Pääsiäinen on ollut jälleen kirkon sesonkiaikaa. Kirkkovuoden keskusjuhla ei ole jäänyt mediassa huomaamatta ja kirkon asia on näin ollut runsaasti esillä. Huomaamme, että elämme kristillisen kulttuurin keskellä ja että kirkolla on edelleen paikkansa suomalaisessa elämänmenossa.
Pääsiäisen huomioarvon ohella joudumme samalla kyselemään kirkon toiminnan tavoittavuutta ja sitä, kenen kirkko oikeastaan on. Onko reippain sanakääntein puhuvan ja kirjoittavan radikaalipapin väite keskiluokan ja vallanpitäjien kirkosta totta tai onko siinä jotakin totta? Joudumme myöntämään, että monet viettävät pääsiäistä ja tuntevat sen taustan, mutta monille kirkon toiminta on vierasta. Kirkko ja kansa ovat etääntyneet toisistaan – tai kirkko on etääntynyt kansasta.
Hiljattain julkistettiin tieto, jonka mukaan Helsingissä alle 50% lapsista kastetaan kirkkomme jäseniksi. Muualla joudumme kysymään, ovatko kirkon jäseninä vielä olevat kirkon ”asian omistajia” vai kokevatko he oman yhteisönsä vieraaksi? Vastaus on kaksitahoinen. Moni kokee kirkkonsa vieraaksi tai etäiseksi ja toisaalta kirkolla on kosketuspintoja hyvin laajojen ihmisryhmien kanssa.
Kirkon sisällä oleva ja sen itse synnyttämä ongelma on se, että kirkko toimii hengellisten palvelujen tuottajana tietyin oletusarvoin, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Tuttu toteamus on, että palvelemme kirkossa vähemmistöä tai pientä ryhmää ja samalla unohdamme enemmistön eli suurimman osan jäsenistämme. ”Unohtaminen” tässä ei onneksi ole totaalista, sillä kirkon työ tavoittaa joissakin perustoiminnoissa myös ison osan enemmistöä.
Kirkon itse luoma asetelma heijastuu tietysti myös sen vähemmän aktiivisiin jäseniin, joille muodostuu tietynlainen kuva kirkosta. Se saa monen kokemaan kirkon vieraaksi itselleen. Kirkko, jossa ei ole tilaa aikuiselle uskolle tai tavalliselle kyselylle tai elämän rikkinäisyydelle, ei houkuttele välttämättä yhteyteensä. Kirkon suuntautumista ulospäin rajoittaa vielä sen hallinnon ja virastomaisuuden tuoma kankeus.
Kirkon sisällä emme ole loppuun asti puhuneet auki kirkkokäsitystämme. Kirkon toiminnan sisällä tai sen jäsenten piirissä on edelleen esillä jakoa ainakin kahdenlaisiin jäseniin. Kirkon sisällä vallitsee edelleen myös käsityksiä, jotka nousevat muusta kuin luterilaisen kirkkokäsityksen ajatuksista. Meille on kirkossa vaikeaa määritellä kristityn ”kriteereitä” ja silloin muualta tulevat vaikutteet luovat nuo kriteerit.
Luterilainen kirkkokäsitys lähtee kasteesta ja siitä, että seurakunta, kirkko muodostuu kastetuista jäsenistään. Kirkko on Lutherin mukaan ”pyhien yhteisö”, mutta pyhien erottaminen jumalattomista ei ole mahdollista tässä ajassa. Meille tulisi olla tärkeää, että kaikkia kutsutaan kirkkokäsityksemme ja kasteen pohjalta olemaan eläviä jäseniä. Kristityn minimikriteeriksi riittää, että hän on kastettu, että hän turvaa Jumalaan ja Kristukseen. Kriteeriksi tulisi riittää se, että Kristuksessa jokaisella on pelastuksen lahja uskovaisuuden tasosta ja muodoista riippumatta.
Kirkko tarjoaa hengellisiä palveluja kaikille ja joitakin palveluja erityisesti joillekin, joita kutsutaan aktiiviseurakuntalaisiksi. Kirkossa ei voi kuitenkaan olla useamman tason jäseniä, vaan kaikki ovat samalla viivalla sekä hallinnollisesti että hengellisesti. Kirkon työssä evankeliumi tulisi ulottaa erityisesti heille, jotka uhkaavat unohtaa sen. Kirkon mission tulisi ulottua heihin, jotka ovat jättäneet kirkon tai jotka eivät ole koskaan siihen kuuluneet. Vain omiensa pariin ja vain tiettyjen ryhmien pariin kääntyvä kirkko kuihtuu ajastaan. Kirkon tulee muodostua hengellisten palvelun tuottajasta erilaisten ja epätäydellisten jäsentensä yhteisöksi. Asianomistajina ovat kaikki jäsenet ja asia on Kristus.
Toivo Loikkanen
Kettunen: ” Siinäpä rukousaihe kristityille, jotta yksi totuus vielä voittaisi. Tässäkin kysymyksessä sillä on vankka pohja itse Raamatussa kuin ihmiskunnan luonnollisessa jatkumossa. Eikä kannata pelästyä, vaikka leiman saisi otsaansa vanhoillisuudesta tai suvaitsemattomuudesta. Hyvän asian takia kannattaa uhrata jotakin. Perinteinen kanta on tässä kysymyksessä se pointti. ”
Me kaikki voimme googlata, minkälaista porukkaa yllä mainittu kommentoija edustaa.
Yksilöetiikassa lahkojen jäsenilleen esittämät vaatimukset ilmenevät tavallisesti käsky- ja kieltoluetteloina, joista näyttävät olevat etusijalla jälkimmäiset. Pääpiirteittäin yksilöetiikka seuraa uskonnon pyhän kirjan ohjeita, jotka lahko tulkitsee oman järjestelmänsä mukaisesti.
Opit tulkitaan usein fundamentalistisesti. Pyhien kirjoituksien historiallista taustaa ei ymmärretä, vaan niiden katsotaan sopivan sellaisenaan nykyaikaan. Kaikenlainen arvostelu on kiellettyä. Tieteellistä tutkimusta ei käytetä apuna. Lahkot luovat itse omat opinmuotoilunsa, joista ne pitävät tiukasti kiinni.
Historiaan luodaan erityislaatuinen suhde. Historiaa saatetaan pitää ensiksikin detaljivarastona, josta poimitaan sopivia argumentteja omien näkemysten puolustamiseksi. Toiseksi historia voidaan korvata omalla menneisyyden konstruktiolla, jolloin lahkon tausta muodostuu uskomusjärjestelmään sopivaksi (näin esimerkiksi silloin, kun itse Jumala nähdään lahkon tosiasiallisena perustajana). Konstruktioon liittyvät uskonnolliset legendat ja myytit, joihin suhtaudutaan todellisina tapahtumina.
Lisää voit lukea: http://www.uskontojenuhrientuki.fi/
Heh, olen vielä ainakin ev.lut kansankirkon jäsen, joten googlailla saa rauhassa tai sitten ei. Tosin ne arkkipiispan viimeisetkin peukutukset…voi voi.
Jussi, ”Me kaikki voimme googlata, minkälaista porukkaa yllä mainittu kommentoija edustaa.” on todella lähellä ad hominem:a. ”Hyökätään” asian kimppuun, ei ihmisen, joka asian ilmaisee.
Tähän voi siteerata laulua ”Rukoile ja työtä tee, muu Herralle jää. Ajallansa työsi kyllä, kantaa hedelmää”.
Kristityn tärkein työkalu on rukous.
Kirkon kantaa esittelee K24:n juttu
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kirkko-ei-kannata-avioliittolain-muuttamista/
” Kirkkohallituksen yksimielinen päätös: ”Kirkko kannattaa historiallisista, kulttuurisista ja teologisista syistä avioliittolain säilyttämistä nykyisellään. Kirkon omien perustelujen osalta viitataan Kirkolliskokouksen 11.11.2010 hyväksymään perustevaliokunnan mietintöön, jossa kirkon näkemys avioliitosta on ilmaistu kootusti. Rekisteröidyn parisuhteen oikeudellisen aseman mahdolliset parantamistarpeet tulisi hoitaa rekisteröityä parisuhdetta koskevaa lakia täsmentämällä.”
Siinä se kirkon kanta on kerrottu.
Salme, en vieläkään ymmärrä, että mitä merkitystä kirkon kannalla on asiassa, joka ei loppupeleissä edes koske tätä. Tämä on juuri sitä politiikkaa, jota Suomessa ja maailmassa vastustan: käytetään uskontoa perusteena uskonnonvapaudellisessa maassa myös muiden kuin tämän uskonnon piiriin kuuluvien lainsäädännöllisiin kysymyksiin.
Sari Weckroth toi esille Tapio Puolimakan kirjan ”Lapsen ihmisoikeus; oikeus isään ja äitiin”. Olen lukenut ko. kirjan ja voin todeta, että se on todella hyvä kirja. Eniten minua ko. kirjassa ihmetytti se, että on olemassa ateisteja ja homoperheissä kasvaneita lapsia, jotka ehdottomasti vastustavat ns. ”tasa-arvoista avioliittolakia”. Toinen ihmetyksen aihe oli ihmisessä oleva biologisen isän/äidin kaipuu. Muutama vuosi sitten eräs kuusamolainen kansanedustaja julkisuudessa kertoi biologisen isänsä kaipuusta (=saksalainen sotilas) ja matkastaan tapaamaan oikeaa isäänsä. Hesarissa oli joku aika sitten juttu adoptiolapsesta, joka oli tehnyt kaksi reissua tavatakseen biologiset vanhempansa.
Tapio Puolimatkan kirja on kustantajan ja kirjoittajan luvalla ja suosiollisella avulla ja muutaman henkilön taloudellisella avustuksella lahjoitettu kaikille kansanedustajille. Toivottavasti he lukevat kirjan ennen kuin päättävät eduskunnassa avioliittolain muuttamisesta. Itse olen nykyisen avioliitolain kannalla, mutta valitettavasti edellisissä vaaleissa äänestämäni ja läpi mennyt kansanedustaja ei ole kanssani samaa mieltä. Elämä on opettanut sen verran, että harvoin ihmisen mielipidettä voi muuttaa, ainakaan väkisin. Pallo on nyt kansanedustajilla, voihan heihin itse kukin vielä yrittää vaikuttaa.
Voi olla, että vuonna 2050 ihmetellään meidän aikamme päätöksiä. Kun kahden miehen perheessä kasvaneet tytöt tai kahden naisen perheessä kasvaneet pojat yrittävät asettua heterovanhemman saappaisiin, niin ei tule heillä helppoa olemaan. Silloin kotoa saatu isän ja äidin malli on arvossaan. Tai miltä tuntuu, jos tulevaisuuden lapsilla on kolme ukkia ja yksi mummi? Viedäänkö lapset tulevaisuudessa kahden miehen mummilaan? Ei kuulosta terveeltä. Tämän lain läpimeno johtaa uskomattomiin seurauksiin tulevien sukupolvien lasten elämässä.
”Tai miltä tuntuu, jos tulevaisuuden lapsilla on kolme ukkia ja yksi mummi? Viedäänkö lapset tulevaisuudessa kahden miehen mummilaan?”
Tällainen on suomalaista tavallista arkea nykyään eikä mitään scifiä (paitsi että miehiä varmaan harvemmin kutsutaan mummeiksi), eikä lain vastustaminen tee noita isovanhempia olemattomiksi.
Jukka, osoita minulle tutkimus tai edes peruste, jonka perusteella voisit sanoa, että homoseksuaalivanhempien kasvattama lapsi olisi aikuisena huonompi isä tai äiti, kuin heteroseksuaalien kasvattama.
Se juuri on valitettavaa, että tämä on nykypäivän arkea monen lapsen kohdalla. Artolle vastauksena, että en ole sanonut että homoperheessä kasvanut lapsi olisi jotenkin huonompi. Ei todellakaan. Harmittaa vaan tuleville lapsille tulevat taakka, jonka nykyinen sukupolvi taitaa heille perinnöksi jättää. Eli kahden naisen perheessä kasvaneet poikalapset voivat olla melko hukassa, kun he astuvat heteroisän saappaisiin. Silloin tulee vastaan isoja kysymyksiä, joista olisi kiva keskustella oman isän kanssa. Ja tämän pojan lapsilta vastaavasti puuttuu kokonaan isoisä. Tätä lapsilla tehtävää kokeilua ei tulisi kenenkään olla edistämässä.
”Eli kahden naisen perheessä kasvaneet poikalapset voivat olla melko hukassa, kun he astuvat heteroisän saappaisiin.”
Ja samaten heteroperheessä kasvaneet ei-heterot eivät ole pienestä pitäen nähneet kotonaan homon tai lesbon mallia. Silti heistä pääsääntöisesti tulee ihan täyspäisiä sateenkaarivanhempia, vaikka esikuvia ei niin paljon ympärillä olekaan kuin sateenkaariperheessä kasvaneella heterolla. Miksi tämä ei toimisi toisinkin päin?
Jukka, tilanne on käytännössä verrannollinen tilanteeseen, jossa lapsella ei ole ollut isää tai äitiä lapsena, mutta näistä suurimmasta osasta on tullut ihan tasapainoisia vanhempia. Sotien jälkeen oli Suomessa lukematon määrä sotaorpoja, joista on tullut ihan hyviä vanhempia. Eli ”kahden naisen perheessä kasvaneet poikalapset voivat olla melko hukassa, kun he astuvat heteroisän saappaisiin. Silloin tulee vastaan isoja kysymyksiä, joista olisi kiva keskustella oman isän kanssa.” väittämä on täysin toteenosoittamaton.
”Tavallista suomalaista arkea.” Niin missä? Poikkeuksellistahan sellainen on ja tulisikin olla. Jukalla oli selkeä ja hyvä kommentti. Varmasti tekee pahaa lasten kehitykselle, jos oikea perhemalli särkyy. Taantumuksellistako olisi se, että lapsi saa pitää isän ja äidin? Heille se suotakoon. Näin on myös Luojamme tahto.
”Niin missä?”
No, joka puolella Suomea. En mitään nimilistaa tähän kokoa sen paremmin julkisuuden henkilöistä kuin muistakaan, mutta onhan ihan arkijärjellä selvää että samaa sukupuolta olevia pariskuntia on isovanhempinakin, oli laki mikä tahansa. Eikä lapsen kehitykselle liene hyväksi, jos häntä estetään tapaamasta isovanhempiaan esimerkiksi näiden parisuhteen vuoksi?
”Poikkeuksellistahan sellainen on ja tulisikin olla.”
Totta kai ei-heterot on vähemmistö, mutta siitä ei kai mitään erimielisyyttä ole ollutkaan.
Nyt maassamme eduskunta valitsee maallemme joko siunauksen säilyttämällä ainoana aidon Raamatun Sanan mallin miehen ja naisen välisenä avioliittona. Tai sitten eduskunta valitsee kirouksen avaamalla haureuden portit avoimiksi kansalle. Siunaus on vain Jumalan Sanan kunnioittamisessa puheissa ja elämässä. Kirous seuraa aina Jumalan Sanan hylkäämisestä.
Annikki, eipä ole Jumala käynyt yhdessäkään homoseksuaalien avioliiton hyväksyneessä maassa rankaisemassa näitä. Eikä näin tule käymään Suomessakaan.
Sari Weckroth: ”Se, ketä tässä täytyy suojella ovat lapset. On helppoa lopettaa ajattelu siihen, että jos lapsen huoltajat, homopari tai lesbopari, menee naimisiin, se on kaikille parempi. Mutta ilmaan jää kysymys lapsen toisesta biologisesta vanhemmasta.”
Homoparin parisuhteesta käytettävä nimi ei vaikuta lapsen toisen biologisen vanhemman asemaan. On aivan yhdentekevää kutsutaanko liittoa rekisteröidyksi parisuhteeksi vaiko avioliitoksi.
Sari Weckroth: ”Tähän asti laki ja valtio on tukenut lapsen oikeutta tuntea molemmat biologiset vanhempansa. Miten tulevaisuudessa? Pysyykö tämä oikeus lapsella enää edes heteroperheissä avioerotilanteissa?”
Kansalaisaloitteella ei ole mitään vaikutus heteroperheisiin. Homoparien osalta lapsten oikeus tuntea molemmat biologiset vanhempansa ei ole kiinni siitä, kutsutaanko homoparin suhdetta avioliitoksi vai rekisteröidyksi perisuhteeksi.
Sari Weckroth: ”Muuttuuko vanhemmuuden käsite? Aletaanko lapsia vaatia avioliitto-statuksen perusteella ja suljetaanko lapsen biologinen vanhempi “turhana” ja “ylimääräisenä” ulos?”
Vanhemmuuden käsite ei muutu siitä, että homoparin parisuhteen nimi muutetaan rekisteröidystä parisuhteesta avioliitoksi. Kansalaisaloitteessa ei muuteta vanhemmuutta.
Lapsia ei tehdä parisuhteen nimellä eikä kansalaisaloitteella voida eikä edes haluta muuttaa biologiaa. En ymmärrä kommenttia lapsien ”vaatimisesta”. Ei meillä ole mitään ylimääräisten lasten varastoa, mistä lapsia voitaisiin toimittaa heille, jotka niitä vaativat.
Mielestäni Sari Weckrothin esille tuomista asioista on syytä olla todella huolissaan. Kaikista hänen esille tuomat asiat on joutuneet muutoksen kouriin niissä maissa, joissa perinteistä avioliittokäsitystä on muutettu siihen suuntaan, mihin Suomessakin aiotaan mennä.
Käsittääkseni nykyisin oleellisin ero rekisteröidyn parisuhteen ja avioliiton välillä on se, että rekisteröityihin parisuhteisiin ei voi soveltaa lasten ulkoista adoptointia. Jos laki muuttuu, niin ulkoinen adoptio on mahdollista niin homo- kuin lesbopareillekin. Mielestäni lapselle paras kasvuympäristö on miehen ja naisen muodostama liitto.
Arvo Taskinen,
Sano yksikin esimerkki maasta, jossa Sarin esittämät asiat ovat joutuneet muutoksen kouriin. Nähdäkseni yrität nyt argumentoida esittämällä totuutena jotain sellaista, mistä sinulla ei ole mitään tietoa tai edes aavistusta. Sitä kutsutaan myös valehtelemiseksi.
Miehen ja naisen liitto lapsen parhaana kasvupaikkana valehtelua? Että kuinka?
Kanadassa sukupuolineutraali avioliittolaki on ollut voimassa varmaankin 10 vuotta.
Sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymisen myötä kouluopetus on muuttunut esim. seksuaaliopetuksesta ja se vaikuttaa väistämättä muuhunkin opetukseen.
Jos mikä tahansa laki muuttuu, on sillä seuraamusvaikutuksia yhteiskunnan toimintaan.
Samuel Kettunen,
Se mikä on lapselle paras kasvupaikka, oli Arvo Taskisen kommenttissa esitetty mielipiteenä. Minä voisin yhtä hyvin sanoa mielipiteenäni, että uskovaisten perheet eivät ole lapselle hyviä kasvupaikkoja.
Kommenttini koski sitä, että Arvo Taskinen väitti Sari Weckrothin esiin tuomien asioiden joutuneen muutoksen kouriin niissä maissa, joissa avioliittolaki on muutettu sukupuolineutraaliksi. Mielestäni Arvo Taskinen esitti tämän väitteen vailla parempaa tietoa.
Arvo Taskinen: ”Sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymisen myötä kouluopetus on muuttunut esim. seksuaaliopetuksesta ja se vaikuttaa väistämättä muuhunkin opetukseen.”
Laki on ollut voimassa Kanadassa osavaltiosta riippuen noin kymmenen vuotta kuten sanot (20.7.2005 lähtien liittovaltiotasolla). Millä tavalla koulujen opetus on sinusta muuttunut huonompaan suuntaan lakimuutoksen jälkeen kanadalaisissa kouluissa?
Jukka Romppainen: ”Tai miltä tuntuu, jos tulevaisuuden lapsilla on kolme ukkia ja yksi mummi? Viedäänkö lapset tulevaisuudessa kahden miehen mummilaan? Ei kuulosta terveeltä.”
Jo nykypäivän lapsilla voi olla kolme ukkia ja yksi mummi. Homoparin parisuhteesta käytettävä nimi ei muuta tätä. Kansalaisaloitteella ei ole asiaan mitään vaikutusta. Lakimuutos ei lisää homoseksuaalien sukulaisten määrää.
Jos joku kokee sairaaksi viedä omat lapsensa homoseksuaalin sukulaisensa ja tämän partnerin luo, kansalaisaloitteella ei tähän pakoteta. Ihmisillä on jatkossakin mahdollisuus karttaa seksuaalivähemmistöihin kuuluvia sukulaisiaan, jos he näin haluavat.