Heikki Räisänen ollut meille erinomainen opastaja. Kiitos hänelle siitä. Luin muistelmat suurella mielenkiinnolla ja nautin.
Kuinka suuri vastuu Jumalan ja ihmisten edessä meillä kullakin on sanoistamme. ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseään pilkata. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal.6:7). Raamattu sanoo: ”Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion” (Jk.3:1). Jumalan
Sana on valkeus teillämme ja on ihana elää seuraten Jeesusta Hänen Sanansa valkeudessa!
Annikki Salo kirjoittaa hyvin. Todistusta haluan muistaa tällä laululla.
http://youtu.be/OIfxpP8IJcc
Ei maksa vaivaa lähteä sen kummemmin kirjoitusta kommentoimaan, mutta sitä erityisesti ihmettelen, kun faktana esitetään, että Israelin vapautuminen Egyptin orjuudesta ei ole koskaan tapahtunut, ainakaan siinä muodossa kuin Raamattu kertoo. Tämähän on vain raamattukriitikoiden käsitys, ei mikään todistettu fakta.
Kirjanoppineet osaavat kyllä asetella sanansa niin taitavasti, että ne kuulostavat uskottavilta. Ja jos lukee vain heidän kirjoituksiaan perehtymättä kunnolla Raamattuun, ei ihme, jos menee harhaan.
Jossain vaiheessa väitettiin faktana, ettei Goljat ole historiallinen henkilö. Kunnes löytyi ruukunsiru, jossa oli maininta Gatilaisesta Goljatista. Myös heettiläisistä raamattukriitikot ”tiesivät”, ettei sellaista kansaa ole koskaan ollutkaan. Nyttemmin tiedetään aivan muuta. Vastaavia tapauksia voisi luetella useita muitakin.
Jos Raamattu olisi niin epäluotettava kirja kuin Räisänen ja hengenheimolaisensa väittävät, en päiväkään viitsisi olla minkään kristillisen kirkon jäsen. Onneksi minulla on usean kymmenen vuoden ajalta aivan toisenlaista kokemusta.
Lisäänpä vielä yhden asian. Arvostan Kari Kuulassa sitä, että hän pönäköistä titteleistään huolimatta on poikkeuksellisen vaatimaton ja tuo usein avoimesti esiin mahdollisuuden, että olisi mielipiteissään väärässä. Kunpa samaa mieltä löytyisi raamattukriitikoistakin. Heidän opetuksiinsa voi aiheellisesti soveltaa Paavalin sanoja Timoteukselle: ”Ne johtavat vain turhiin tutkisteluihin eivätkä palvele Jumalan suunnitelmaa, joka avautuu vain uskolle.”
Olen monasti miettinyt millainen on sellainen usko, joka seisoo tai kaatuu sen mukana, todistetaanko jokin Raamatun yksityiskohta historiallisesti tapahtuneeksi tai ei.
Ei Raamattu Pyhänä kirjana siihen kaadu, ettei esimerkiksi historiallisesti/faktisesti sellaista tapahtumasarjaa kuin Israelin vapautuminen Egyptin orjuudesta ole koskaan tapahtunut.