Erään ihmisen oivallus pahimmillaan ilmentyvästä hengellisestä rakkaudesta: Minä olen niin epäitsekäs ja hyvä, että suvaitsen sinua, vaikka olet noin paha. Eli jos toisen ihmisen suvaitseminen, hänen seuransa kelpuuttaminen perustuu haluun olla epäitsekäs ja hyvä, se ei ole aitoa toisen hyväksymistä ja rakastamista. Tällaisen epäaidon välittämisen aistii ja huomaa, vaikka sanat olisivat miten kauniita ja kukkeita tahansa.
En silti sano, etteikö joskus tällaisestakin väkinäisestä yhteydenpitoyrityksestä saattaisi tulla myöhemmin jotain hyvääkin ja etteikö se voisi olla tärkeää sillanrakentamista puolin ja toisin, etenkin sukulaissuhteissa, joidenka menetystä monet ihmiset surevat viimeistään siinä vaiheessa, kun toinen osapuoli on kuollut.
Mutta olisiko hyvä pysähtyä miettimään, miksi ensinnäkin pitää toista ihmistä pahana ja toiseksi, miksi pahana pitämänään ihmistä on niin vaikea rakastaa. Jos kyse rakastamisen ja yhteydenpidon vaikeuteen johtuu puhtaasti eri ajatuksista ja mielipiteistä, varsinkin silloin tulisi miettiä, miksi ne häiritsevät niin paljon, että on vaikea kohdata ja olla yhdessä.
Itseltäni ei tahdo luonnistua tällainen väkinäinen velvollisuuteen perustuva ystävyys ja yhteydenpito. Jos aistin sellaista ilmapiiriä, että minua halutaan suvaita ja sietää ajatuksistani, mielipiteistäni ja puheistani huolimatta, niin iso: EI KIITOS. Ihan kenenkään ei tarvitse seuraani sietää, eli missään tapauksessa en halua tupata seuraan, jos en koe olevani aidosti tervetullut. Liioin en kutsu itse kylään samoin perustein ihan ketään.
Mutta vielä tuosta kristillisestä hienosta ajatuksesta, että vihamiestäkin tulee rakastaa. Minusta jos se lähtee vaatimuksen pohjalta, se ei ole aitoa eikä tuota välttämättä hyvää hedelmää, ellei se sitten jossakin vaiheessa muutu aidoksi huolimatta eriävistä ajatuksista ja näkemyksistä.
Nimittäin on ahdistavaa, alentavaa ja jopa nöyryyttävää olla tuollaisen omahyväisyyteen perustuvan ”rakkauden” kohteena: minäpä nyt alennun pyytämään sinutkin hyveelliseen ja esimerkilliseen seuraani, jotta saisit mallia, miten ajatellaan ja eletään oikein. Ota tuosta armonpulla ja katsos, miten kaunis sitä ojentava käsi on, otappas kuule siitä mallia!
Jos epäilyttävän, epämiellyttävän, pahan ihmisen kohtaamisen perimmäinen tarkoitus on oman kristillisen minäkuvan kiillotus, käännyttäminen tai hyvän, kunnollisen ihmisen mallin antaminen ja esitteleminen, se on omahyväisyyttä.
Jos jotain ihmistä ei kykene kohtaamaan aidosti siksi, että haluaa nähdä hänet ja haluaa hänen seuraansa, niin antaapa sitten olla.
Tai sitten jos aidosti haluaa rakentaa siltaa vaikeuksista huolimatta ja on valmis siihen, että sitä rakennetaan molemmista päistä, niin sitten läheisyys voi olla jossakin vaiheessa mahdollista. Mutta silloinkaan homma ei saa lähteä omahyväisyyden ja armonpullan pullistelevalta pohjalta. Homma ei toimi, jos toisen vain on oltava nöyränä hattu kourassa, vaan siihen tarvitaan kaksi koukistuvaa niskaa ja kaksi hattua.
Jos välirikko johtuu henkisestä, hengellisestä, fyysisestä tai seksuaalisesta väkivallasta ja se ei ole ollut lievää, välien parantuminen ja lähentyminen on hurjan paljon isompi prosessi, kuin silloin jos kyseessä on eriävät ajatukset tai mielipiteet. Tällaisissa tapauksissa vaatimukset välien korjaantumiseen saattavat jopa vahingoittaa uhria lisää. Mutta koska välillä tapahtuu myös ihmeitä, niin ei kannata ihan pois sulkea sitäkään mahdollisuutta, että rauha ja rakkaus palajaisi isoista ja kipeistä vuorista ja myrskyistä huolimatta osapuolten niin halutessa.
Joskus vain on niin, että etäisyys on parasta, vaikka sitä on vaikea usein sellaisen ihmisen hyväksyä, jolla on kristillisen rakkauden periaatteesta juontuva vaade itseä kohtaan olla epäitsekäs ja hyvä. Se on teko siinä missä mikä tahansa muukin, niin kauniilta kuin se itsestä ja muista kristityiksi itseään tituleeraavista tuntuukaan ja silloin kun se on teko ja vaade, se ei lähde rakkaudesta. Sillä pedataan sänkyä taivaan pilvitarhoihin, turvataan omaa selustaa pelastuksen pippaloihin.
Viis siitä, miltä vieraastani tuntuu, kunhan itse hyödyn hänen vierailustaan!
Erinomainen blogi. Seuransa kannattaa valita, ei kannata roikkua rienaajien seurassa väkisin: ” Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat,” (Psalmit 1:1)
Kyllä Vuokko jälleen kerran osui naulankantaan. Minä en ole koskaan ymmärtänyt tarkoitushakuista, päämäärähakuista rakkautta. Tätä harrastavat enimmäkseen jonkun fundamentalistisen uskonnon edustajat ja ”hyvää tarkoittavat” sukulaiset. Manipulointi ja toisen elämän ”härppimisyritykset” ovat aina yhtä tuomittavia tekoja, mikään uskonto ei siis pyhitä näitä!
On äärimmäisen loukkaavaa ja satuttavaa huomata olevansa toiselle se risti, jota siedetään kristillisen lähimmäisenrakkauden vuoksi ja sitten vielä oletetaan, että ristin sopisi olla kiitollinen kantajalleen. On myös rasittavaa olla se esimerkki, jota ihminen käyttää omasta armollisuudestaan ja paremmuudestaan: ”Olen ystävällinen ja kiltti jopa Eliakselle”.
Yksi parhaista bloggauksistasi Vuokko, kiitos!
Harri Mölsä pyysi liittämään oman kommenttinsa linkitettyäni tän blogin Facebookissa:
Harri Molsa Tämä kirjoitus sai minut miettimään monenlaista:
– kuka on paha ihminen?
– voiko ihminen olla esim. aatteellisten tai poliittisten tai moraalisten mielipiteidensä vuoksi paha?
– onko erilaisten mielipiteiden hyväksyminen ”hurskastelua”
– voiko olla niin, että asiat tappelee, eikä ihmiset?
Ymmärrän sen, jos pahana ihmisenä pitää sellaista ihmistä, joka oikeasti tekee pahaa. Mielipiteiden vuoksi ihmisen pahaksi leimaaminen on sen sijaan jotain mitä en aivan oivalla.
Omassa kaveripiirissäni on VAIN sellaisia ihmisiä, jotka ovat useinkin eri mieltä kuin minä. Lisäksi kaveripiirissäni on suuri määrä ihmisiä, joilla on erilainen maailmankatsomus ja mielipiteet isoistakin asioista, kuin minulla.
Itse taas olen niin jukuripää, että jos minut kaveripiirissäni leimattaisiin mielipiteiteni ja änkkyröintini ja vastaanlaittamiseni vuoksi pahaksi ja minulle käännettäisiin selkä, niin mulla ei olisi yhtään ystävää ja kaveria, ei edes puolisoa.
Koen jotenkin että asialla on muutamakin puoli ja kääntöpuoli. Niin kuin aiemmin kirjoitin, on oikeasti ihmisiä jotka toimivat ilkeästi ja pahasti. Niitä on kaveripiirissänikin ja itsekin näihin toisinaan syyllistyn. Ymmärrän kuitenkin varsin hyvin, että huonoa käytöstä ei tule sietää loputtomiin – eikä ilkeyttä.
Mutta kyllä tietynlaista sietokykyä mun mielestä ihmissuhteissa on hyvä olla. Enkä edes näe, että se perustuisi mitenkään kristinuskoon, vaan ihan ihmisyyteen.
Mutta toisaalta ymmärrän kirjoittajan pointin, siitä selvennyksenä tänään aamulla kirjoittamani runo.
Hmm, paha ihminen, niin kuka sellainen kenenkin mielestä on? Ehkä useimpien mielestä ihminen itse ei niinkään ole paha, koska niinhän ei saisi yleisen käsityksen mukaan kenestäkään ajatella. Mutta useiden mielestä ihmiset tekevät pahoja asioita tai heillä on pahoja/vääriä mielipiteitä ja tällaisen asenteen haistaa helposti toisesta: ”en hyväksy ajatuksiasi ja tekojasi, sillä ne ovat vääriä ja pahoja”. Oikeasti jos rehellisiä ollaan, tuosta ajatuksesta pahat ajatukset ja teot ei ole pitkäkään matka siihen, että sellaisia ominaisuuksia omaavaa ihmistä pidetään pahana, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta pahaa ihmisestä itsestänsä. Siksi mutkat suoriksi kirjoitukseni.
Vl-liikkeessä esimerkiksi naispappeuden tai homosuhteiden hyväksyminen oli aikoinaan suorastaan pöyristyttävää ja tällaiset ihmiset nähtiin melkoisen pimeinä ja pahoina. Samoin jos kristisoi vl-liikettä, sekin oli paha ja on sitä edelleenkin. ”Kutsun sinut silti näihin juhliin, vaikka olet niin paha, koska itse olen kaikessa hyvyydessäni niin erinomainen, että siedän sinua”. Kuitenkin kun kohdataan, ilmeet ja kehonkieli paistaa jo kilometrien päähän, että olen pelottava ja paha ihminen. Ja vain siksi, että puhun avoimesti ajatuksistani. Joo.
En tiedä onko se suurinta vapautta,
mutta suurta vapautta on,
…ymmärtää, ettei kaikkia
tarvitse miellyttää,
eikä kaikkien kanssa tarvitse olla kaveri,
tai edes tekemisissä.
On äärimmäisen
helpottavaa
polttaa toisinaan siltoja takanaan,
kääntää selkänsä,
ja lähteä toiseen suuntaan.
Kaikkeen alistamiseen,
vallankäyttöön,
kiusantekoon,
ja mieliharmin aiheuttamiseen
ei tarvitse nöyrtyä.
Joitakin sitäpaitsi on
mahdotonta miellyttää.
Meillä jokaisella on oma elämä,
ja oikeus ja mahdollisuus
valita,
keiden kanssa elämämme jaamme.
– Harri Mölsä – 2016
Näinhän se on, kiitos hienosta runosta!