Kenttäpiispa Pekka Särkiö listaa blogissaan (10.3.) ansioita, joita piispakandidaatilla tulisi olla, jotta hän olisi kelpoinen piispaksi. Kirjoituksessa oli monta erittäin loukkaavaa kohtaa oppineita, ansioituneita ja uskollisesti kirkon työtä tehneitä pappisvirassa toimivia naisia kohtaan. Puheenvuoro on jälleen puuskahdus sitä kylmänä puhaltavaa tuulta, jossa pappisvirkaan vihityt naiset joutuvat tänä päivänä työtään tekemään.
Kenttäpiispa lähestyy piispan tehtäviä varsin teknokraattisesti. Hän rinnastaa puolustusvoimien johtamisjärjestelmän kirkon johtamisjärjestelmään, joten jo lähtökohta on toimimaton. Puolustusvoimat on yhteiskunnan legitimoima väkivaltakoneisto. Kirkko on yhteisö, jonka viestinä on ajasta ikuisuuteen jatkuva yhteys rakkaudessa, joka on opittu tuntemaan Kristuksessa.
Siinä maailmassa, missä ansioluetteloon haetaan titteleitä ja rivejä, on päivänselvää, että naisten portaat ovat ohdakkeiset, ymmärsivätpä hississä huristelevat miehet sitä tai eivät. Siinä toisessa maailmassa jokainen ihminen on alaston, vailla yhdenkään arvonimen tuomaa suojaa. Kun ei ole pappi, ei pappisasessori, ei tohtori, ei piispa, ei Etelä-Pohjanmaan teologiyhdistyksen puheenjohtaja, mikä on ihminen?
Jumalan sanan uskollinen julistaminen ei tapahdu muiden päiden yläpuolelta, vaan sen todellisuuden ymmärtämisestä, että olipa yllämme sotilaspuku tai musta tai violetti pantapaita, olemme kaikki vaatteidemme alla alasti, haavoittuvia ja kuolemaan tuomittuja eikä meitä voi pelastaa mikään muu kuin armo ja rakkaus.
Pelkän pappisvihkimyksen riittävyys ehdokkuuteen on sen syvästi teologisen ajatuksen ilmentämistä, että piispaksi ei pitäisi tulla komeaa CV:tä heilutellen, vaan viisaudella, joka kumpuaa kiinnittymisestä Jumalan maailmaan. Ne portaat, joita pitkin piispaksi pitäisi tulla, eivät nouse ylöspäin, vaan laskeutuvat alas kohti nöyryyttä ja tyhjenemistä omista ansioista
Helena Paalanne
Helena: ”Pelkän pappisvihkimyksen riittävyys ehdokkuuteen on sen syvästi teologisen ajatuksen ilmentämistä, että piispaksi ei pitäisi tulla komeaa CV:tä heilutellen”
Hyvin sanottu.
Ortodoksinen sisarkirkkomme Suomessa on hataran mielikuvani mukaan osoittanut piispavalinnoissaan ainakin kerran vieläkin syvällisempää ansiottomuuden portaikon tunnistamista. Kanonit nimittäin sallivat myös maallikon kutsumisen piispaksi. Toki kutsutun on täytynyt sen jälkeen kulkea muutamassa päivässä kaikki viran portaat (diakoni – pappi – piispa).
Muistaneeko joku paremmin kuka oli kyseessä ja milloin?
Kun kulloinkin paikkoja on jaossa vain yksi, on tasa-arvoajattelun peruslähtökohtana se että ansiovertailussa kaikki on samassa jonossa. Ei siis ole erikseen miesten jonoa ja naistenjonoa eikä tasoituskertoimia sukupuolten välillä.
Juuri näinhän asia on. Eli tasa-arvo on jo toteutunut tässä mielessä. Kaikilla on samanalaiset mahdollisuudet. Minun ymmärrykseni mukaan naispappeus toteutettiin osittain feministisin motiivein ja siksi perusongelma jäi edelleen ratkaisematta. . Ehkä juuri siksi pelkkä saavutettu ”tasa-arvo” ei sitten riitäkään. Feministi kaipaa vielä jotain muuta? Edelleen on tyhjä kolo sisuksissa? Entäpä jos tämä häiriötekijä poistuu vasta kun löytyy hengellinen ratkaisu ongelmiin.” Yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki, Jeesuksen Kristuksen sisäinen tuntemus”. Epäilen, että tämä ongelma ratkeaa naistenkin kohdalla vain samalla reseptillä, mikä seppä Högmanilla oli Paavo Ruotsalaiselle.
Toinen tapa lähestyä asiaa on se, että kirkossa on 10 piispan virkaa. Tällä hetkellä jokaista hoitaa miespuolinen henkilö. Äänestämällä tehdyt päätökset ovat tietysti enemmistön toiveen mukaisia, mutta voidaan silti kysyä, mitä se kertoo naisten asemasta kirkossa, että jokaiseen hiippakuntaan on haluttu johtajaksi mies.
Olen itse hyvin miesvaltaisella alalla koska insinööritieteitä tietotekniikan alalla opiskelevista jopa 80% on miehiä. Työpaikallani silti vahditaan hyvinkin tarkkaan, että vuotuisissa ylennys- ja palkankorotuspäätöksissä kumpikin sukupuoli on edustettu suhteellisen osuutensa mukaisesti. Tällä halutaan varmistaa se, että naisilla ja miehillä on sama mahdollisuus edetä urallaan.
Lisäksi rekrytoinneissa suositaan tällä hetkellä naisia, jotta heidän osuuttaan saataisiin selvästi kasvatettua.
Jos hyväksyisi naispappeuden teologisesti, mitä minä en tee, näyttäisi tilanne kirkossa aika synkältä naispapin näkökulmasta. Seurakuntapastoreista naisia on 2/3. Kirkkoherroista miehiä yli 4/5. Kaikki piispat ovat miehiä. Jos asiaa ajatellaan silkan sosiologisesti, ymmärtää naispappien närkästyksen: kirkon rakenteet, arvot, asenteet ja normit suosivat ja uusintavat perinteistä sukupuolijärjestystä. Miehet ajattelevat ja johtavat, naiset huolehtivat arkisemman seurakuntapuuhastelun. Mutta, kun kirkko ei ole monikansallinen tietotekniikkafirma eikä edes demokratia vaan jotain ihan muuta.
Pekka Särkiön mukaan seuraavat asiat tekevät papista hyvän piispaehdokkaan:
1) Riittävä seurakuntatyön kokemus – ihmisten kohtaamisesta, saarnaamisesta ja kirkollisista toimituksista, hallinnosta ja johtamisesta.
2) Riittävä kokemus hiippakuntatason ja kokonaiskirkon hallinnosta.
3) Teologian tohtorin tutkinto osoituksena teologisesta osaamisesta ja pitkäjänteiseen työhön pystymisestä.
4) Riittävät yhteydet kirkon eri järjestöihin.
5) Riittävä kansanvälinen kokemus ja kielitaito.
6) Osoitettu hyvä työkyky, ihmissuhdetaidot ja paineensietokyky.
7) Mediataidot.
Luettelo on itseasiassa sama, mitä blogisti tulee kirjoituksessa itsekin pähkinänkuoressa korostaneeksi puhuessaan ”oppineista, ansioituneista ja uskollisesti kirkon työtä tekevistä pappisvirassa toimivista naisista.” Tosin samaan hengenvetoon blogisti hiukan alempana ristiriitaisesti vaatii ”tyhjenemistä omista ansioista.”
Kierrokset käyvät kovilla. Blogista hiukan huokuu sama hyökkäävyys, mikä sävytti esimerkiksi Jaana Hallamaan esiintymistä yhtenä tentaattorina teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen arkkipiispanvaalipaneelissa.
On tietenkin mahdollista ajatella, että piispalta vaadittavat ominaisuudet ja ”ansiot” ovat jotenkin sukupuolittuneet. Henkilökohtaisesti näkisin kuitenkin vielä toistaiseksi tärkeämpänä, että luterilaisen kirkon piispa on kohtuullisen hyvin perehtynyt mieluummin teologiaan kuin esimerkiksi sukupuolentutkimukseen.
Onhan sekin kysymys tietenkin tärkeä, miten piispaksi tullaan ja millainen on henkilö, joka asettuu ehdolle ja valitaan. Paljon tärkeämpää on kuitenkin se, miten piispa toimii. Tehtävä ei ole helppo muun muassa siksi, että se on ihmisten johtamista. Pitäisi uudistaa hiippakuntaa olematta kuitenkaan suorassa esimiesasemassa. Lähes kaikki vaikuttaminen on välillistä, mutta se ei vähennä vastuuta.
Julkista keskustelua kiinnostaa, mitä tai ketä piispa edustaa. Kannattaako hän äksää vai yytä, onko hän mies vai nainen. Se on kuitenkin vasta alkua. Haasteet alkavat.
Sen tähden lukaisen mielelläni sen cv:n. En siksi, että se arvottaisi ihmisen. Siksi, että se antaa jonkinlaisia viitteitä siitä, miten johtaja tulee onnistukaan työssään. Se ei takaa sitä ja hutejakin on sattunut.
Minun maailmassani piispakysymys on muuttunut oudoksi. Mieleen tulee joku pappishenkilö, jolta kysyttiin: Aiotko pyrkiä kohta avautuvaan piispanvirkaan? Hän vastasi nöyrästi: Piispan virkaan ei pyritä, siihen kutsutaan ja kutsu tulee Jumalalta. Siinä ihminen antoi kunnian Jumalalle, joka katsoo sopivan ihmisen siihen virkaan ja toiset ovat kiitollisia ja tyytyväisiä valinan suhteen.
Nykypäivä näyttäytyy sellaisena, että vain piispan virka on jotain ja sitä on tavoiteltava kynsin ja hampain ja useasti ehdokkaista tulee valituksi väärä, koska itse olisi ollut niin paljon parempi. Hiippakunnan tilanteesta riippuu kumpaa kannattaa tarjota tullakseen valituksi: Leipää vai sirkushuveja. Aikoinaan eräässä hiippakunnassa oli mukana ns julkkisehdokas. Hänelle näytettiin ylivoimaisia kalluppilukuja. Jotenkin sain päähäni, että viestitin hänelle: Kansansuosiolla ei tulla piispaksi, pitää kampanjoida siellä missä äänestäjät ovat ja on hyvä tuntea valitsijakunnan sydämenlyönnit.
Olen vakuuttunut siitä, että sitä mukaa kuin naisten osuus papistosta kasvaa paranee myös naispiispojen valinnan todennäköisyys. Piispaksi pääsemisen/joutumisen välttämätön edellytys on kuitenkin valisijakunnan enemmistön kannatus. Varmimmin tämä on saavutettavissa kun on kokemusta ja oppineisuutta sekä maine sovinnollisena ja tasapuolisuuteen pyrkivänä henkilönä.
Helena Paalanteen kirjoitus on tyyliltään unesta herättävä. Se kutsuu keskusteluun hyvin perustelluin argumentein.
Sakasti-verkkosivulta löytyy seurakunnan tasa-arvosuunnittelun tarkistuslista (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/BFB65F5AD4B17416C2257B330039E28E/$FILE/Tasa_arvosuunnittelun_tarkistuslista.pdf)
Sitaatti [omat lisäykset hakasuluissa luettavuuden helpottamiseksi]
”Esimerkkeinä mahdollisista toimenpiteistä voidaan mainita [että] edistetään molempien sukupuolten urakehitystä tasapuolisesti [tai että] uudistetaan rekrytointikäytäntöjä; esimerkiksi lisätään alan tai organisaation houkuttelevuutta vähemmän edustettuna olevan sukupuolen silmissä tai suositaan sitä rekrytoitaessa muutoin tasavertaisten hakijoiden joukosta.”
Kirkko on onnistunut uudistamaan rekrytointikäytäntöjään sukupuolten eroja tasoittavan suuntaan. Se toteutui, kun asessoriksi kelpoisten pappien piiriä laajennettiin lisäämällä kirkkoherrojen ja kappalaisten rinnalle myös muut toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa toimivat hiippakuntaan kuuluvan seurakunnan tai seurakuntayhtymän papit.
Pappisnaisten aliedustus kappalaisten ja kirkkoherrojen joukossa ei siis enää rakenteellisesti estä ylemmän pastoraalitutkinnon suorittaneita naisia olemasta mukana siinä joukossa, josta pappisasessorit valitaan. Seurauksena on ollut, että pappisasessorien sukupuolijakauma on juuri nyt sama kuin kirkon viroissa olevien miesten ja naisten jakauma. Aivan luonnollista tietä.
Viisaus ja nöyryys samoissa ryysyissä on melkoinen luonnonvara. Lähimenneisyyden piispoista mm. John Vikström on ollut sekä syvällinen teologi että humaani persoona. Ville Riekkisestä voi sanoa samaa. Ajattelen, että vaikka maailma muuttuukin kovaa vauhtia, piispalta vaaditaan vieläkin sekä teologista oppineisuutta että sielunhoidollista viisautta. Ja sitä, että uskaltaa olla vahvasti oma itsensä, rehellinen ja suora kannanotoissaan.
Helena muistuttaa oikeasta asiasta, palvelijan tehtävästä. Piispallisen kaitsennan esikuvat löytyvät niistä palvelevan rakkauden ja huolenpidon hetkistä, kun Jeesus pesi opetuslasten jalat. Hän kysyi myöhemmin Pietarilta kolme kertaa tämän rakkaudesta. Näin Jeesus halusi varmistaa, että Pietari oli ymmärtänyt tulevan tehtävänsä luonteen oikein.
Helena Paalanne, kiitos väkevästä ja palavasta kirjoituksesta! Siinä on tulta, joka pitäisi saada syttymään kirkon alttareille.
Helena, Kiitos vahvasta puheenvuorostasi. Luin tuntemani kenttäpiispa Pekka Särkiön kirjoituksen ja voin asiatasolla jotenkin yhtyä siihen eli todeta, että siinä on oikeita tai olemassa olevia asioita kirjattuna. Asioiden toinen puoli on se, mistä sinä vahvasti kirjoitat. On edelleen totta, että kirkossamme piispoja valitsevien ihmisten ajatukset monesti kääntyvät siten, että mies on luontevampi valinta. Toisille tämä on tietoinen ratkaisu ja toisilla se voi olla enemmän alitajunnan tasolla olevaa asiaa. On toki myös niitä valitsijoita, niin miehiä kuin naisia, joille periaatteessa naisen tukeminen on ykkösjuttu.
Sukupuolen ei pidä olla minkäänlainen kriteeri piispaa valittaessa. Koska piispa on hiippakuntansa papiston kaitsija, tulee hänellä olla teologista tietämystä niin, että hän pystyy alaisiaan ohjaamaan, hänen tulee olla sitoutunut kirkon tunnustukseen, niiin että hän pystyy alaisiaan ojentamaan, ja hänellä tulee olla valmiutta kohdata erilaisia uskontulkintoja, jotta hän pystyy ylläpitämään kirkon eheyttä.
Konstantinopolin kirkolliskokous päätti vuonna 692, että syntyperä ei saa olla meriittinä tai esteenä piispan virkaan. Tällä säädöksellä haluttiin estää piispan viran siirtyminen suvussa tai kansallisen taustan perusteella. Nikean II kirkolliskokous vuodelta 787 määritti myös Raamatun tuntemisen ehdottomaksi edellytykseksi piispan tehtävään. Kirkon alkuvuosisatoina piispaksi tai papiksi valittavalta edellytettiin, että hän on apostoli Paavalin antaman ohjeen mukaan ensimmäisessä avioliitossa (”yhden vaimon mies” 1. Tim. 3:12).
Mielestäni edellämainitu asiat ovat edelleenkin ainoat pätevät kriteerit piispan virkaan.
Siis ekumeenisissa kirkolliskokouksissa ei otettu kantaa piispan sukupuoleen.
….siis ”yhden vaimon mies” ei tule tulkita että piispan virka olisi naisilta suljettu. Rajoite tulkittaneen vain miehiä koskevaksi. 😉
Tukholmassa on naispiispa, joka on ollut naimisissa toisen naispapin kanssa. Nyt he ovat eronneet. En tiedä, onko piispalla kiikarissa toista naista vai aikooko hän pysyä sinkkuna? Ruotsiassa kaikki on mahdollista. Kannattaa tarkkaan seurata, mitä siellä tapahtuu ja sitten miettiä, onko tämä sitä, mitä meille Suomeenkin toivotaan?
Kyllähän näitä kirjoituksia on vähän vaikea enää kaikkiin tilanteisiin sovittaa. Muuten ”yhden vaimon mies” voi myös tarkoittaa uskollista tai selkärankaista henkilöää noin ominaisuutena eikä ainoastaan suhteessa aviopuolisoon. Siis pappina uskollista viranhoidossaan niinkuin ollaan uskollisia avioliittolupaukselle.