Pohdin työssäni päivittäin, kuinka kirkko voisi olla puhuttelevampi ja merkityksellisempi omalle sukupolvelleni, millenniaali- ja z-sukupolvisille 20-40-vuotiaille aikuisille. Työhöni kuuluu miettiä etenkin hengellisen elämän kehittämistä kirkossamme. Millainen hengellisyys olisi puhuttelevaa? Miten kristinuskon rikasta perinnettä voitaisiin tuoda esiin nykyajassa? Millainen messu tai jumalanpalvelus olisi kutsuva? Pohja-ajatuksena kaikelle työlleni on, että kirkkona pyrimme saattamaan ihmiset Jumalan yhteyteen.
Harva oman sukupolveni ihminen kuitenkaan tietoisesti nykyajassa valitsee Jumalan arkielämän kaaoksen keskellä etusijaksi. Jos kirkkoon edes kuulutaan enää. Kaukana ovat ajat, jolloin oli sosiaalinen velvollisuus käydä kirkossa sunnuntaisin. Jos Jumalan pohtimiseen tai oman hengellisyyden harjoittamiseen on nykyisin aikaa tai halua, uskonharjoituksen tulee olla lähestyttävää ja helposti toteutettavissa. Valitettavan usein emme kirkossa työntekijöinä kuitenkaan ota näitä näkökulmia huomioon (vaikka yritämme), vaan toteutamme toimintaa omista lähtökohdistamme käsin. Jäsentemme tarpeet tulevat vasta sitten. Yksi asia, joka voisi tuoda kirkon lähemmäksi ihmisiä, olisikin ottaa heidän elämäntilanteensa paremmin huomioon, esimerkiksi toimintamme ajankohtaisuutta, sisältöjä ja tavoittavuutta pohtimalla.
TUHKAMESSU TUHKA TUULEEN
Omakohtainen esimerkki tilanteesta, jossa ihmisten elämäntilanteiden huomioiminen ei mielestäni onnistunut. Tuhkamessu pääkaupunkiseudulla vuonna 2022:
Heräsin helmi-maaliskuun vaihteessa todellisuuteen, että tuhkakeskiviikon messu olisi jo parin päivän kuluttua. Sosiaalisen median kuplaani ilmestyneet paastoaiheiset viestit havahduttivat pohtimaan asiaa. Tuhkamessu on minulle rakas, koska siinä rituaalisuus on näkyvää ja kokemuksellista. Tuhkaristi otsassani on väkevä muistutus ihmiselämän inhimillisyydestä; vaikka kuinka yritän parhaani, jotain menee silti yleensä pieleen ja joudun parantamaan tapani. Tämän muistaminen on minusta terveellistä ja siksi rakastan tuhkamessua.
Koronapandemia vei tuhkamessut parina viime vuonna, mutta tänä vuonna aioin päästä kirkkoon tuhkaristittäväksi. Toisin kuitenkin kävi. Etsiessäni seurakuntayhtymien tapahtumakalentereista tietoja tuhkamessuista (kyllä, jouduin erikseen kaivamaan tietoa, koska luen Kirkon & kaupungin digitaalisena enkä jaksanut lähteä selaamaan kaikkien yksittäisten seurakuntien sivuja läpi), törmäsin jatkuvasti samaan tilanteeseen. Jos messu järjestettiin, se oli kaikissa sitä tarjoavissa seurakunnissa joko klo 18.00 tai klo 19.00. Kaikissa Espoon, Vantaan ja Helsingin (ehkä myös Kauniaisissa, tätä en tarkistanut) kirkoissa, jotka tuhkamessun järjestivät, samaan ajankohtaan.
Valitettavasti tosiasia on, että minulla on uskonharjoituksen ohella muuta elämää ja sovittuja menoja. Niin sattui olemaan myös tuona tuhkakeskiviikon iltana. Minulla oli tapaaminen, jota en voinut enkä halunnut siirtää tai perua, joten en päässyt messuun ainoana tarjottuna kellonaikana. Olisin voinut päästä aamumessuun, lounasajan messuun tai jopa klo 16.00 alkavaan mesuun, mutta ilta-aika oli mahdoton. Olin valmis liikkumaan messun takia eri puolelle pääkaupunkiseutua, jos kellonaika olisi sen sallinut. Työtkin olisivat varmasti messun takia joustaneet, olenhan kirkossa töissä. Mutta ei. Kellonaikoja oli tasan kaksi, klo 18.00 ja klo 19.00, kirkossa kuin kirkossa.
Turhauduin tilanteeseen. Isosti. Kerrankin, kun halusin palvelua kirkolta ja vieläpä mennä kirkkoon, kirkko petti odotukseni. Messuja saa toki järjestää, milloin seurakunnat sen sopivaksi katsovat, mutta pakkoko kaikkien pääkaupunkisedun kirkkojen oli järjestää messu tasan samaan aikaan. Toinen turhautumisen aihe oli saada tietoa messuista. Messutiedot eivät olleet mitenkään helposti löydettävissä minkään tahon nettisivuilta. Facebookin syövereistä puhumattakaan, jos siellä mitään tietoa edes oli. En siis päässyt messuun ja samalla käytin paljon aikaa sekä vaivaa löytääkseni niistä tietoa. Pitäkää tunkkinne, ajattelin. Enkä mennyt messuun.
KONTEKSTIN HUOMIOIMINEN ON VALINTAA – JA VAATII TYÖTÄ
Tämä vuodatus ei ole suora kritiikki mitään yksittäistä seurakuntaa kohtaan. Haluan kuitenkin tällä esimerkillä valottaa monen ikätoverini suhtautumista kirkkoon. Jos sinne halutaan, siltä toivotaan palvelua, omiin tarpeisiin katsoen sopivaa sisältöä. Vastinetta jäsenmaksulle. Haluan myös nostaa esiin, että omalla toiminnallamme emme tee ihmisille messuun osallistumista helpoksi, koska emme kellonaikojen osalta huomioi ihmisten elämäntilanteita (esim. klo 18.00 on monessa lapsiperheessä ruoka-aika, aikuisille harrastusaika tai koiranulkoilutusaika) tai viesti messuista riittävästi tavoittavissa kanavissa (jouduin kaivamaan tietoa ja sentään tiesin, mistä lähteä etsimään). Koska nämä asiat sakkaavat, meidän on turha ihmetellä kirkon tyhjiä penkkirivejä ja nuorten aikuissukupolvien poissaoloa.
Jos haluamme kutsua ihmisiä, etenkin millenniaaleja ja z-sukupolvisia, Jumalan yhteyteen ja kirkkoon, on meidän huomioitava heidän elämäntilanteensa ja todellisuutensa. Nyt emme tätä kovin kattavasti tee. Siksi toivon tekstini saavan meidät kirkon työntekijät pohtimaan, muun muassa seuraavia seikkoja:
- Jos haluamme kirkkoon jumalanpalvelukseen/messuun ihmisiä, meidän on tarjottava niitä eri kellonaikoina. Itse kannattaisin porrastusta siten, että eri seurakunnat tekisivät tässä yhteistyötä. Tuhkamessu alkaisi esim. Helsingin Tuomiokirkossa klo 15.00, Kalliossa klo 16.00, Temppeliaukolla klo 17.00, Paavalissa klo 18.00, Haagassa klo 19.00, Oulunkylässä klo 20.00 jne. Tai vastaavasti aamumessujen suhteen samanlaista porrastusta. Itseäni viehättää jatkuvan messun ajatus. Kun jossain messu alkaa, niin toinen päättyy toisaalla. Voisiko meillä olla kirkoissamme tällaista seurakuntarajat ylittävää toimintaa? Tai edes jonkinlaista porrastusta?
- Yhteisten resurssien tunnistaminen ja tunnustaminen. Pääkaupunkiseudulla asuu yli miljoona ihmistä, joista kirkkoon kuuluu karkeasti arvioiden 50-60% asukkaista. Ei ole mitään järkeä käyttää yhteisiä, koko ajan väheneviä resursseja (kyllä kokonaiskirkon näkökulmasta yhteisiä) siten, että palvelemme kaikkia suuralueen ihmisiä samaan kellonaikaan kaikkialla. Eikö olisi järkevämpää resurssointia hajauttaa toimintaa ja tarjota ihmisille messuja eri kirkoissa eri kellonaikoina eikä kaikkea samaan aikaan?
- Tuhkamessu on markkinoitu nykyisellään huonosti, mutta siinä on potentiaalia. Tuhkamessu on monen mielestä kristinuskon syvässä päädyssä ja ehkä niin onkin, mutta siinä on minusta potentiaalia sisäänheittotuotteena kirkkoon myös nuorempia sukupolvia ajatellen. Kokemuksellisuus ja elämyksellisyys messun elementeissä, katumuksen ja vastuuntunnon herättely teemoina. Mikä sen ajankohtaisempaa, kun kuitenkin mainostamme paastoa ja nostamme esiin monin eri tavoin vastuullisuuden, oman elämän tarkastelun ja ekopaaston osalta myös ilmastokysymykset ja elämäntapamme? Tuhkamessu on aistein koettava mahdollisuus parannuksen tekemiseen ja vastuuntunnon heräämiseen. Ja rikas osa kristillistä perinnettä. Viestintäkoneisto käyntiin, historia ja elämyksellisyys sekä syvä sanoma yhdistyvät!
- Seurakuntien olisi hyvä ajatella, että ne tekevät toimintaa ja tarjoavat palveluja kaikille, eivät vain alueellaan asuville. Minä olin valmis matkustamaan pitkänkin matkan päästäkseni messuun, jos kellonaika olisi osunut kohdilleen. Seurakunnalla ei ollut väliä, kun halusin kirkkoon. Varsinkin kaupunkien keskusta-alueilla kirkot ovat ihmisten ohikulkumatkalla. Moni olisi saattanut esimerkiksi työmatkallaan/kotimatkallaan kulkea jonkun kirkon ohi ja ehkä havahtunut mahdollisuuteen osallistua tuhkamessuun, jos kellonaika olisi sopiva aamulla, lounasaikaan tai iltapäivällä. Valtaosalle oman ikäluokkani ihmisistä sijainti ja ajankohta ratkaisevat, ei se mihin seurakuntaan ihminen kuuluu.
- Meidän on ymmärrettävä, että kilpailemme kirkossa ihmisten vapaa-ajasta. Tämä on fakta etenkin oman sukupolveni kohdalla. Jotta ihminen valitsisi kirkon ja jonkin toiminnan/tapahtuman siellä, sen on oltava puhuttelevaa ja tarjolla otollisella hetkellä. Ja tiedon siitä löydettävissä helposti. Sama pätee nimittäin muuallakin elämässä: liikkumaan mennään kiinnostavan tarjonnan tai paikan mukaan, leffassa käydään elokuvan, sopivan kellonajan ja leffateatterin sijainnin mukaan, ravintolaan mennään sen valikoiman ja asiakaspalvelun tai hintatason, jollei sijainnin, perusteella. Kirkko voisi siis mennä itseensä ja miettiä sekä tarjontaa, markkinointia kuin kellonaikoja tästä kilpailunäkökulmasta käsin. Mitä tarjottavaa meillä on millenniaaleille ja z-sukupolvisille? Minusta meillä on maailman paras sanoma ja merkityksellisyyttä elämään, mutta näiden välittämisessä meillä on nykyajassa opittavaa. Olisiko tuhkaristejä voinut jakaa vaikkapa pop up -tapahtumassa jossakin? Monelle messu saattaa tuntua liian raskaalta, mutta tuhkaristi houkutella.
- Meidän on itse uskottava itseemme. Jos emme itse aseta hengellisyyttä etusijalle, miten kuvittelemme, että kukaan muukaan asettaisi. Kuulin eräältä ystävältäni, että heidän seurakunnassaan seurakuntaneuvoston kokous oli laitettu alkamaan samaan aikaan kuin tuhkamessu. Sinne eivät siis päässeet osallistumaan ne, jotka seurakunnan luottamushenkilöinä ovat kirkon toimintaan kenties tiiviimmin sitoutuneet. Jos asetamme hallinnon pyörittämisen hengellisen elämän ja jumalanpalveluksen edelle, sopii kysyä, miksi edes olemme olemassa.
Minun nähdäkseni kirkko on olemassa ja toimii tässä maailmassa Jumalan tähden ihmisiä varten. Kaikkia emme voi koskaan sanomallamme miellyttää tai tavoittaa. Mutta voisimme ainakin pysähtyä aika ajoin miettimään, voisimmeko tehdä jotakin toisin kuin olemme tottuneet. Sanomamme on aina ajankohtainen, mutta tapamme välittää sitä on vanhentunut. Jos emme ota toiminnassamme huomioon ihmisten elämäntilannetta, evankeliumin välittäminen on varsin haastavaa.
Omalle sukupolvelleni hengellisyys ja sen harjoittaminen on ovat pitkälti valintakysymys. Se, missä ja milloin hengellisyydelle annetaan aikaa kilpailee muun elämän kanssa. Siksi meidän tulisi kirkossa tarjota mahdollisimman paljon erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa hengellisyyttään. Joku haluaa tuhkamessuun klo 6.00 aamulla ennen työpäivän alkua, joku toinen vasta illalla klo 22.00, joku voisi ottaa ristin otsaansa uteliaisuudesta työmatkan varrella kadulla. Olisiko meidän mahdollista tarjota tätä kaikkea ihmisille niin kauan kuin resursseja riittää? Vastata ihmisten tarpeisiin monin eri tavoin?
Eikö jo Paavalikin kirjoittanut, että kreikkalaisille kannattaa olla kreikkalainen ja juutalaisille juutalainen, jotta sanoma Kristuksesta otettaisiin vastaan? Minusta tämä lähestymistapa on yhä edelleen ajankohtainen. Tällä hetkellä emme kirkkona kuitenkaan palvele ainakaan millenniaalien ja z-sukupolvisia heidän elämäntilanteitaan huomioiden. Tässä meillä on petrattavaa. Kehitys kehittyy ja niin tulisi kirkonkin toimintatapojensa osalta, jos mielimme olla olemassa myös tulevaisuudessa.
