Tässä saarnani Mäntsälän seurakunnan vaellusrippikoulussa Saariselällä heinäkuussa 2019 (aiheena helluntai).
Luin kesällä egyptiläisen evankelista Marcus Abdel Masihin elämästä kertovan kirjan. Marcus kääntyi kristityksi jo lapsena, kun Pyhä Henki rohkaisi häntä rukoillessa. Seurauksena oli asioita, joita kenenkään ei pitäisi kokea. Vanhemmat eristivät ja pahoinpitelivät häntä, ja yhteisö ympärillä alkoi syrjiä.
Marcus pääsi kuitenkin myöhemmin kristilliseen kouluun ja hänestä tuli pappi ja evankelista. Hän alkoi pitää hengellisiä tilaisuuksia Lähi-Idässä ja Euroopassa, joissa monet kuulivat Jeesuksesta ja monien usko vahvistui.
Kirkkovuoden helluntain evankeliumitekstissä Johanneksen mukaan Jeesus sanoo: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”
Helluntai on Jumalan yhden persoonan, Pyhän Hengen seurakunnalle vuodattamisen juhlapäivä. Pyhän Hengen nimityksiä ovat mm. puolustaja ja opastaja. Ilman Pyhää Henkeä ei voisi olla uskoa. Jumalan henki opastaa meitä elämässämme myös vaikeina aikoina.
Jumalalla on suunnitelma sua varten, meitä jokaista varten. Mä pääsin armeijasta siviiliin viime kuussa, vuoden palveluksen jälkeen. Armeija-aika sai mut kääntymään hanakammin Jumalan puoleen. Kun huomasin, että en pysty täyttämään sitä, mitä multa vaadittiin, niin tunsin alemmuudentunnetta. Miksi olen täällä, kun en edes tuota hommaa onnistunut tekemään? Mitäköhän muut ajattelevat musta?
Armeijan loppuaikoina aloin kuitenkin ajatella, että vaikeuksillani oli sittenkin jokin tarkoitus. En enää miettinyt niin paljoa, että onnistunko, onnistunko, vaan käännyin Jeesuksen puoleen. Hänelle olen arvokas sellaisena kuin olen muiden mielipiteistä ja vaatimuksista riippumatta. Enää en tuntenut niin paljoa stressiä, vaan rauha sai mussa lisää sijaa.
Uskon, että Pyhä Henki rohkaisi mua armeijassa. Jumalalla oli suunnitelma myös Marcusta varten. Usein huomaamme vasta jälkikäteen, että jollakin elämän tapahtumalla oli sittenkin tarkoitus.
Apostoli Paavali sanoo Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa jakeessa 16: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille.” Pyhä Henki yhdistää kristityt yhdeksi kirkoksi, jotta voimme yhdessä julistaa evankeliumia, ilosanomaa Jeesuksesta. Pyhä Henki johdattaa meitä monilla tavoilla, ja hänen tunnuksenaan pidetään rauhan kyyhkystä. Pyhä Henki kantaa meitä myös vaikeina aikoina ja antaa voimaa todistaa Jeesuksesta.
Usko ei ole suorittamista, vaan Jumala rakastaa meitä tällaisina kuin olemme. Jumala on antanut meille monenlaisia armolahjoja Pyhässä Hengessään. Joku on hyvä kirjoittamaan, toinen urheilemaan ja kolmas kuuntelemaan muita. Kuitenkin tavallinen arki riittää. Arjessa voimme kukin toteuttaa Jumalan palvelustehtävää.
Pyhän Hengen kautta saamme rauhan elämäämme. Meidän ei tarvitse suorittaa ollaksemme Taivaan Isän silmissä arvokkaita. Jumala käyttääkin usein jollain tapaa rikkinäisiä apunaan.
Tätä saarnaa pohtiessani mietin, mitä haluaisin rippikoululaisille sanoa? Miten saisin mielenkiinnon, että sanani muistettaisiin edes vähän aikaa? Huomasin, että saarnanteosta oli tulossa mulle suoritus. Helluntain sanomassa on kuitenkin oleellista sanat: älä pelkää. Pyhä Henki, rohkaisijamme antaa voimaa toimia peloista huolimatta.
Apostolien tekojen mukaan jotkut juutalaisista pilkkasivat helluntaina apostoleita väittäen heidän olleen juovuksissa, kun he puhuivat eri kieliä. Kristityllä ei ole aina helppoa maailmassa, mutta Jeesuksen sanat evankeliumitekstissä lohduttavat. ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” Jeesus antaa siis sellaisen rauhan, jollaista maailma ei voi ikinä antaa. Raamatussa sanotaankin lukemattomia kertoja: ÄLÄ PELKÄÄ.
Rippikoululaiset ovat lapsia, jotka kaipaavat ennen muuta rakkautta. Jos annamme heille sitä, niin he vastavuoroisesti kuuntelevat meitä. Se millaisia sanoja käytämme ei heille merkitse mitään, jolleivat he saa meiltä täyttä hyväksymistä. Olisi hyvä pitää mielessä , että heistä kasvaa muutamassa vuodessa aikuisia, jotka muistavat parhaiten rippikoulusta sen millaisen tunnekokemuksen he meistä ovat saaneet. Tuskin he muistavat mitään siitä mitä olemme hienoilla oppitunneilla puhuneet.
Kakki opetuksemme unohtuu, mutta positiivinen tunnekokemus säilyy ja se ratkaisee myöhemmin suhteen kirkkoon ja Jumalan sanaan.