[Aini Linjakumpu:] Viime vuosien aikana hengelliseen väkivaltaan liittyvä suomalainen keskustelu on voimistunut ennennäkemättömällä tavalla. Keskustelu on osoittanut vähintään sen, että aihepiiri on monella tapaa ongelmallinen. Ilmiön määrittelystä ei ole yksimielisyyttä, ja toisaalta aihepiiri on ollut omiaan herättämään varsin voimakkaita tunnereaktioita. Monet ovat pyrkineet saamaan yhteiskunnallista tai juridista oikeutta vääriksi kokemilleen asioille. Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka ovat pyrkineet kieltämään tai vähättelemään hengellisen väkivallan ilmiöiden olemassaoloa.
Hengellisen väkivallan tutkiminen ja tulkitseminen ovat lähtökohtaisesti haasteellista, koska sen määrittäminen tai mittaaminen yhteismitallisesti on mahdotonta. Toisille tietynlainen kohtelu näyttäytyy henkisenä väkivaltana, kun taas toisille sillä ei ole vaikutusta. Hengellisen väkivallan syntyminen on seurausta vallankäytöstä, jolla on selkeä yhteisöllinen ulottuvuutensa. Se poikkeaa siis siinä mielessä vaikkapa kahden ihmisen välisistä väkivallanteoista tai lähisuhdeväkivallasta, jossa väkivallan kollektiivinen luonne ei ole niin ilmeinen.
Toisaalta hengellisen väkivallan tahallisuus on vaikeasti arvioitavissa: onko hengellinen väkivalta tarkoituksellista teon tekijän kannalta. Uskonnollisten ryhmien toiminta – myös vallan ja väkivallan käyttö – motivoituvat uhrin tai ”kohteen” kautta: ikävätkin toimenpiteet tai sanktiot nähdään olevan hyväksi kyseiselle ihmiselle. Toisaalta uskonnollisen yhteisöjen itseymmärrystä omasta toiminnasta sävyttävät voimakkaasti uskonnolliset normit, joiden sisäsyntyiseen logiikkaan kuuluu yhteisön rajojen vartiointi ja niiden rikkomisesta seuraavat sanktiot.
Uskonnolliset liikkeet toimivat vain harvoin pakkovaltaisesti, ja yleensä liikkeet perustuvat toimintansa väkivallattomalle pohjalle. Tämä ei kuitenkaan estä, etteikö monissa uskonnollisissa liikkeissä tapahtuisi hengelliseksi väkivallaksi luokiteltavaa toimintaa.
Väkivallan ”tarve” erilaisissa sosiaalisissa ja historiallisissa tilanteissa on vaihteleva; uskonnolliset yhteisöt tai liikkeet eivät ole sisäsyntyisesti joko väkivaltaisia tai väkivallattomia, vaan väkivallan rakentuminen riippuu sosiaalisesta ja historiallisesta tilanteesta, tarpeesta, mahdollisuudesta, välineistä ja sopivista toimijoiden välisistä suhteista. Väkivalta tai sen uhka mahdollistavat yhteisön rajojen vartioinnin ja sitä kautta myös yhteisön identiteetin määrittymisen: kuka kuuluu yhteisöön ja ketkä rajautuvat sen ulkopuolelle.
Suomessa hengellisen väkivallan tutkimuksessa on muutaman viime vuoden aikana tapahtunut paljon. Uskontojen uhrien tuki ry:n toiminnanjohtaja Joni Valkila esitteli Kotimaa24:n blogissa (19.4.) valmistuneita ja valmisteilla olevia tutkimuksia ja kirjoja aiheeseen liittyen.
Monista aiheeseen liittyvistä julkaisuista huolimatta tutkittavaa riittää. Esimerkiksi hengellisen väkivallan yhteiskunnallisia, juridisia, poliittisia ja valtaan liittyviä tekijöitä on tutkittu vasta hyvin pintapuolisesti. Toisaalta kansainvälisten keskustelujen ja tutkimusten hyödyntäminen on ollut toistaiseksi niukkaa. Suomalaisilla hengellisen väkivallan ilmiöillä onkin hyvin paljon kansainvälisiä verrokkeja, joiden tuntemus antaa paljon eväitä myös suomalaiseen tutkimukseen.
– Aini Linjakumpu –
politiikantutkija, Lapin yliopisto
Aineistonkeruupyyntö kirjoittajan hengelliseen väkivaltaan liittyvään tutkimukseen täällä
30 v mennyttä vuotta olen ollut satutettu sen väkivallan takia, joka minut ”jätti saatanalle” eli rauhanyhdistyksissä toteutettuun ja yhäkin toteutettavaan yhteisölliseen väkivaltaan. Vasta nyt, ”elämän ehtoolla”, olen pääsemässä kosketuksiiin siihen väkivaltaan, jolla minut altistettiin tuolle väkivallalle. Se olisi psykologisen ja sosiiaalipsykologisen tutkimuksen aihealuetta.
Hei Leena,
erikoista että et saanut kommentteja täällä näiltä kirkonoppineilta. Vai onkohan se sittenkään niin erikoista? Heitä ei taida kiinnostaa muu kuin nämä kirkon hallinnolliset asiat, ei ihmisyyteen liittyvät. Siunausta Sinulle!