Pääsiäinen on ollut jälleen kirkon sesonkiaikaa. Kirkkovuoden keskusjuhla ei ole jäänyt mediassa huomaamatta ja kirkon asia on näin ollut runsaasti esillä. Huomaamme, että elämme kristillisen kulttuurin keskellä ja että kirkolla on edelleen paikkansa suomalaisessa elämänmenossa.
Pääsiäisen huomioarvon ohella joudumme samalla kyselemään kirkon toiminnan tavoittavuutta ja sitä, kenen kirkko oikeastaan on. Onko reippain sanakääntein puhuvan ja kirjoittavan radikaalipapin väite keskiluokan ja vallanpitäjien kirkosta totta tai onko siinä jotakin totta? Joudumme myöntämään, että monet viettävät pääsiäistä ja tuntevat sen taustan, mutta monille kirkon toiminta on vierasta. Kirkko ja kansa ovat etääntyneet toisistaan – tai kirkko on etääntynyt kansasta.
Hiljattain julkistettiin tieto, jonka mukaan Helsingissä alle 50% lapsista kastetaan kirkkomme jäseniksi. Muualla joudumme kysymään, ovatko kirkon jäseninä vielä olevat kirkon ”asian omistajia” vai kokevatko he oman yhteisönsä vieraaksi? Vastaus on kaksitahoinen. Moni kokee kirkkonsa vieraaksi tai etäiseksi ja toisaalta kirkolla on kosketuspintoja hyvin laajojen ihmisryhmien kanssa.
Kirkon sisällä oleva ja sen itse synnyttämä ongelma on se, että kirkko toimii hengellisten palvelujen tuottajana tietyin oletusarvoin, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Tuttu toteamus on, että palvelemme kirkossa vähemmistöä tai pientä ryhmää ja samalla unohdamme enemmistön eli suurimman osan jäsenistämme. ”Unohtaminen” tässä ei onneksi ole totaalista, sillä kirkon työ tavoittaa joissakin perustoiminnoissa myös ison osan enemmistöä.
Kirkon itse luoma asetelma heijastuu tietysti myös sen vähemmän aktiivisiin jäseniin, joille muodostuu tietynlainen kuva kirkosta. Se saa monen kokemaan kirkon vieraaksi itselleen. Kirkko, jossa ei ole tilaa aikuiselle uskolle tai tavalliselle kyselylle tai elämän rikkinäisyydelle, ei houkuttele välttämättä yhteyteensä. Kirkon suuntautumista ulospäin rajoittaa vielä sen hallinnon ja virastomaisuuden tuoma kankeus.
Kirkon sisällä emme ole loppuun asti puhuneet auki kirkkokäsitystämme. Kirkon toiminnan sisällä tai sen jäsenten piirissä on edelleen esillä jakoa ainakin kahdenlaisiin jäseniin. Kirkon sisällä vallitsee edelleen myös käsityksiä, jotka nousevat muusta kuin luterilaisen kirkkokäsityksen ajatuksista. Meille on kirkossa vaikeaa määritellä kristityn ”kriteereitä” ja silloin muualta tulevat vaikutteet luovat nuo kriteerit.
Luterilainen kirkkokäsitys lähtee kasteesta ja siitä, että seurakunta, kirkko muodostuu kastetuista jäsenistään. Kirkko on Lutherin mukaan ”pyhien yhteisö”, mutta pyhien erottaminen jumalattomista ei ole mahdollista tässä ajassa. Meille tulisi olla tärkeää, että kaikkia kutsutaan kirkkokäsityksemme ja kasteen pohjalta olemaan eläviä jäseniä. Kristityn minimikriteeriksi riittää, että hän on kastettu, että hän turvaa Jumalaan ja Kristukseen. Kriteeriksi tulisi riittää se, että Kristuksessa jokaisella on pelastuksen lahja uskovaisuuden tasosta ja muodoista riippumatta.
Kirkko tarjoaa hengellisiä palveluja kaikille ja joitakin palveluja erityisesti joillekin, joita kutsutaan aktiiviseurakuntalaisiksi. Kirkossa ei voi kuitenkaan olla useamman tason jäseniä, vaan kaikki ovat samalla viivalla sekä hallinnollisesti että hengellisesti. Kirkon työssä evankeliumi tulisi ulottaa erityisesti heille, jotka uhkaavat unohtaa sen. Kirkon mission tulisi ulottua heihin, jotka ovat jättäneet kirkon tai jotka eivät ole koskaan siihen kuuluneet. Vain omiensa pariin ja vain tiettyjen ryhmien pariin kääntyvä kirkko kuihtuu ajastaan. Kirkon tulee muodostua hengellisten palvelun tuottajasta erilaisten ja epätäydellisten jäsentensä yhteisöksi. Asianomistajina ovat kaikki jäsenet ja asia on Kristus.
Toivo Loikkanen
Jukka Romppainen: ”Harmittaa vaan tuleville lapsille tulevat taakka, jonka nykyinen sukupolvi taitaa heille perinnöksi jättää. Eli kahden naisen perheessä kasvaneet poikalapset voivat olla melko hukassa, kun he astuvat heteroisän saappaisiin.”
Kahden naisen perheessä kasvaneet poikalapset ovat tässä asemassa täysin riippumatta siitä, kutsutaanko heidän vanhempiensa parisuhdetta rekisteröidyksi parisuhteeksi vai avioliitoksi. Jukan esittämä huoli ei ole mikään perustelu sille, että parisuhteen nimeä ei tulisi muuttaa.
Olen itse kasvanut perheessä, jossa vanhempina on mies ja nainen. En koe, että olisin ollut mitenkään hukassa päätyessäni asumaan kahden miehen muodostamaan perheeseen.
(Sukunimeni kirjoitetaan ilman i-kirjainta…) Tasa-arvoisen avioliittolain hyväksyminen on merkittävä periaatteellinen kannanotto. Jos laki hyväksytään, niin silloin aikuisten oikeudet menevät lasten oikeuksien edelle. Silloin yhteiskunta hyväksyy sen, että lapset eivät välttämättä tarvitse äitiä ja isää. Eikä isoisää ja isoäitiä. Siksi tämä kysymys on äärimmäisen iso ja merkityksellinen kysymys, jonka vaikutus yhteiskuntaan voi tulevaisuudessa olla yllättävän suuri.
Pahoittelen sukunimen väärinkirjoitusta. Sain sen jo kerran oikein männäviikolla, mutta en oppinut kerrasta.
Tasa-arvoinen avioliittolaki on merkittävä kannanotto sen puolesta, että yhteiskunta näkee kaikki perheet samalla tavalla riippumatta ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta.
Lakimuutoksella ei kuitenkaan ole esittämäsi kaltaisi juridisia vaikutuksia lasten asemaan. Mihinkään lakiin tai lain perusteluun ei ole kirjattu, että lapsi välttämättä tarvitsee isän ja äidin ja myöskaan kansalaisaloite ei muuta tätä asiaa suuntaan tai toiseen.
Me voimme tietysti keksiä asian tiimoilta kaikenlaisia irrationaalisia perusteluja, jotka eivät pidä paikkaansa eivät ole seurausta lakimuutoksesta, mutta kuinka älyllisesti rehellistä tällaisten argumenttien käyttäminen on? Eikö lakimuutosta voisi vastustaa jollain konkreettisella ja paikkaansa pitävällä argumentilla?
Tällaisten päätösten seurauksia ei kukaan pysty varmasti ennustamaan. Siksi perustelut lain puolesta ja sitä vastaan ovat enemmän tai vähemmän elämänkokemukseen ja olettamuksiin perustuvia. Lisäksi jotkut perustavat näkemyksensä Raamattuun, jota toiset taas ei hyväksy lainkaan. Ihmiset ammentavat arvomaailmansa eri lähteistä, joten silloin on turha odottaa yhteneviä näkemyksiäkään arvokkaista asioista.
Se, että ”seurauksia ei kukaan pysty ennustamaan” on tietysti loistava argumentti sille, että sen jälkeen voi alkaa esittämään mitä hyvänsä perusteluja ja väittää, että ne ovat tosia.
Minä kuitenkin rajaan omalta osaltani keskustelun siihen, mitä asioita lakimuutos konkreettisesti muuttaa ja mitä se ei muuta. Ymmärrän hyvin, että sinä et halua lapsia sateenkaariperheisiin, mutta fakta on se, että näitä lapsia asuu sateenkaariperheissä ja vanhempien parisuhteen nimi ei lisää eikä vähennä sateenkaariperheissä asuvien lasten määrää.
Jusu Vihervaara:
”Tasa-arvoinen avioliittolaki on merkittävä kannanotto sen puolesta, että yhteiskunta näkee kaikki perheet samalla tavalla riippumatta ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta.”
Jusu, hiljennähän vauhtia, kommentoit jo asiaa ikäänkuin ko. laki olisi hyväksytty. Kansalaisaloitteen allekirjoittaneet näkevät asian tuolla tavoin, ei yhteiskunta.
”Mihinkään lakiin tai lain perusteluun ei ole kirjattu, että lapsi välttämättä tarvitsee isän ja äidin ja myöskaan kansalaisaloite ei muuta tätä asiaa suuntaan tai toiseen.”
Tähän mennessä lakiin ei olekaan kirjattu lapsen oikeuksia, sillä asian olisi pitänyt olla kaikille päivän selvä asia. Mutta kuten nykyiset sateenkaari perheetkin jo osoittavat, näin ei todellakaan ole. Tasa-arvoinen avioliittolaki korostaisi entisestään näitä jo pieleen menneitä asioita lasten oikeuksien kustannuksella.
Juha Lehtinen,
Jokainen meistä rääpimään toisten ihmisen perheitä ja jakamaan niitä hyviin ja huonoihin. En pidä sinua kuitenkaan minään auktoriteettina päättämään kenen perhe-elämä on hyvää ja kenen pieleen mennyttä.
Näkisn, että valtion toteuttamalla lainsäädännöllä ei ole mitään vaikutusta luterilaisen kirkon antamaan Raamatun opetukseen. Idän kirkosta meidän kuuluu ottaa oppia. Siellä kirkko ei muuttanut avioliittokäsitystään vaikka n. 100 v sitten muinainen Neuvostoliitton valtio lakkautti lainsäädännöllään koko avioliiton.
Jotta keskustelun kuluessa muistettaisiin, mikä on kirkon virallinen kanta, niin muistutettakoon siitä uudelleen.
Kirkon virallista kantaa esittelee Kotimaan juttu:
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kirkko-ei-kannata-avioliittolain-muuttamista/
Rakkaudenosoitus? Kokoontumislaki ei tunne tällaista käsitettä. Sinänsä näppärä keksintö. Pidetään mielenosoitus ilmoittamatta siitä etukäteen ja vastataan kysyttäessä, että kyseessä ei ole mielenosoitus. Uusien nimien keksimistä rajoittaa vain mielikuvitus.
Nyt on jo keksitty hyvä tapa itsensä paljastajillekin. Kerrotaan, että kysymys on taiteesta eikä poliisi saa siihen puuttua.