Kristuksen kirkon syntymäpäiväksi kutsutaan helluntaita. Katolinen ja Ortodoksinen kirkko ovat toimineet Kristuksen todistajina ja kristinuskon opettajina aina 1500-luvulle asti, jolloin kirkon pirstaloituminen erityisesti ja voimakkasti eri suuntauksiin alkoi protestanttisen liikkeen ensi askeleilla.
Eräs varsin uusista liikkeistä on 1900-luvun alussa syntynyt Helluntailaisuus, joka katsoo liikkeensä olevan suora jatkumo Raamatun Apostolien tekojen 2. luvun tapahtumille. Helluntailaiset opettavat, että kasteen ja uskon lisäksi uskovan täytyy saada vielä erillinen henkikaste, jolloin Pyhällä Hengellä täyttymisessä ihminen saa todellisen voiman Jumalalta ja siirtyy korkeammalle hengelliselle tasolle. Helluntailaiset eivät käytä termiä hengellinen taso, mutta se on aivan ilmeistä heidän opetuksessaan Pyhästä Hengestä.
Helluntailaisten mukaan heillä ei ole mitään oppiperustaa Raamatun lisäksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mm. henkikaste on helluntailainen dogmi eli oppi, jota Raamatussa ei esiinny, vaikka liike näin opettaa. Asia kiinnostaa minua, koska oppi henkikasteesta on edelleen olemassa.
Mikä on kristityn oikea mitta? Ovatko helluntailaiset henkikasteen kokeneet muita kristittyjä voimakkaampia ja parempia kuin muut kristityt?
(Luettu 30.10. 2022 mennessä 1903 kertaa.)
Kiitos Kari blogistasi ja kommenteistasi!
Kiitos Riitta. On mukava saada positiivista palautetta.
Sami kumosi Lutherin käsityksen Kirkosta, mutta unohtaa, että tunnustuksessa, ei sanota: ”Me näemme seurakunnan, vaan me uskomme Pyhän yhteisen seurakunnan.”
On aivan oikein ja Raamatullista opettaa, kuten Luther opetti. Uskomme ja luotamme, että Jumala tuntee omansa ja myös pelastaa ja vie loppuun meissä alkamansa työn.
Ihminen itse etsii monia mutkia matkaan, siksi on myös paljon turhaa vouhotusta ja eripuraa… Henki on kyllä altis, mutta liha on heikko. (Lue 2.Kor. 5:13-19)
Ismo, ”On aivan oikein ja Raamatullista opettaa, kuten Luther opetti.”
Näin on Ismo! Sami katsoo asiaa vanhemmasta näkökulmasta.
Ismo, ei uskominen ja näkeminen sulje pois toisiansa. Lutherin tekstissä uskominen tekee kirkosta abstraktin käsitteen. Se on kuin avaruudessa leijuva tomupilvi. Lutherilta tosin löytyy myös toinen määritelmä kirkosta, jossa hän määrittelee 7 kirkon tuntomerkkiä. Tässä määritelmässä ollaan jo lähempänä varhaiskirkon teologiaa. Totta kai Jumala tuntee omansa, ja kaikki ihmiset. Jumalan tahto ei ole luoda uusia kirkkokuntia.
Sami, ”Jumalan tahto ei ole luoda uusia kirkkokuntia.”
Pirstaloitumisen vauhti kiihtyy sitä enemmän mitä lähempänä olemme Herramme toista tulemista. Vihollisen pyrkimys on saada lauma hajalle.
No tässä vielä tuo Paavalin kehoitus olla tuntematta enää ketään lihan mukaan…
Koska se on turhaa ja aiheuttaa vain sen, että alamme vertailemaan toisiamme itseemme ja toisinpäin. On myös hyvä muistaa, että kaikki eriseuralaisuus johtuu juuri lihallisuudesta. Luther oli myös oikeassa, (Riitan aikaisempi lainaus) Paavali kirjoitti:
”Sillä jos olemme olleet suunniltamme, olemme olleet Jumalan tähden. Jos taas maltamme mielemme, teemme sen teidän tähtenne. Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen, että yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet, ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut. Sen tähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan. Jos olemmekin tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne. Siis, jos joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus. Se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, kaikki on uudeksi tullut.” 2.Kor.5:13-19
Vielä jatkan hiukan tuosta Riitan lainauksesta:
Luther: ”Minä uskon, että maan päällä on olemassa pelkkien pyhien pyhä, pieni joukko ja seurakunta yhden ainoan Pään, Kristuksen alaisena. Pyhän Hengen kokoon kutsumana, yhdessä uskossa, mielessä ja käsityksessä, omaten monenlaisia lahjoja, mutta yksimielisenä rakkaudessa, ilman lahkoja ja eripuraisuuksia.” (Martti Luther, Vähä Katekismus, Kristinoppi, Suomen Tunnustuksellinen luterilainen kirkko)
Tämä tunnustus on juuri se mihin me voimme uskoa Lutherin tavoin. Tuo on uskon puhetta mitä suurimmassa määrin. Jos joku haluaa määritellä Kirkon, niin tuossa se on hyvin kiteytetty. Kirkko on Jumalan tahdon mukaan syntynyt, ei ihmisen.
” Kirkko on Jumalan tahdon mukaan syntynyt, ei ihmisen.”
Aamen. Jumala antoi lupauksen vaimon siemenestä, joka on polkeva rikki käärmeen pään. Tämä lupaus täyttyi Kristuksessa.
Pietari tunnusti Kristuksen elävän Jumalan Pojaksi. Kristus perusti kirkon tälle tunnustukselle. Tämä tunnustus on kalliopohja, joka ei horju. Kristuksen kirkko on voittanut synnin, maailman ja Perkeleen vallan.
Marko kirjoitti: ”Riitta. Muun muassa Urho Muroma (k.1966) teki selvän eron vesi- ja henkikasteen välillä kirjassaan ”Kristus-kaste”. ”
Minä en ole ikinä lukenut mitään Urho Muromalta. Olen vain kuullut hänestä. Pitäydyn Lutherin tulkintoihin kasteesta. Tiedän että olen tullut uskoon kun pyysin v. 1998 Jeesusta elämääni. Silti ajattelen, että vauvana saamani kaste on ollut merkityksellinen. Olinko sitten uskossa ennen tätä? Mielestäni en ollut.
Sen jälkeen alkoi monta vuotta kestänyt evankeliumin etsintä. Sen vihdoin löydettyäni pääsin ns. armon alle. Ihminen on sitkeä omassa yrittämisessään. Siitä kai on kyse, että haluaa itse omassa itsessään tekojen kautta kelvata Jumalalle ja punnertaa sillä tekojen tiellä. Kun Jumalalle puhui minulle, että hän hyväksyy minut ihan tällaisena vajavaisena syntisenä Poikansa tähden eikä minun tarvitse hänelle teeskennellä mitään. Sillä Hän näkee kaiken (kuulin hänen näin minulle puhuvan), niin silloin armo aukeni. Tästä vasta alkoi varsinaisesti tieni kristittynä. Näin sen olen kokenut.
Matt. 16:24 ”Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”
Riitta Sistonen ajatteleppa nyt kun ihminen tulee uskoon niin hän uudestisyntyy, eikö vain?
Voiko nyt uudestisyntynyt tuoda vanhasta mitään mukanaan, eikö olekkin kuvaava tuo ”uudestisyntyminen”, eikö jokainen ymmärrä ettei ihminen syntyessään tuo mitään mukanaan, eikö olekkin yksinkertaista?
”Voiko nyt uudestisyntynyt tuoda vanhasta mitään mukanaan?” Osasit varmaan uskoon tultuasi edelleen kävellä, puhua, lukea, laskea, ajaa pyörällä ja vaikka mitä. Uudesti syntyminen ei siis pyyhi pois kaikkea entistä. Kysymyksesi on siis jokseenkin outo?
Martti Pentti ymmärrän kyllä että oudolta se kuulostaa, osasit kuitenkin ottaa jotain siitä ajatuksellisesti.
Siis uudestisyntyminen on vain hengellisesti tapahtuva, ihminenhän ensin kuolee synteihinsä ja uudestisyntymässä Jumala herättää hengellään ihmisen, eikö tämä ole selkeästi Raamatussa?
Riitta. Rukoilevaisten ”esiäiti” Anna Eerikintytär kertoi herätykseen tultuaan rikkoneensa kasteensa liiton jo kehdossa ja palvelleensa saatanaa (!). Niin tai näin, monilla meistä on samankaltaisia kokemuksia kuin Sinulla. Pointtini on, että puhe vesi- ja henkikasteesta on ollut suomalaisen herätyskristillisyyden valtavirtaa myös kirkon sisällä ehkä 120 – 150 vuoden ajan. Valitettavasti.
”Rukoilevaisten ”esiäiti” Anna Eerikintytär kertoi herätykseen tultuaan rikkoneensa kasteensa liiton jo kehdossa ja palvelleensa saatanaa (!)”
Todennäköisesti Anna oli saanut hengellistä opetusta, koska hän osasi tunnustaa jo ”kehdossa rikkoneensa kasteen liiton.” Erikoista, mutta myös Raamatullisesti totta; ”Syntyisikö saastaisesta puhdasta, ei yhden yhtäkään.” Raamatullista on pyytää anteeksi myös niitä syntejä, joita emme edes itse tunnista.
”Ihminenhän ensin kuolee synteihinsä ja uudestisyntymässä Jumala herättää hengellään ihmisen. Eikö tämä ole selkeästi Raamatussa?” Missä Raamatun luvussa se on selkeimmin esitetty? Jokin omassa käsityksessäsi ei minusta ole ihan oikein. Roomalaiskirjeen 6. luvun alku käsittelee näitä teemoja, mutta ymmärrän sen kehottavan kristittyä jatkuvaan kilvoitteluun. Uudestisyntyneen synnittömyydestä se ei näytä puhuvan. Vapaus synnin orjuudesta ei tarkoittane vapautta synnin hyökkäyksiltä. Huomaa myös, että Paavali puhuu kasteesta uudestisyntymisen välineenä: ”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.”
Ismo kirjoittaa: ”…tunnustuksessa, ei sanota: ”Me näemme seurakunnan, vaan me uskomme Pyhän yhteisen seurakunnan.”
Juuri näin. Me emme usko seurakuntaan, emmekä kirkkoon, vaan uskomme Pyhän yhteisen seurakunnan. Usko on jotain muuta kuin näkemistä. Tiedän, että katolinen kirkko opettaa, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Minusta se on hengellistä väkivaltaa. Eihän kirkkoon kuuluminen meitä pelasta, vaan Kristus.
”Protestanttisessa teologiassa usein esiintyvä ajatus näkymättömästä kirkosta, johon kaikki eri kirkkokuntien uskovat kuuluvat on katolilaisille vieras. Kirkko on katolisen teologina mukaan maailmassa näkyvä suure, yksi ja jakamaton. Ja myös vain sen piirissä voi saavuttaa kaikista varmimmin pelastuksen. Näkyvällä kirkolla on näkyvä pää, eli paavi. Katolisen kirkon mukaan paavi-instituutio juontaa juurensa apostolisesta ajasta. Paavi on Rooman ensimmäisen piispan apostoli Pietarin seuraaja ja Kristuksen sijainen maan päällä. Paavius on kirkon ylin opetusvirka ja paavi voi halutessaan julistaa koko kirkkoa sitovia erehtymättömiä dogmeja. (Komulainen 2005, 49.)”
”Katolisen pelastuskäsityksen mukaan ihminen pelastuu Jumalan armosta sekä hyvistä teoista. Usko ilman tekoja on kirkon käsityksen mukaan kuollutta uskoa. Varsinaisen pelastuksen lähtökohtana on kaste, jossa ihminen vapautuu perisynnistä. Kastetun tulee elää Jumalan oppien mukaisesti, ja vapauduttuaan perisynnistä tämä on myös kykenevä hyviin tekoihin. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #2020-2028.)”
Eikö tämä ole Samin näkemys näistä asioista?
https://uskonnot.fi/uskonnot/kristinusko/katolinen-kirkko/
Tästä linkistä lainasin yo. tekstit.
Riitta, valitettavasti ei, tai onneksi ei.
Samin intressit ovat Ortodoksisen kirkon puolella.
Kristuksen kirkko on hajaantunut. Ensimmäinen uskontunnustus oli ”Jeesus on Herra” Kirkon ensimmäisen jakaantumisen juuret ovat 200-300 luvuilla. Ortodoksisen ja katolisen kirkon varsinainen jakautuminen päivitetään vuoteen 1054.
Blogin alussa viittaan siihen, että protestantismi käynnisti yhä edelleen jatkuvan ja enenevän hajaannuksen.
Helluntailaisuus ja sen opilliset painotukset ovat blogin aiheena. Siihen olette monin tavoin ottaneet kantaa. Olemme myös yhdessä todenneet, että ”Kristuksen ruumis” maan päällä koostuu eri suuntien Jumalan kutsumista jäsenistä, jotka Jeesus tuntee.
Toivon, että keskustelu pysyy blogin teemassa.
Kiitos tähänastisesta kommentoinnista.
Ei ehkä kannata keskustella kirkko-opista tässä. Kannattaa joka tapauksessa muistaa, että kristittyinä me uskomme joka tapauksessa yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon/seurakunnan. Oppi kirkosta ei siis ole jokin hankala lisä Jeesus-uskoon vaan keskeinen ja vieläpä luovuttamaton osa kristillistä uskoa ja oppia. Kukaan jotenkin perinteinen kristitty ei ajattele, että kirkko/seurakunta on jonkinlainen platoninen idea, joka olisi tavoittamattomissa täällä maan päällä. Erään europarlamentaarikkomme individualistinen lausahdus, että hän on kirkkokuntiin kuulumaton ekumeeninen kristitty, on yksinkertaisesti anomalia.
” Kannattaa joka tapauksessa muistaa, että kristittyinä me uskomme joka tapauksessa yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon/seurakunnan. ”
Juuri näin. Seurakuntaan kuuluminen on ”luovuttamaton osa kristillistä uskoa ja oppia.” (Marko)
Ehkä meidän kaikkien pitäisi palata tuohon kolmisanaiseen uskontunnustukseen. Tuntuu siltä, kun kristinuskon historiaa katsoo, että mitä yksityiskohtaisempiin tunnustuksiin ja oppeihin mennään, sitä enemmän hajaannusta ja taistelua saadaan aikaan. Suurin ongelma siinä lienee se intohimoinen oikeassa olemisen tarve, joka heittää aina eri mieltä olevat pihalle. Lopulta varmaan jokainen uskova ihminen on oma kirkkokuntansa. Sanokaamme siis kaikki: Jeesus on Herra, ja olkaamme yhtä kristittyä perhettä, vaikka olemmekin monista yksityiskohdista erimielisiä.
Toivoisin, että joku helluntailiikkeen tai -kirkon edustaja voisi osallistua tähän keskusteluun. Että emme keskustele ”noista toisista” yhden varsin vanhakantaisesti ja ilmeisen äkkiväärästi ajattelevan blogistin provosoimina
Aika moni tämän ajan protestanttisen kristilisyyden isoimmista ongelmista palautuu minun mielestäni helluntailaisuudelle tyypilliseen teologiaan: (1) Kahden kerroksen kristillisyys: kristityt – tosikristityt, uskovat – henkikastetut, evankeliumi – täysi evankeliumi, jne. (2) Pyhän Hengen toiminnan ja työn irrottaminen sanasta ja sakramenteista ja liittäminen rukoukseen, ihmeisiin ja merkkeihin sekä jotenkin profeetallisina tai Hengen kantajina pidettyihin valovoimaisiin henkilöihin. (3) Kirkon 2000-vuotisen historian merkityksen sivuuttaminen ja korvaaminen jättiläismäisellä loikalla Minusta tai Meistä Raamattuun.
Myönnän kirjoittaneeni blogini ”provosoituneena”. Olen myös keskustelun ketjussa perustellut miksi olen näin toiminut. En väitä omaavani oikeaa oppia yli muiden. Haluan keskustella, koska minun oppimaani kohtaan on jyrkästi noustu vastarintaan.
Blogi on avoin. Kantaa voi ottaa, ja näin myös olen blogissani tavoitteen asettanut. Toivon, että en ole keskustellut ”vanhakantaisesti”? Olen valmis ottamaan vastaan kriittistä palautetta. Keskustelu on pysynyt maltillisella tasolla. Olen tietysti myös siitä iloinen. Tarkoitukseni ei ole missään nimessä riidan haastaminen. Minut on vain ”poispotkittu” blogilta sen enemmin sitä perustelematta.
Marko, kommenttisi lopussa oleva luonnehdinta protestanttisen kristillisyyden teologiasta on loistava. Näin se näyttää menevän tapauksessa jos toisessa. On mennyt myös Suomen luterilaisuuden historiassa. Kiitos kuvauksesta.
Valitettavasti, toiveestasi huolimatta, helluntailiikkeen tai -kirkon edustajat eivät ole mitenkään kommentoineet keskustelua. Olemmeko tiellä, vai tien vieressä arvioittemme kanssa ”noista toisista” heidän näkökulmasta?
Marko, yhdyn helluntailaisena ajatukseesi, että eI haittaisi todellakaan, jos joku liikkeemme teologi osallistuisi keskusteluun. Oma aikani ei tällä hetkellä valitettavasti riitä. Olen vain silmäillyt aloitusta ja keskustelua. Voin suositella helluntailaisesta opista kiinnostuneille työn alla olevaa kymmenosaista kirjasarjaa Suomen helluntailiikkeen opetuksia.
https://aikashop.fi/product/1149/suomen-helluntailiikkeen-opetuksia–koko-sarja-10-osaa
Se on vasta alkuvaiheissa. Parissa ensimmäisessä kirjassa ei juurikaan käsitellä niitä aiheita, jotka erottavat meitä esimerkiksi luterilaisista. Neljännessä osassa tullaan luultavasti pääsemään enemmän asiaan, kun tartutaan esim. vanhurskauttamiseen. Kirjoitan siihen itsekin. Ja kastetta ja ehtollista käsittelevään kannattaa perehtyä, kun se ilmestyy.
Jos saa edelleen mainostaa, niin kasteesta voin suositella omaa teostani, jota työstimme yhdessä mm. Helluntaikirkon eettiisopillisen toimikunnan kanssa. Kasteopissamme on ollut kirjavuutta samalla tavalla kuin luterilaisuudessakin. Käsittelniy laajenee melko paljon kasteen yli aina erilaisiin vanhurskauttamisteologioihin asti. En ehkä saa kaikkien varauksetonta tukea kaikelle teologialleni, mutta kirjasta on sanottu, että siinä on ainekset liikkeemme kasteteologian perusteokseksi.
https://aikashop.fi/product/1211/kasteen-tie
Jos mainostaminen ei ole sallittua – en ole perehtynyt sivuston sääntöihin – niin joku ystävällisesti poistanee kommenttini?
Risto Kauppinen
Kiitos kommentista ja linkeistä!
Kiitos, Risto K. Olen omasta puolestani iloinnut siitä, että helluntailiikkeen teologinen koulutustaso ja sen myötä asioiden sanoittaminen on parantunut viime vuosikymmeninä. Taitaa olla myös yksi ns. keskiluokkaistumisen seurauksia. Muuan nykyään luterilaisen kirkon pappina toimiva helluntailainen teologian opiskelijatoverini tuskaili 1980-luvun lopulla silloisen hengellisen kotinsa teologista osaamattomuutta. (Vastaavia kommentteja kuulee nykyään joiltakin lestadiolaisen liikkeen sivuhaarojen piirissä varttuneilta.)
Kari P. Provokaattori et mielestäni ole sinä. Äkkiväärällä kahtiajaolla ”meidän oikeassa olevien” ja ”niiden harhaoppisten” välillä on toki pitkät perinteet kristillisessä keskustelussa. Toki sillä saadaan erot esiin, mutta yhteinen pohja saattaa unohtua.