Olipa puhutteleva kokemus lukea Heikki Räisäsen muistelmakirja Taistelua ja tulkintaa. Siinä hän käy läpi akateemisen ja teologisen elämänkaarensa varhaisimmista lapsuusmuistoista nykypäivään.
Nimikin on osuva. Räisäsen tulkinnat ovat herättäneet taistelua 70-luvulta alkaen. Ne eivät kuitenkaan ole olleet hänen yksityisnäkemyksiään. Hän on esitellyt toisaalta keskivertoeksegetiikan tutkimustuloksia ja toisaalta jokaisen ajattelevan ihmisen mieleen tulevia kriittisiä kysymyksiä.
Suuri haloo on noussut siitä, että eräät Räisäsen huomiot näyttäisivät vetävän mattoa kirkollisen uskontulkinnan alta. Niistä keskeisimpiä ovat seuraavat.
- Miten Raamattua voi pitää Jumalan sanana ja ilmoituksena, kun Jumalan näyttää siellä tekevän ja käskevän moraalitajumme vastaisia asioita?
- Monia klassisia pelastustekoja, kuten Israelin vapautuminen egyptin orjuudesta, ei ole tosiasiassa koskaan tapahtunut, ainakaan siinä muodossa kuin Raamattu asian kertoo. Miten siis voimme sanoa, että Raamattu puhuu pelastushistoriasta?
- Neitseestäsyntyminen ei ole Uudessa testamentissa yhtä tärkeä opinkohta kuin myöhemmässä kristinuskossa.
- Jeesus ja alkukirkko opettivat pikaista maailmanloppua, jota ei kuitenkaan tapahtunut.
- Kaikki Uuden testamentin teologit (Luukas) eivät näe Jeesuksen sovituskuolemaa keskeisenä pelastustapahtumana.
- Uudesta testamentista ei löydy yhtä yhtenäistä teologista pakettia, vaan kirjo erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi Jeesuksen persoonasta, pelastuksen mekanismeista, Mooseksen laista ja kuolemanjälkeisyydestä ajateltiin eri tavoilla. Myöhempi yksituumaisempi kristinusko perustuu valikointiin. Joitakin raamatullisia teemoja kehiteltiin pitemmälle ja toiset unohdettiin kaikessa hiljaisuudessa.
- Jotkut Uuden testamentin nimet korostavat tekojen merkitystä pelastuksessa tavalla joka näyttää vieraalta ainakin luterilaiselle ajattelulle.
Tässä muutama Räisäsen kriittinen havainto. Vaikka joistakin yksityiskohdista voidaan olla toistakin mieltä – kuten aina eksegetiikassa – pääpiirteissään havainnot pitävät paikkansa.
Niiden kanssa kirkolliset tulkitsijat ovat sitten joutuneet painiskelemaan. Kirjassaan Räisänen esittelee huomioidensa herättämiä reaktioita, jotka ovat voittopuolisesti kriittisiä ja torjuvia. Konstruktiivisempi kirkollinen raamattuteologia ei saa yhtä paljon tilaa.
Syynä on ymmärtääkseni se, että rakentava vastaus Räisäsen teeseihin on syntynyt hitaasti eikä sitä ole ilmaistu suoranaisena vastauksena hänelle. Sen sijaan kirkollinen raamatuntulkinta on vain hitaasti muuttunut – sanoisin aikuistunut – niin että se on ikään kuin itsestään vastannut ainakin osaan Räisäsen huomioista.
Mikä tuo kirkollinen vastaus sitten on? Lyhyesti sanoisin, että kirkollinen tulkinta hyväksyy nykyään Raamatun monimuotoisuuden ja teologisen keskeneräisyyden. Pyhässä kirjassa on läsnä vasta idullaan se uskon rikkaus, joka puhkeaa kypsempään kukkaan vasta myöhemmässä teologianhistorian vaiheessa.
Emme siis liputa yksin Raamattu linjaa vaan Raamattu + Traditio linjaa. Räisänen kutsuu tätä traditiofundamentalismiksi, mutta minusta se on hieman liioittelua. Traditio voi erehtyäkin.
Historiaan suhtaudumme väljemmin kuin aikaisemmin. Pelastushistoriasta voidaan puhua ilmankin patriarkkojen tai eksoduksen historiallisuutta. Jeesuksen ylösnousemus on eri juttu – se kuuluu kr-uskoon erottamattomasti, joskin sitäkin voidaan tulkita eri tavoilla (eli vastata eri tavoin kysymykseen mitä ylösnousemus tarkoittaa ja mitä siinä tapahtui).
Lisäksi hyväksymme sen, että Raamattua ja sen suurta sanomaa voi legitiimisti tulkita useammalla tavalla. Kunkin kirkkokunnan oppi perustuu Pyhään kirjaan ja kun kysytään, mikä niistä on eniten oikeassa, asiaa ei ratkaista raamatunjakeilla pommittamalla vaan niin sanotun systemaattisen analyysin kautta. Kenen doktriini on ehjin ja johdonmukaisin. Mitään selvää vastaustahan tähän kysymykseen ei kuitenkaan saada, vaan keskustelu jatkuu veljellisessä hengessä vielä kiirastulessakin.
Räisänen itse painottaa, ettei hän ole vaadi kirkkoa muuttamaan oppiaan. Riittää kun se sallisi paremmin näkemysten moninaisuuden. No, tässä häntä on kuultu. Räisäsen kirjaa lukiessa tuntuu, että nykyinen teologinen tilanne on ihanan avara ja raikas verrattuna 70-80 -luvun henkeen.
Kari Kuula käyttää kirjoitksessaan paljon pronominia ”Me”, ja kirjoittaa siitä mitä ”Me” ajattelemme ja tulkitsemme. Määritteleekö hän tarkemmin ”Meitä”. Itse en ainakaan koe kuuluvani noihin hänen kirjoituksensa ”Meihin.”
Nykyään pääsee 15min julkkikseksi ja ihmisten puheisiin, kun menee BB-taloon ja mokaa kunnolla. Räisäsen aikaan piti kirjoittaa ”kohu”kirja, ja mieluusti sellainen, mikä ”paljastaa” jotakin. Noita ”Totuus asiasta X” -kirjoja onkin sitten antikvariaatit pullollaan.
Onko sekään sitten mikään ansio, jos listaa kirjaan ja suosittelee pitämään varmoina sellaisia epäilyksiä ”joita jokainen joskus epäilee”? Parantaako se maailmaa, jos vakuuttaa muille, ettei kannata uskoa vaimonsa ja lastensa rakastavan itseään, koska joskus itse sellaista asiaa epäilee? Tekeekö se asiasta todellisemman, kun sitä oikein kirjassa väittää, ”tieteellisesti”. Nykyään ”terveellä järjellä” perustellaan tie mitä nihilismiä.
Kun ei usko mitään, ja epäilee kaikkea Raamatussa, niin on viisas ja tervejärkinen ja auttaa muita, näinkö? Vai onko kyse sittenkin ylikehittyneestä kyynisyydestä mikä kohtaa julkisuudentavoittelun?
Kiitos Anita Ojala. Mitä enemmän näitä raamattukriitikoiden juttuja lukee, sitä vähemmän ne vakuuttavat. Mutta niitä tuntuu riittävän. Mikäs siinä, jos joku maksaa tutkijoille jopa liksaa siitä.
Vaikeahan se on hyväksyä tai yrittää ymmärtää Raamatun ilmoitus, että Jumala on Luoja, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Minua oikeastaan askarruttaa koko eksegetiikka. Siinähän kai yritetään tunkea Jumala ihmisen käsittämiin mittoihin ja raameihin?
Kari-Matti Laaksonen. Miten Raamattu voisi olla pyhä, jos se kertoo totena mielikuvitustarinoita? Käsite ”pyhä” merkitsee Raamatussa myös ehdotonta totuudellisuutta. Pitääkö Jumalan keksityillä tarinoilla yrittää vakuuttaa meille, että hän voi yhtä lailla auttaa meitä oikeassa elämässä? Sellaiseen Jumalaan minun olisi vaikea uskoa.
Ari Lahtiselle kiitokset tärkeistä huomioista.
Onko Jumala tosikko? Eikö hänellä ole lupa käyttää sepitettyjä tarinoita totuudensa ilmoittamiseen? Myytin avulla voi kertoa totuuden yhtä hyvin kuin tarkoin tieteellisesti rakennetun tilastoinnin avulla valehdella. Raamatun pyhä totuus ei ole tietosanakirjan totuutta.
Nykyaikainen raamatuntutkimus on valistuksen ajan lapsi, 1700-luvun loppupuolelta, ja sunnilleen heti esitettiin kaikki kuohuttavat väitteet. Toki sitten normaaliin hyvään ymmärrykseen kuuluu, että on jotenkin perillä siitä, mitä jokin asia on tarkoittanut sen omassa ajassa. Vaikka saattoi tämäkin olla joillekin uutta vahvan yhtenäiskulttuurin suojaamassa Suomessa. Koko Raamattu-puhetta raamatuntutkimus ei kuitenkaan voi nielaista, se voi olla vain yksi osa sitä.
Blogi: ”•Jeesus ja alkukirkko opettivat pikaista maailmanloppua, jota ei kuitenkaan tapahtunut..”
Monet Jeesuksen opetukset viittaavat siihen, että Kristuksen tulemus ja ”tämän maailman”/asiainjärjestelmän/maailmanaikojen loppu/muutos tapahtuisi vasta pidemmän ajan kuluttua ensimmäisen vuosisadan alkukristillisyydestä. Mitään kirkkolaitosta silloin ei vielä muutoin ollut olemassa.
muun muassa hän esitti kuvauksen omasta taivaallisen Jumalan valtakuntahallituksen kuninkuudesta seuraavasti (uusi kirkkoraamattu):
”11 Niille, jotka olivat tätä kuulemassa, Jeesus esitti vielä vertauksen, koska hän oli jo lähellä Jerusalemia ja monet luulivat Jumalan valtakunnan ilmestyvän aivan kohta.”
”12 Hän sanoi:
”Ylhäinen mies lähti matkalle kaukaiseen maahan saadakseen siellä nimityksen kuninkaaksi ja palatakseen sitten takaisin. 13 [i] Hän kutsui luokseen kymmenen palvelijaansa, antoi heille kullekin kultarahan* ja sanoi: ’Käyttäkää näitä parhaanne mukaan, kunnes minä palaan.’ 14 Hänen maanmiehensä kuitenkin vihasivat häntä ja lähettivät hänen peräänsä lähetystön sanomaan: ’Me emme tahdo sitä miestä kuninkaaksemme.’
15 ”Mies palasi maahansa kuninkaana. Tultuaan hän kutsutti palvelijat luokseen…”
Matteuksen 25. luvussa vertasi itseään isäntään joka matkusti kauas pois ja jätti omaisuutensa palvelijoidensa hoitoon. Hänen palaamisestaan Matteuksen 25. luku: ”19 ”Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset.”
Matteuksen 13. luvussa esitti paluustansa vertauksen pellosta, siihen kylvetystä vehnästä ja sen seassa kasvavista rikkakasveista:
” 27 Työmiehet menivät silloin isäntänsä luo ja sanoivat hänelle: ’Herra, etkö sinä kylvänyt peltoosi hyvää siementä? Mistä siihen on tullut rikkaviljaa?’ 28 Isäntä sanoi heille: ’Se on vihamieheni työtä.’ Miehet kysyivät silloin häneltä: ’Tahdotko, että menemme kitkemään sen pois?’ 29 ’En’, hän vastasi, ’te voitte rikkaviljaa kootessanne nyhtää sen mukana vehnääkin. 30 Antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti.”
”Mies, joka kylvi hyvää siementä, on Ihmisen Poika. 38 Pelto on maailma. Hyvä siemen tarkoittaa niitä, jotka kuuluvat taivasten valtakuntaan, rikkavilja niitä, jotka ovat Paholaisen vallassa. 39 Paholainen, joka kylvi rikkaviljaa, on Saatana, elonkorjuu on maailman loppu, ja korjuumiehet ovat enkeleitä. 40 Niin kuin rikkavilja kootaan ja hävitetään polttamalla, niin tapahtuu maailman lopussa. 41 Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka viettelevät pahaan ja harjoittavat vääryyttä”
Blogi: “•Jeesus ja alkukirkko opettivat pikaista maailmanloppua, jota ei kuitenkaan tapahtunut..”
Kun kirkkolaitos alkoi muotoutumaan työnsi se syrjemmälle opetukset Kristuksen tulemuksesta/paluusta. Keskittyi enemmän oman maallisen vallan ja omaisuutensa lisäämiseen.
Jumalan valtakuntaopetuksien merkityksen ja sen toimimisen vaikutukset se siirsi pelkästään taivasta koskeviksi. Väitti jopa jossain vaiheessa, kirkko oli itse Jumalan valtakunta maan päällä.
Myös ”Raamattu-uskollisten” ajattelumalli ja Raamattukäsitys on ihan yhtä lailla valistuksen tuotosta kuin Räisäsenkin (sinänsä jo monilta osin vanhentunut) näkemyskin. Viittaan tällä esim. Annikki Salon ja Anita Ojalan eksegetiikkaa paheksuviin kommentteihin.
Eksegetiikka tutkii kovin vähän Jumalaa. Se tutkii tekstejä. Niitä tutkimalla voi päätyä sellaisiin lopputuloksiin kuin prof. Räisänen. Voi päätyä toisenlaisiinkin. Sitä on tutkimus.
Nämä ”Raamattu-uskolliset konservatiivit” usein arvostavat henkilökohtaisia ”todistuspuheenvuoroja”, joten kerronpa jälleen kerran, että ellen olisi Heikki Räisäsen, Risto Lauhan, Timo Veijolan, Anneli Aejmelaeuksen ja muiden tutkijoiden esimerkistä oivaltanut, että Raamattua voi tutkia kriittisesti ja analyyttisesti, olisin kirkosta eronnut ateisti. Vain tieto siitä, että asioita on lupa pohtia ja kysellä (ilman, että joku tarjoaa standardivastausta: ”Älä kysele, usko ainoastaan”), pitää minut kirkon jäsenenä. Kristuksesta ette irti saa.
Elias Tanni. Raamattuun kriittisesti suhtautuvat näyttävät kuvittelevan olevansa ainoita itsenäisesti ajattelevia. Jos ei kyseenalaista samoja asioita kuin he, ei osaa ajatellakaan.
Olen saanut ja uskaltanut tehdä niin paljon kysymyksiä kuin ikinä on eteen tullut. Minun kysymykseni vain ovat erilaisia kuin raamattukriitikoiden. Ja usein esitän ne suoraan Jumalalle, ja pyydän, että hän auttaisi selvyyteen. Lukemattomat kerrat olen saanut kokea, että vaikeaan asiaan tulee aikanaan tyydyttävä vastaus.
Raamattukriitikot etsivät Raamatusta virheitä. Minä olen pyrkinyt noudattamaan Lutherin kehoitusta etsiä sieltä elävää Jumalaa. Lutherin vaikutus historiaan on ollut paljon hedelmällisempi kuin raamattukriitikoiden, ja hänen teologiansa on aivan toisella tasolla kuin räisäsläisiin.
Minulle eivät esim. Jeesuksen neitseestäsyntyminen tai vastaavat kysymykset ole olleet mikään ongelma koskaan, Koska Jumalan on koko Kosmoksen luoja, tällaisten epäileminen on aivan tarpeetonta.
Uuden testamentin historiallisuuden kyseenalaistaminen ei myöskään koskaan ole näyttänyt tarpeelliselta. Se on vakuuttavaa historiaa siinä missä muutkin historiankirjat, joihin historiaa opettaneena olen joutunut perehtymään. Olen kokenut tällaiset pohdinnat täysin keinotekoisina. Saahan niitä pohtia, jos ne vaivaavat, mutta ne eivät ole ajattelevan ihmisen tuntomerkki.
Aika simppeliä ajatella, että kaikki Raamattua Jumalan sanan kunnioittavat arvostaisivat henkilökohtaisia todistuksia. Niihin en omaa uskoani perusta. Perustan sen aitoon Raamatun sanaan. Hengelliset kokemukset, jos ovat aitoja, ovat yleensä erilaisia eri ihmisillä. Ei niitä voi suoraan soveltaa omaan elämäänsä.
Mutta olkoon. Enpä edes kuvittele, että tästä väännöstä olisi mitään hyötyä.
Olen esittänyt Jumalalle lukuisia kysymyksiä saamatta vastauksia, Onneksi olen Raamatun mukaan hyvässä seurassa (mm. Job ja Saarnaaja)
Sinä siis saat kysyä mitä vaan, mutta minä en saa kyseenalaistaa esim.neitseestäsyntymistä?
Enkä myöskään sanonut, että ”kaikki” arvostaisivat henkilökohtaisia todistuksia. Sanoin ”usein”.
Lutherin kanssa olen samaa mieltä siitä, mitä Raamatusta tulee etsiä. Miten sitä heikentää se, että lukee erilaisia ja eri mieltä keskenään olevia Raamatusta tehtyjä tutkimuksia?
Lähdin opiskelemaan eksegetiikkaa juuri rakkaudesta ja kiinnostuksesta Raamattuun – ja molemmat tunteet ovat opintojen myötä vain syventyneet. Kiitos juuri niiden mielenkiintoisten ja monipuolisten tutkimusten, joihin opiskelu on ohjannut tutustumaan. En ole saanut siitä minkäänlaista taloudellista hyötyä tai kirkon virkaa suhteilla. Edelleen teen alakoulun erityisluokanopettajan työtä samalla palkalla kuin ennen eksegetiikan opintoja. Silti en kadu teologisessa työn ohella kulutettuja vuosia. Elämäni ja uskoni on niiden ansiosta paljon rikkaampaa.
Täytyypä perua viimeinen lause ja jatkaa vielä muutama sana. Huomasin nimittäin antaneeni väärän todistuksen itsestäni. Muistin, että olihan minullakin epäilyksen kriisini hengellisen herääömiseni alkuvaiheissa. Se koski koko Raamatun luotettavuutta, ei mitään yksittäistä asiaa. Sen ydin oli, onko Raamattu varmasti Jumalan sana. Se ei ollut älyllistä harrastelua vaan koko elämän ja turvallisuuden perusteita koskeva kriisi. Olin unohtanut sen, koska siitä on jo niin kauan.
En muista kuinka kauan kriisi kesti, mutta painia se oli. En ryhdy selittämään, miten sain selvyyden, mutta kun paljon myöhemmin luin Carl Olof Roseniuksen elämäkerran, tunnistin hänen kriisissään samat kipuilut kuin omassani. Hänellä se vain oli vielä kovempi, olihan hänen kutsumuksensakin paljon merkittävämpi.
Aitoa epäilystä en ylenkatso. Se on aina kipeä ja vakava. Mutta en ole vakuuttunut, onko raamattukriitikoiden epäily sellaista. Jos se olisi, siitä tuskin kirjoja kirjoitettaisiin ja haluttaisiin kylvää epäuskoa eteenpäin.
Mutta ehkä tämä lisäys oli turhaa, eihän Elias Tanni taida arvostaa henkilökohtaisia todistuksia. Paitsi ehkä Räisäsen tai jonkun muun epäuskon profeetan.