Pappi ja sosiaalialan opiskelija Pauliina Kuokka on kirjoittanut kirjassaan Kevätjää reippaita näkemeyksiä kirkon työstä ja voimavarojen käytöstä. Kirjaan liittyvässä haastattelussa (Me Naisten nettisivut) hän sanoo muiden muassa näin: ”Seurakunnissa ajatellaan ennen kaikkea kunniallista, hyvinvoivaa veronmaksajaa, ei niitä, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. Kirkko on hukannut perusideansa, sillä siellä käytetään paljon rahaa kärsivien ihmisten kannalta toisarvoiseen puuhasteluun.”
Tuo katkelma on vain pieni osa haastattelusta ja Kuokan ajatuksista. Se kuitenkin tiivistänee hänen kritiikkinsä olennaisimman asian. Kirjan pohjalta tehdyt haastattelut ja niiden uutisoinnit ovat herättäneet kohtuullisen paljon keskustelua. Minusta kuitenkin tuon asian äärelle pitäisi pysähtyä vielä enemmän – kaiken työn ja ”puuhastelun” keskellä ja niistä huolimatta.
Kirkon ideasta ja siitä nousevasta toiminnasta on tervetullutta nostaa keskustelua. Kuokan esittämät kriittiset näkemykset tuntuvat yksipuolisilta ja sitä ne kaiketi ovatkin. Ne nostavat kuitenkin esille olennaisen kysymyksen:Mikä ja mitä kirkko on ja mitä siellä tehtävän työn pitäisi olla?
Kirkon ajatteleminen kirkon työnä on tietysti puutteellinen näkökulma, koska kirkko on kaikkien jäsentensä yhteisö. Kuokan kritiikki kohdistuukin kirkon resurssien käyttöön ja juuri kirkossa tehtävään työhön ja kirkon toimintaan.
Kuokan esille nostama kritiikki tuo melko mustavalkoisen asetelman: Kirkon nykyinen toiminta kärsivien kannalta toisarvoisena puuhasteluna ja toisaalta nykyisestä täysin poikkeava panostaminen juuri kärsivien auttamiseen ja ihmisten arjen kysymyksiin vastaamiseen.
Perinteinen, helppo ja samalla mielestäni oikea vastaus on, että molempia noita tarvitaan ja ettei toinen voi olla oikeastaan ilman toista. Ehkä entistä kriittisemmin meidän pitää oikeasti katsoa sitä, miten kirkossa ja yksittäisissä seurakunnissa tehtävä työ alkaa ruokkia itse itseään. Oma havaintoni on, että kaikki työntekijät joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kokevat ja mieltävät oman työnsä erittäin tärkeäksi. Se on hyvä asia ja samalla se on muutosta jarruttava tekijä. Työn tekemisen muutos on vaikeaa, kun jokainen kirkossa toimina kokee tekevänsä äärimmäisen tärkeää työtä eikä koe voivansa tai ehtivänsä tehdä muuta.
Kirkossa on alkuseurakunnan ajoista lähtien liturgia eli yhteinen rukous ja sakramenttien toimittaminen ja toisaalta kärsivien auttaminen kuuluneet yhteen. Vanhastaan on sanottu, että palvelu lähtee alttarilta. Nykyisin julistus ja palvelu asetetaan usein valitettavasti toistensa vastakohdiksi ja vielä niin, että palvelu nähdään vähemmän tärkeäksi ja evankeliumin julistukselle alisteiseksi. Tämä on näkynyt muiden muassa keskustelussa lähetystyöstä ja kansainvälisestä diakoniasta.
Kuokan kriittisiin näkemyksiin liittyy kirkon työntekijöiden vuosikymmeniä pitämä puhe siitä, että ”pitää mennä kansan pariin” ja siitä, että seurakunta-aktiiveja ei pidä palvella liikaa, jotta voidaan tehdä muutakin. Tämä keskustelu on edelleen käynnissä ja kesken. Kirkossa tavoitamme valtavasti ns. tavallisia seurakuntalaisia monien perustoimintojen kuten lapsi-, nuoriso- ja rippikoulutyön, musiikkityön, diakoniatyön ja kirkollisten toimitusten kautta. Näissä tapahtuva toiminta ei ole ”puuhastelua”, mutta kontakti seurakuntalaisten kanssa voi jäädä ohueksi. Kirkon diakoniatyöntekijät ovat erikoistuneet työskentelemään vähäosaisten, syrjäytyneiden ja muiden muassa eri vammaisryhmien kanssa.
Pauliina Kuokan kritiikin pohjalta on vaikea tehdä valmista ohjelmanjulistusta ja toimintatapojen muutosta kirkolle, seurakunnille, työntekijöille ja seurakuntien vastuunkantajille. Yksi johtopäätös on se, että muutosta tarvitaan. Toinen on omien toimintatapojen kriittinen tarkastelu ja muutosvalmius sen jälkeen. Kolmas on miettiä, miten kirkon työssä ihmisten ja maailman kärsimys otetaan todesta ja miten se voitaisiin ottaa enemmän todesta. Voisiko kirkko ja sen toiminta olla enemmän risaista ja arkista eikä aina siistiä ja kelvollista sekä sellaisia ihmisiä varten? Ja miten vähennämme sitä työtä, mitä kirkon organisaatiossa teemme toisillemme organisaation tuottamana
Kirkon työntekijöiden työedut ovat ehkä joissakin asioissa vielä hitusen paremmat ja joissakin asioissa huonommat kuin muulla julkisella sektorilla. Työn etuna on suhteellisen vakaa työsuhdeturva toistaiseksi ja melko vapaa työ. Palkkauksen perusteella arvioituna kirkon työväki on keskiluokkaista ja –palkkaista vaikka joukossa on myös pienipalkkaisten ryhmiä. Kirkko ei mielestäni haaskaa veroja työntekijöiden hemmotteluun. Suurempi kysymys on, haaskaako se resursseja muuten ihmisten tarpeita ajatellen huonolla tavalla?
Toivo Loikkanen
kimmo wallentin :”Mitä ihmettä varten siellä Jumalan kasvojen edessä pitää olla jatkuvasti puuhastelemassa?”
No vaikka siksi, että voisi ”ylentää sydämensä Jumalan puoleen” ja kerätä voimia kestämään kaikki yhteiskunnassa vellovat epäoikeudenmukaisuudet ja mm. ne Wiipurin Sanomissa jo 13.1.1904 mainitut ”Suomen kansallispyhimykset”, joista kirjoittaja oli arkipäivässä kuulemiensa perusteella tehnyt johtopäätöksen :”on meillä olemassa kolme pyhimystä, joita koko Suomen kansa kunnioittaa, rukoilee, palvelee ja avukseen huutaa. Nämä kolme pyhää miestä ovat – mainiten ne tässä iän mukaan – Saatana, Piru ja Perkele.”
Jos siellä Jumalan kasvojen edessä nyt välttämättä haluaa puuhastella, niin eikö sitä voi tehdä ihan ilman kalliita pytinkejäkin ja ihan ilmaiseksi ilman kirkkoon kuulumistakin.
Kirkkojen rakentamiseen käytetyt taloudelliset resurssit voisi käyttää vaikka sairaaloiden tai asuntojen rakentamiseen asunnottomille, niin nekin rahat menisivät johonkin hyödylliseen tarkoitukseen.
Jumalan edessä ei pidä puuhastella jatkuvasti,
eikä pidä mennä kuuntelemaan pelastuksesta ja armosta .
Eikä pidä runinata jatkuvasti.
Eikä pidä puhastella yhtään mitään.
Silloin kun Kristuksen seuraaminen menee siihen että kaikkea pitää tehdä.
Ihminen on ajautunut lain alle,eikä asiat tapahdu Kristinuskon ytimestä Jumalan Rakkaudesta käsin.
Jumalan Rakkaus vaikuttaa niin että tahtoo ihan itse .
Eikä laki pakota.
Jassoo.
Blomster: ”Eikä laki pakota.”
Ei pakota ei, ainakaan Suomen laki. Onneksi. Toista se on noissa teokratioissa.
Jumalan Rakkauden vaikuttama puuhastelu ei tarvi rakennuksia,rahaa…
Eikä sellanen puuhastelu ole millään tavalla vastenmielistä,
koska silloin ihminen näkee avun tarpeen ja tekee….
Mutta jos elämässään päätyy valittamaan kirkko-
organisaatiota,kirkkorakennuksista,moittimaan kristittyjä….
kannattaa pyytää Jumalalta että näkis avun tarpeen ja vois
Rakastaen auttaa avun tarpeessa olevia.
Koska kun näkee niin tekee,mutta jos ei näe ei myöskään tee mitään.
Blomster: ”Jumalan Rakkauden vaikuttama puuhastelu ei tarvi rakennuksia,rahaa…”
Sitähän minäkin.
Blomster: ”Mutta jos elämässään päätyy valittamaan kirkko organisaatiota,kirkkorakennuksista,moittimaan kristittyjä….
En ole vastustanut ketään, enkä mitään enkä valittanut mistään. Olen muutenkin suurimmaksi osaksi onnellinen ja eläkeläiselämääni tyytyväinen pakanapapparainen. Olen vain ilmaissut mielipiteeni kirkon harjoittamasta toisarvoisesta ja kalliista puuhastelusta ja rakentelusta. Sehän lienee tämän blogin aihe.
Blomster: ”kannattaa pyytää Jumalalta että näkis avun tarpeen ja vois
Rakastaen auttaa avun tarpeessa olevia.”
Kyllä sen avun tarpeen näkee ilman Jumalaakin. Siksi olenkin eronnut kirkosta aikoja sitten ja avustanut Suomen Punaista Ristiä vuosikaudet koko jäsenmaksuosuudellani (800 €/v).
Kimmo Wallentin
Hyvä mitä Punaisen Ristin suhteen näet ja teet
Mitä kirkko-organisaatioon tulee sen keskellä on ihmisiä jotka näkevät ja tekevät,
ja niitä jotka ei näe ja eivät tee.
Mutta niin on suhteessa Punaiseen Ristiin,toiset näkee sen ja tekee.
Toiset ei näe eikä tee.
Tarvitsemme näkemistä enemmän jotta tekisisimme enemmän ,
Minä ainakin tarvin sitä ja siksi pyydän sitä Jumalalta.
Onko siinä jotakin vastenmielistä ja pahaa,
kun ihminen pyytää Jumalalta apua näkemiseen ?
Eikö tärkein ole se että näkee ja tekee.???
Aika vähän ihminen näkee tänä päivänä lähimmät ihmiset,
maamme on täynnä apua tarvitsevia ihmisiä jotka olevat lähellä meitä.
Muutamiin aikaisempiin keskustelukommentteihin liittyen: Kirkko on pelastuksen yhteisö eli yhteisö, joka julistaa iankaikkisen elämän tuovaa evankeliumia eli Kristusta. Olennainen asia on, että pelastus on myös tämänpuoleinen asia. Joskus kirkossa tämänpuoleisen eli esim. kärsivien auttamisen rinnalla unohdetaan pelastus tuonpuoleisena ja usein myös päinvastoin. Pauliina Kuokan kritiikki ja oma kysymykseni nousee juuri jälkimmäisestä: Hengellisyyden ja tuonpuoleisen pelastuksen rinnalla unohdetaan evankeliumin merkitys tässä ajassa.
Tärkeintä on otsakkeen vaihtoehto: tehdä oikeita asioita. Ensimmäinen oikea teko olisi kaikessa kirkon ja seurakuntien toiminnassa etsiä ensin Jumalan Valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin muu sitten annetaan (Mt.6:33,34). Jumalan Valtakunta ja vanhurskaus on meille sanottu Raamatussa. Jumalan iankaikkisen Sanan kuuliaisuus on kaikkein tärkein elämän lähtökohta, perustus ja sisältö. Jos Jumalan käskyt sivuutetaan ”vanhanaikaisina”, niin Jumalan siunaus puuttuu ja kaikki on vain ihmisten vaivanalaista puuhastelua.
Tarja Aaarnion, Kimmo Wallentinin ja Jouni Turtiaisen kommentteihin:
Kiitos hyvistä kommenteista ja keskustelusta teille ja muillekin. Minusta Kimmon kriittiset kysymykset ovat paikallaan ja en lukenut niitä samalla tavalla kuin Jouni teki. Toki kirkon avustus- ja diakoniatyö ei tyhjenny Kimmon esille nostamiin tilastolukuihin. Mm. lähetystyöhön sisältyy paljon ihmisten auttamisen piirteitä lähetystyön kentillä. Luvut kertovat kuitenkin tietyn viestin.
Tarja nosti oleellisen kysymyksen esille. Kirkkomme henkilöstö tulee kirkkohallituksen ”rahaministerin” eli ao. kirkkoneuvoksen arvion mukaan vähenemään 20.000:sta noin puoleen tulevien vuosikymmenien aikana eli suunnilleen vuoteen 2030-2040 mennessä. Jo nyt on oleellista kysyä, miten käytämme voimavaramme ja miten vastaamme toimintaympäristömme ja ihmisten tarpesiin. Evankeliumin julistus, sakramentit ja rukous ovat keskeisiä. Niistä pitäisi nousta seurakuntayhteisön rakentaminen ja elämä ja siitä edelleen kärsivien ja apua tarvitsevien auttaminen sekä kirkon organisaation ja varojen kautta että seurakuntayhteisön elämän ja toiminnan kautta. Uudistumista ja uudelleen näkemistä tarvitaan!
Toivo: ”Evankeliumin julistus, sakramentit ja rukous ovat keskeisiä.”
Kyllä, jos kirkko haluaa esiintyä hengellisenä yhteisönä ja pysyä omassa roolissaan, vaikka menettäisi yhä kasvavassa määrin jäseniään.
Toivo: ”Uudistumista ja uudelleen näkemistä tarvitaan!”
Kyllä. Jos kirkko haluaa esiintyä hyväntekeväisyysjärjestönä jäsenilleen on sen suunnattava huomattavasti lisää resursseja sosiaaliseen tehtäväänsä, jotta kirkkoon kuulumista voitaisiin rehellisesti perustella avun tarpeessa olevien ihmisten auttamisella.
Kimmo: Molemmat tehtäväalueet kuuluvat ”kirkon omaan rooliin”.
Kirkkomme Jumalanpalveluskeskusajatus ei ole ajassa yhdessä harkittava, muuttuva asia vaan lähtöisin yliluonnollisesta, maagisesta kyvystä, mikä Papilla katsotaan olevan, mikä perustuu Papin oletettuun, vihkimyksessä saatuun kykyyn yhdistää ainetta ja sanaa, ai niin ja vielä uskossa. Kyse on niinsanotusta aineettoman hengellisen substanssin välittämisen asiasta, minkä tosin Luther lupasi myös maallikolle mahdolliseksi. Meille ei myöskään haluta kertoa, että sovitusteorioita on useampia ja tätä perustellaan sillä, että Jumalan pelastussuunnitelma on liian laaja, että se voisi sisältyä mihinkään yksittäiseen teoriaan.(P.Green, Our Lord and Saviour Lontoo 1928, J.G.Riddel, Why did Jesus die, Lontoo 1938). Luther oli varma, ettei Kristillisyyden ulkopuolella ole pelastusta. Jo 300-luvulla Karthagon kirkolliskokous käytti Fulgentiuksen lausumaa Piispoille asetettavana tutkintokysymyksenä ja minkä sisältö on seuraava: Olkaa täysin varmoja, älkääkä epäilkö, etteivät vain kaikki pakanat vaan myös kaikki Juutalaiset, Kerettiläiset ja Skismaatikot, jotka poistuvat tästä nykyisestä elämästä Katolisen kirkon ulkopuolella, joutuvat ikuiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Huolimatta kirkkokunnan muutoksesta, on sama henki säilynyt kirkkolaitoksemme ja sen pappien asenteissa näihin päiviin asti kirkon laiskanpulleisiin rivijäseniin nähden. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että Jeesuksen elämä ja kuolema merkitsi Hänen Itsensä uhraamista seuraajiensa hyväksi ja puolesta. Se, mitä tämän lisäksi halutaan asiasta ymmärtää, on teologiaa. Tämän perustana on ymmärrys Raamatussa olevien palvelijakohtien alkuperäisyydestä. J.O.F Murrey, The Obedience of the Cross, Lontoo 1938. Sitten on kysymys siitä, mitä ovat kirkon hengellinen opetus ja tiennäyttö. Kirkkomme muutosvastarinnan keskiössä ovat Papit, koska Heidän Itseymmärrykseensä kuuluu olla Ylimaallisen vartijoina. Tähän samaan kuuluu myös haluttomuus muuttaa opetusta yhtäpaljon kuin perintönä tulleita rutiineja. Tulevaisuus on kuitenkin jokaisessa uudessa päivässä ja sen haasteissa.
MInulle kirkko näkyy yhtenä puuhastelevana tunnustuskuntana muiden joukossa. Uskonpuhdistuksen kirkko on omien perinteidensä vanki ja näivettyy tähän epäuskottavuuteensa tavallisten ihmisten silmissä.
(Herätysliikkeet ovat vielä pahempia!)
Onko kyse kirkon ihmisten epäuskosta? Ei uskota että Jumala voisi johdattaa eteenpäin ja auttaa löytämään näkökulmia, jotka toimivat ja auttavat nykypäivänä. Teologia tutkii uskosta kertovia tekstejä ja sen ilmiöitä, mutta ei elä itse uskosta!?
Vai onko kirkon aktiiveiksi ja sen töihin päätyneet ihmiset niin rakastuneita kirkkoonsa, ettei muutosta kaivata?
Vai ollaanko niin pelokkaita, ettei uskalleta tehdä mitään poikkeavaa, ettei tehtäisi virheitä.
Näihin näkökulmiin kai vain loukkaannutaan. Miksi siis yhä välitän?
Kirkon työntekijänä on hyvin vaikea ymmärtää Kuokan näkökulmia, varsinkaan allekirjoittaa. Ollaankohan samassa kirkossa töissä laisinkaan?
Kirkon uskottavuus ei riipu siitä, miten se auttaa köyhiä ja vähävaraisia (älä lue väärin ) vaan ensisijaisesti kuinka sen sanoma lohduttaa hengellisen hädän alla olevia ja pelastaa sieluja taivaaseen. Kuten Annikki Salo muistutti; Ensin on autettava ihmisiä löytämään Kristus, kaikki muu tulee sen mukana.
Kirkolla on VALTAVA Aarre kätköissään, mutta miten siitä ihmisille kerrotaan oikein ja väärentämättä siitä mitään?
Kirkon ei tulisi niin paljon miettiä julkisuuskuvaansa ja uskonnollisia menojaan ja mukautua niiden kautta tämän maailman menoon, vaan pyrkiä juuri erottautumaan niistä. Uskosta on kysymys. Mihin kirkko uskoo? Se on olennaisinta seurakunnalle.
”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi ihmisille, jotka sinä annoit minulle maailmasta. He olivat sinun, ja sinä annoit heidät minulle, ja he ovat ottaneet sinun sanastasi vaarin.
Nyt he tietävät, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on sinulta.
Sillä ne sanat, jotka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille; ja he ovat ottaneet ne vastaan ja tietävät totisesti minun lähteneen sinun tyköäsi ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.
Minä rukoilen heidän edestänsä; en minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä olet minulle antanut, koska he ovat sinun- ja kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun-ja minä olen kirkastettu heissä.
Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.
En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.
Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.
Niinkuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa. Joh.17.