Piispat ovat ohjeistaneet, että pääsiäisen aikaan ehtoollinen voidaan järjestää kirkossa alle kymmenen hengen väelle, mutta etäehtoollisille on annettu esipaimenilta tiukka nou-nou. Tämä ei tyydytä tekniikkamyönteistä progressiivista papistoa, joka haluaa järjestää ehtoollisia etäyhteyksien päästä.
Sekä piispojen että proge-papiston näkemykset ovat osittain perusteltuja, mutta molemmissa on nähdäkseni yksi ongelma. Kirkko kääntyy katastrofaalisessa kriisissä sisäänpäin. Kun korkeasti koulutetun teologijoukkion voimin aletaan miettiä ehtoollisteologian linjauksia dogmatiikan tai eletyn uskonnollisuuden näkökulmasta, koko muu yhteiskunta on sen ulkopuolella. Keskustelu koskettaa marginaalista ryhmää kirkon jäsenistöstä.
Hullunkurinen mielikuva syntyy siitäkin, että kirkon ammattilaiset – mahdollisesti muutamalla sisäpiiriläismaallikolla vahvistettuna – viettävät suljettujen ovien takana keskenään ehtoollista ja kun menot ovat ohitse, kirkon ovet avataan sielunhoitoa varten. Ehtoollisteologian ympärille syntyy väkisinkin taikamenojen aura, kun perinteisesti ehtoollisen on käsittääkseni ajateltu olevan koolle tulleen seurakunnan yhteinen ateria.
Digitaalisen ehtoolliskäytännön kritiikki puolestaan nousee siitä, että digitaalinen ympäristö on kokonaan toisenlainen todellisuus kuin se, missä operoimme ollessamme kolmiulotteisesti läsnä toistemme kanssa. Kehno digitalisaatio on sitä, että yritetään viedä ”irl-maailman” käytännöt samanlaisina digitaalisiin todellisuuksiin. Ne ovat omia systeemejään, joilla on omat reunaehtonsa, toimintatapansa ja toimintakulttuurinsa. Teologisesti asia on monisyisempi, joten tässä yhteydessä en paneudu siihen sen enempää.
***
Itse ajattelen, että kirkon tulisi lopettaa ehtoollisen viettäminen kokonaan aina siihen saakka, kun poikkeusolot jatkuvat Suomessa. Se kertoisi siitä, että kirkko elää tämän yhteiskunnan kanssa samaa kriisiä. Jos Manalan tiskillä ei tarjoilla kaljaa, niin ei kirkonkaan alttareilla tarjoilla Kristuksen ruumista ja verta. Ei vippiporukoille eikä etäyhteyksillä. Olemme kirkkona osallisia tämän yhteiskunnan kärsimyksestä, emme sen ulkopuolella. Jos yhteisömme kärsii, myös kirkon kuuluu kärsiä sen mukana.
Ehtoollinen muistuttaa siitä, että koko aineellinen elämämme ja todellisuutemme on pyhä ja Jumalan läpäisemä. Se ei varsinaisesti tarvitse papin maagisia sanoja pyhittyäkseen, vaan se on sitä koko ajan. Kun kokoonnumme ehtoollisen sakramentin äärelle kuuntelemaan papin lausumia sanoja ja nauttimaan ehtoollisaineet, kaikille aisteillemme kerrotaan sama asia: Tämä todellisuus ja maailma, jossa elämme, on läpeensä pyhä. Ehtoollinen ja koko kristinuskon suuri kertomus yrittää opettaa meille sen. Jokainen leipäpala ja jokainen viinitilkka on pyhä. Voisimme siis ongelmitta luopua ehtoollisen viettämisestä siksi aikaa, kunnes on mahdollista palata yhteisen pöydän ääreen koko seurakunnan voimin. Siihen saakka sanajumalanpalvelukset, hartaudet ja ne lukuisat muut työt ja toimet, joihin seurakunnat ovat tarttuneet, riittävät kyllä.
Se, jolle kirkon lukitut ovet ja viettämättä jäänyt ehtoollinen merkitsevät Jumalan poissaoloa, on hyvällä matkalla paastossaan. Sielun pimeä yö on edessä ennen ylösnousemuksen aamua.
Kirjoittaja on kirkon alan lehtori Diakissa, pappi, psykoterapeutti ja et. perheterapeutti.
Pienen joukon seurakuntalaisia kutsuminen striimaukseen syntyy huomatakseni kehtaamisen asiasta.
Sopivasti työvuoroja katsomalla seurakunnan papit voisivat koko ajan olla pöydän vieraina, millon asettamassa, millon puhumassa, ja millon liturgina. Kehtaisiko tommosta ?
Striimaukset katsovat kai koko esityksen kaikkine osineen. Kyllä ehtoollinen syntyy yksinkertaisemminkin, mutta sitä ei haluta myöntää.
Olen aivan samaa mieltä! Asiassa on lähdetty turhaan ongelmoimaan sekä hieman myös keinotekoisiin ratkaisuihin. Sana tuo meille myös Kristuksen kaikkine lahjoineen – ja olemme useimmat myös kastettuja. Nautimme ehtoollista sitten, kun se tosiaan on yhdessä mahdollista. Entisinä aikoina saattoi olla niin, että ihminen ehtoollisella vain kiirastorstaina tai pari-kolme kertaa vuodessa. Siinä ymmärryksemme on muuttunut, mutta voimme kuitenkin ajatella noita aikoja.
Asian ytimeen osuva blogi. Kiitokset siitä!
Erittäin hyvä blogi, kiitos! Eikö etenkin luterilaisuudessa ole aika absurdia, että papit jakavat toisilleen ehtoollista suljettujen ovien takana. Jos usko ja ehtoollinen otetaan vakavasti voi miettiä, mitä se merkitsee..
Striimaukseen sopivat kirkkovuoden mukaiset virret, ajan tekstit, ja papin puhe rukouksineen.
Ehtoollinen viikottaisena striimauksen asiana ei ole yhteisen seurakunnankaan asiana, ja sitä katsovana hyvä ajatus, vaan seurakunnan toimittamasta ehtoollisesta joko ennen tai asian jälkeen ilmotettaisiin paikallisissa julkaisuissa. Samassa syvennettäisiin ehtoollisen ja seurakunnan yhteyttä sanan asialla. Toki vaivaa kirjoittaminen hiukka vaatisi mutta tämä näyttäisi nyt järkevimmältä toimelta harkinnassa.
Helena Kauppila kantaa huolta kirkon eristäytymisestä yhteiskunnasta. Kauppilan kantama huolenaihe on syytä pitää mielessä kaikkina aikoina. Kristityt on kutsuttu lähtemään maailmaan viemään ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta ja kärsimään yhdessä kärsivien kanssa.
Ehtoollinen ei kuitenkaan ole, toisin kuin kirjoittaja esittää, vain yhteyden ateria. Jo vuoden 1948 kirkkomme katekismus opettaa ehtoolliseen liittyvän useita eri motiiveja. Kristinopin mukaan niitä ovat yhteysaterian lisäksi kiitosateria eli eukaristia, muisto, uhri, salaisuus ja eskatologinen tunnusteko (Eino Sormunen 1949: Yksin armosta. Kirkkomme kristinopin selitys.).
Edellä mainitut motiivit nostavat esille ehtoollisenvieton laajemman merkityksen: viettäessään ehtoollista, kirkko ylistää Jumalaa hänen pelastusteoistaan erityisesti Kristuksessa, kantaa kiitosuhrina rukouksensa ja pelastushistorian kaikki tapahtumat Jumalan eteen. Tätä salaisuutta viettäessään kirkko myös todistaa Kristuksen paluusta ja odottaa taivaallista ehtoollista. Ehtoollisenvietossa ajan ja paikan rajat murtuvat.
Nämä motiivit tekevät ehtoollisen viettämisestä mielekkään, vaikkei poikkeusoloissa ehtoollisen merkitys konkreettisen yhteyden merkityksessä pääsekään toteutumaan.
Palaan vielä lyhyesti puheenvuoroon ja siinä esitettyyn jälkimmäiseen näkemykseen ehtoollisen merkityksestä. Kirjoittaja toteaa, että ”Kun kokoonnumme ehtoollisen sakramentin äärelle kuuntelemaan papin lausumia sanoja ja nauttimaan ehtoollisaineet, kaikille aisteillemme kerrotaan sama asia: Tämä todellisuus ja maailma, jossa elämme, on läpeensä pyhä. Ehtoollinen ja koko kristinuskon suuri kertomus yrittää opettaa meille sen. Jokainen leipäpala ja jokainen viinitilkka on pyhä.”
On kuitenkin tärkeää huomata, että luterilainen käsitys ehtoollisesta ja Kristuksen läsnäolosta siinä ei palaudu ubikviteettiin eli Kristuksen läsnäolemiseen kaikkialla. Kuten Osmo Tiililä dogmatiikassaan (Tiililä 1954: Systemaattinen teologia II) toteaa, ”Kaikista luontokappaleista voidaan sanoa: Jumala on tuolla tai Jumala on tuossa, mutta on aivan eri asia sanoa: tämä on Jumala itse.” Ehtoollisessa tapahtuu näkymättömän tuleminen näkyväksi ja kosketeltavaksi – tai kuten Tiililän mukaan Luther asian ilmaisee, ”niinkuin Kristus ensimmäisessä inkarnaatiossaan pukeutui ihmishahmoon, niin hän nyt ehtoollisessa pukeutuu elementteihin”. Juuri tästä syystä ainakin itse odotan kipeästi sitä päivää, kun jälleen saan käydä fyysisesti ehtoollispöytään. Sitä odottaessani tyydyn nauttimaan epidemia-aikana ehtoollisen hengellisesti piispojen ohjeen mukaisesti.
Lopuksi: Myös Kauppilan kirjoituksessa esiintyvään kysymykseen sakramentin maagisuudesta Tiililä vastaa osuvasti: ”Magia on ihmisen pyrkimystä vallita määrätyin menetelmin kuvittelemiaan yliluonnollisia voimia. Sakramenteissa ei toimi ihminen, vaan Jumala.” Ei ole kyse papin sanoista, vaan Kristuksen sanoista ja asetuksesta. (Yksimielisyyden ohje, seitsemäs luku)
Mitä maagista siinä on, kun pappi toistaa asetussanat ja sinuaa leivän ja viinin Jeesuksen sanan mukaan? ”Tämä on minun ruumiini ja tämä on minun vereni”. Est on est ei magiaa.
Lisäksi, on tässä jo sen verran ikää karttunut, että on tullut huomattua sekin todellisuus, että ”jokin muukin” on läpäissyt aineellisen elämämme ja todellisuutemme,” kuin pyhyys. Sana ja ehtoollinen antaa tarpeellisen ja uskoa vahvistavan ”korvatillikan” – tuolle muulle.
Minusta tämä Kauppilan blogi oli rimanalitus, leimaava – ehtoolisen teologiasta siinä on vähän jälkiä. Miten voi ollakin näin huonotasoinen kirjoitus.
Paajanen: ”Miten voi ollakin näin huonotasoinen kirjoitus.”
Onhan täällä sinunkin tekstejäsi.
Kauppila. ”Ehtoollinen muistuttaa siitä, että koko aineellinen elämämme ja todellisuutemme on pyhä ja Jumalan läpäisemä. Se ei varsinaisesti tarvitse papin maagisia sanoja pyhittyäkseen, vaan se on sitä koko ajan. ”
Tämä on hyvä ajatus. Voimma aina, koska vaan ja missä vaan valkeudessa vaeltaessammetunnustaa syntimme, ja uskoa ne anteeksi annetuksi Jeesuksen veren tähden, 1 Joh 1:9.
Samoin voimme aina yhä uuelleen luovuttaa itsemme eläväksi uhriksi Herralle, ja uskoa, että tämä alttari pyhittää meidätkin kokonaan.
Vielä meillä kaikilla on koko ajan tie auki kaikkeinpyhimpään Jeesuksen veren tähden, Hebr 10:19.
En ollenkaan ymmärrä, miksei nyt vähän aikaa voitaisi olla hissukseen kotona ja suoraan yhteydessä Herraamme. Sitten taas kun kriisi on ohi messut jatkuvat varmasti.
” En ollenkaan ymmärrä, miksei nyt vähän aikaa voitaisi olla hissukseen kotona ja suoraan yhteydessä Herraamme. Sitten taas kun kriisi on ohi messut jatkuvat varmasti.”
Harvoin olen Antin kanssa samaa mieltä, mutta nyt olen ?.
Kiitos tekstistä, Helena! Nostamaasi aihepiiriin liittyy huomioni erään seurakunnan kirkollisista ilmoituksesta:
”Jumalanpalvelukset ovat SULJETTUJA tilaisuuksia. Voit SEURATA niitä seurakuntien Facebook-sivuilta suorana lähetyksenä.”
Nämä sanamuodot lisäävät kokemusta pienen piirin salaseurasta ja jonkin esityksen seuraamisesta. Saavutettavuudenkin näkökulmasta sävy olisi toisenlainen esimerkiksi näin:
Kaikki ovat tervetulleita osallistumaan yhteiseen jumalanpalvelukseen seurakunnan Facebook-sivulla su klo 10. Tarjolla myös radiojp Yle1 samaan aikaan.