Pääsiäinen on ollut jälleen kirkon sesonkiaikaa. Kirkkovuoden keskusjuhla ei ole jäänyt mediassa huomaamatta ja kirkon asia on näin ollut runsaasti esillä. Huomaamme, että elämme kristillisen kulttuurin keskellä ja että kirkolla on edelleen paikkansa suomalaisessa elämänmenossa.
Pääsiäisen huomioarvon ohella joudumme samalla kyselemään kirkon toiminnan tavoittavuutta ja sitä, kenen kirkko oikeastaan on. Onko reippain sanakääntein puhuvan ja kirjoittavan radikaalipapin väite keskiluokan ja vallanpitäjien kirkosta totta tai onko siinä jotakin totta? Joudumme myöntämään, että monet viettävät pääsiäistä ja tuntevat sen taustan, mutta monille kirkon toiminta on vierasta. Kirkko ja kansa ovat etääntyneet toisistaan – tai kirkko on etääntynyt kansasta.
Hiljattain julkistettiin tieto, jonka mukaan Helsingissä alle 50% lapsista kastetaan kirkkomme jäseniksi. Muualla joudumme kysymään, ovatko kirkon jäseninä vielä olevat kirkon ”asian omistajia” vai kokevatko he oman yhteisönsä vieraaksi? Vastaus on kaksitahoinen. Moni kokee kirkkonsa vieraaksi tai etäiseksi ja toisaalta kirkolla on kosketuspintoja hyvin laajojen ihmisryhmien kanssa.
Kirkon sisällä oleva ja sen itse synnyttämä ongelma on se, että kirkko toimii hengellisten palvelujen tuottajana tietyin oletusarvoin, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Tuttu toteamus on, että palvelemme kirkossa vähemmistöä tai pientä ryhmää ja samalla unohdamme enemmistön eli suurimman osan jäsenistämme. ”Unohtaminen” tässä ei onneksi ole totaalista, sillä kirkon työ tavoittaa joissakin perustoiminnoissa myös ison osan enemmistöä.
Kirkon itse luoma asetelma heijastuu tietysti myös sen vähemmän aktiivisiin jäseniin, joille muodostuu tietynlainen kuva kirkosta. Se saa monen kokemaan kirkon vieraaksi itselleen. Kirkko, jossa ei ole tilaa aikuiselle uskolle tai tavalliselle kyselylle tai elämän rikkinäisyydelle, ei houkuttele välttämättä yhteyteensä. Kirkon suuntautumista ulospäin rajoittaa vielä sen hallinnon ja virastomaisuuden tuoma kankeus.
Kirkon sisällä emme ole loppuun asti puhuneet auki kirkkokäsitystämme. Kirkon toiminnan sisällä tai sen jäsenten piirissä on edelleen esillä jakoa ainakin kahdenlaisiin jäseniin. Kirkon sisällä vallitsee edelleen myös käsityksiä, jotka nousevat muusta kuin luterilaisen kirkkokäsityksen ajatuksista. Meille on kirkossa vaikeaa määritellä kristityn ”kriteereitä” ja silloin muualta tulevat vaikutteet luovat nuo kriteerit.
Luterilainen kirkkokäsitys lähtee kasteesta ja siitä, että seurakunta, kirkko muodostuu kastetuista jäsenistään. Kirkko on Lutherin mukaan ”pyhien yhteisö”, mutta pyhien erottaminen jumalattomista ei ole mahdollista tässä ajassa. Meille tulisi olla tärkeää, että kaikkia kutsutaan kirkkokäsityksemme ja kasteen pohjalta olemaan eläviä jäseniä. Kristityn minimikriteeriksi riittää, että hän on kastettu, että hän turvaa Jumalaan ja Kristukseen. Kriteeriksi tulisi riittää se, että Kristuksessa jokaisella on pelastuksen lahja uskovaisuuden tasosta ja muodoista riippumatta.
Kirkko tarjoaa hengellisiä palveluja kaikille ja joitakin palveluja erityisesti joillekin, joita kutsutaan aktiiviseurakuntalaisiksi. Kirkossa ei voi kuitenkaan olla useamman tason jäseniä, vaan kaikki ovat samalla viivalla sekä hallinnollisesti että hengellisesti. Kirkon työssä evankeliumi tulisi ulottaa erityisesti heille, jotka uhkaavat unohtaa sen. Kirkon mission tulisi ulottua heihin, jotka ovat jättäneet kirkon tai jotka eivät ole koskaan siihen kuuluneet. Vain omiensa pariin ja vain tiettyjen ryhmien pariin kääntyvä kirkko kuihtuu ajastaan. Kirkon tulee muodostua hengellisten palvelun tuottajasta erilaisten ja epätäydellisten jäsentensä yhteisöksi. Asianomistajina ovat kaikki jäsenet ja asia on Kristus.
Toivo Loikkanen
Jäsentenvälistä kiistojen ohella on hyvä muistaa myös tätä:
Piispa Simo Peurakin on haastanut kirkkoa kohtaamaan niitä, jotka
Maija: Itse kamppailen jatkuvasti kirkon mission toteuttamisen kanssa. Tiedän, että ns. perustyö on sen toteuttamista. Samalla kaipaan selkeästi reippaampaa otetta ja ulospäin suuntautumista. Kyllä me pyörimme liikaa samojen ihmisten ja juttujen kanssa. Kaduille ja aitovierille pitäisi oikeasti mennä. Samoin kirkon tulisi olla selvästi enemmän yhteiskunnassa marginalisoituvien kanssa ja rinnalla. Tiedän, että se ei ole helppoa. Olemme liian ”sisäsiistejä”…
Toivo. Pidän siitä, miten yhdistät perusseurakuntatyön ja kirkon missionaarisuuden. Koen, että yhdistät nämä asiat aivan oikein.
Erään seurakuntayhtymän nuorten ”megaleirillä” ryhmätehtävänä oli miettiä, mitä lähetystyö, kirkon missio on. Jotkut askartelivat maailmankarttoja, jossa Suomen ja maailman välille oli viritetty langasta tehtyjä silmukoita, jossa pienet napit kulkivat molempiin suuntiin. Joku teki kirjekuoren, johon piilotti sydämen, saaja ihminen, lähettäjä Jumala jne. Yksi neljän hengen ryhmä teki ”elävän patsaan: Tuolilla istuivat julistus ja palvelu, heidän sylissään istui ykseys – ja neljäs seisoi edessä ja viittasi suuntaa eteenpän, visioi.
Toivottavasti joku aina visioi. Visiointina minä tämän kirjoituksesi luin.
Maija: Kiitos mukavasta palautteesta. Se lämmittää sydäntä. Kirjoittaessani prosessoin asioita sekä itselleni että toisille. Tosin tiedän kirjoitusteni pienen vaikuttavuuden, mutta silti kannattaa kirjoittaa ja visioida!
Kiitos, Toivo, ajatusrikkaasta blogistasi. Pohdit asioita, jotka syvästi askarruttavat monia kirkon työntekijöitä ja seurakuntalaisia. Vaikka silmiemme edessä on vähenevän jäsenkunnan kivut, toivon, ettei se antaisi aihetta kirkon työntekijöiden itseruoskinnalle, joka vain heikentää työmotivaatiota, voimavaroja ja asiaan sitoutumista. Mielestäni monet kirkon työntekijät yrittävät parhaansa ja tekevät tasokasta työtä, vaikkei se kannatuksessa kovin hyvin näy. Tänä pääsäisenä minua puhutteli sekä paavi Fransiskuksen puhe että häne julistuksensa ”urbi er orbi”. Kuulin niissä koko kristikuntaa lähestyvää ajantasaista puhetta. Luterilaisittain erittäin Kristukseen ja palveluun keskittyvää puhetta. Uskollisuus omalle tehtävälle ja sanomalle on asian ydin. Jumalan tehtävä on huolehtia kasvusta. Tein mielessäni sellaisen kytkennän, että paavi Fransiskus ja Helsingin piiska Irja Askola ovat kirkon toimintastrategiassa aika läheisiä hengenheimolaisia. Elämän ja toivon merkkejä merkityksellisten perusasioiden äärellä.
Kovasti anteeksi. En usko, että kysymys on freudilaisesta lipsahduksesta. Irja Asola on lempeä ja valoisa ihminen: ei siis piiska vaan piispa.
Uskonnottomana näen asian niin, ettei papisto Suomessa ole tehnyt mitään niin suurta virhettä, että kirkon nykyinen tilanne siitä johtuisi.
Ja siksi yhdyn täysin Sainion näkemykseen.
Vaikka se varmaan kipeää tekeekin, on uskallettava tajuta, että se trendi joka jo kauan sitten on jäytänyt kristillisiä kirkkoja kehittyneissä maissa, on jo ollut täällä hyvän tovin.
Miksi tuhlata voimia tuulimyllyä vastaan?
Ihmiselle, joka on sisäistänyt kristinuskon niin kuin useimmat tällä palstalla ovat, on lähes mahdoton ymmärtää, ettei kristinuskon tuote enää myy, koska valistus on tehnyt tehtävänsä eikä paluuta entiseen ole.
Minusta taas tuntuu, että tällä palstalla ainakin puolet on kirkkojen jäsenistön ulkopuolella ja omalla viisaudellaan yrittävät saattaa kirkkojen jäsenet naurunalaisiksi…..
Elävä kristinusko lyö läpi myös suomessa, ”lähetysmaista puhumattakaan…Ilolla tervehdin mm. Paavin erilaisia uusia avauksia….. palaamista palveluun ja alkuseurakunnan painotuksiin…
Henrik:
Jos näin väität, on hyvä muistaa, että tämä pitää paikkansa vaikkapa Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, muttei missään laajemmassa mittakaavassa. Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa kirkot kasvavat koko ajan. Kristittyjen enemmistöhän on jo Euroopan ulkopuolella.
Toivo.
Vähän ”katekismusmaisesti” tekee mieli pohti, mitä tämä on? Uskon, että valtaosa kirkkomme jäsenistä on valmis allekirjoittamaan tämän. Vaikeaa sen sijaan voi olla se, että tämä saattaa edellyttää kokonaan uudenlaisten toimintatapojen ja mallien luomista. Jos ajatuksesi otetaan tosissaan, se merkitsee vaikkapa sitä, ettei (kirkkotiloissa) toteutettu jumalanpalvelus voi olla enää seurakuntaelämän keskus, koska se tavoittaa vain murto-osan seurakunnan jäsenistä.
Toivo, pidin kovasti tuosta otsikostasi. Juuri tuota minäkin olen jo pitkän aikaa toivonut, että kirkko muuttuisi hengellisten palvelujen tuottajasta jäsentensä yhteisöksi. Yhdyn myös ajatukseesi, että kirkon sisällä emme ole loppuun asti puhuneet auki kirkkokäsitystämme. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, ettei kirjoituksestasi avautunut tietä tuohon suuntaan. Olet ehkä vielä liiaksi juuttunut vanhoihin rakenteisiin ja käsitteisiin.
Kirkon määrittely pyhien yhteisöksi on yksi sellainen. Sinäkin edellytit, että pyhät ovat kirkossa tietty, kätketty joukko, joka joskus erotellaan (”pyhien erottaminen jumalattomista ei ole mahdollista tässä ajassa”). Luther kai tarkoitti, että kaikki kirkon jäsenet ovat pyhiä, koska ovat Kristuksen pyhittämiä ja sakramenttien kautta osallisia tästä pyhyydestä. Olisiko parempi puhua kirkosta armahdettujen syntisten yhteisönä, jottei tarvitsisi selitellä.
Jos haluamme kehittää kirkkoa palvelujen tarjoajasta jäsentensä yhteisöksi, meidän pitäisi perusteellisemmin käydä keskustelua myös yhteisö-käsitteestä. Mitä yhteisöllisyys, yhteisönä eläminen edellyttää. Silloin emme voi väistää virka-kysymystä. Kirkosta tekee palvelujen tarjoajan se, että sillä on – meidän luterilaisessa kirkossamme erityisesti – vahva, koulutettu ja vaikutusvaltainen virkakunta, joka jäsenten maksamana suorittaa kirkon tehtäviä ja toimii – tahdoimmepa tai emme – kirkon subjektina, jonka palvekujen kohteena muut ovat. Tätä ei muuta muuksi se, että meillä kirkon hallinnossa on vahva demokratia – tai ainakin demokratian mahdollisuus.
Yhteisöllisyys, yhteisönä eläminen, edellyttää, että jokaisella sen jäsenellä on vahva kuulumisen tunne: että minut hyväksytään yhteisöön tasavertaisena jäsenenä, jolla on tietyt oikeudet ja velvollisuudet, jonka ääntä kuullaan. Kuinka se on mahdollista meidän seurakunnissamme, hiippakunnissamme ja kirkossamme? Kuka on yhteisössä se subjekti, joka toimii ja toteuttaa sen missiota? Jokaisen jäsenen pitäisi tuntea olevansa osallinen yhteisön missiosta. Mutta se edellyttää tiivistä yhteyttä, sisäistä keskustelua ja myös koulutusta, jossa jäsenet perehdytetään yhteisön perustehtävään, sen arvoihin ja niitä kannattaviin perusteisiin. Kun tätä toteutetaan, syntyy väistämättä aktiivinen ydinseurakunta, kun taas osa jää passiivisiksi myötäilijöiksi. Syntyy kahden tason jäsenyyttä. Miten siis edetään tästä virkavaltaisesta ja hierarkisesta kirkosta kohti seurakuntalaisten yhteisöä, johon jokainen voisi tuntea kuuluvansa tasavertaisena jäsenenä?