Herää valvomaan! Tällä nimellä Urho Muroma perusti nykyisen Elämä- lehden edeltäjän vuonna 1928. Aika kirkossamme ja maamme herätysliikekentässä oli tuolloin toinen. Uskonnonvapauslaki oli astunut voimaan viisi vuotta aiemmin. Vuoden 1889 asetus oli mahdollistanut luterilaisen ja ortodoksisen kirkon ohella vain metodisti ja baptistiseurakuntia perustamisen. Uuden lain myötä maassa sai julkisesti ja yksityisesti harjoittaa uskontoa kuulumatta mihinkään uskontokuntaan. Edellyttäen toki, ettei uskonnonharjoittamien loukannut lakia taikka hyviä tapoja. Suomeen syntyi useita uusia kirkkokuntia. Uuden uskonnollisen yhdyskunnan saattoi perustaa kaksikymmentä yhdyskuntajärjestyksen allekirjoittanutta henkilöä.
Maamme perinteiset herätysliikkeet eivät laajassa mitassa irtautuneet luterilaisesta kirkostamme. Myös Urho Muroman ja omalta osaltaan myös hänen Suomeen puhujamatkalle kutsumansa Frank Mangsin julistustyön tuloksena syntynyt ns. viides herätysliike asettui toimimaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisäpuolella.
Tunnustuskuntien rajoilla on merkityksensä. Kirjoitan tämän puuttumatta nyt siihen, oliko esimerkiksi Urho Muroman julistus luterilaisuutta puhtaimmillaan. Kirjoitan tämän myös tahtomatta myöskään loukata ketään veljeä tai sisarta Kristuksessa alttarin ja saarnatuolin yhteyden tuolla puolen. Tunnustuskuntarajoja tarvitaan, jotta seurakunnassa voidaan valvoa opin puhtautta. Kristillisessä seurakunnassa opin puhtauden valvominen on välttämätöntä.
Apostoli Pietari varoittaa meitä kirjeessään: ” Israelin kansan keskuudessa esiintyi kuitenkin myös vääriä profeettoja, ja samoin on teidänkin joukkoonne ilmestyvä vääriä opettajia. He salakuljettavat teidän keskuuteenne tuhoisia harhaoppeja, jopa kieltävät herransa, joka on ostanut heidät omikseen. Pian he kuitenkin saattavat itsensä tuhoon. Heidän irstasta menoaan lähtevät monet seuraamaan, ja näiden takia totuuden tie tulee häväistyksi. Ahneudessaan he pyrkivät käyttämään teitä hyväkseen esittämällä tekaistuja tarinoita. Mutta heille muinoin langetettu tuomio on yhä voimassa, heidän tuhonsa odottaa heitä.” (2. Piet 2:1-3)
Vastaava varoitus meillä on myös apostoli Paavalilta: ”Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin. Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu. Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal 1:6-9)
Paavalin varoitus galatalaisille on ajankohtainen myös meille kaikille tässä ajassamme. Kyse ei ole ainoastaan meidän kristittyjen keskinäisistä oppierimielisyyksistä ja muista skismoista, vaan siitä, että kristillisen opetuksen sekaan ujutetaan myös selkeästi ei kristillistä opetusta. Opetusta, jossa Kaikkivaltias Jumala maailmankaikkeuden luojana syrjäytetään, Kristuksen kuolema ristillä meidän syntiemme sovitukseksi tehdään turhaksi ja Pyhästä Hengestä seurakunnan oppaana ja varjelijana tehdään kuurosokea ja mykkä.
Tämän sunnuntain kirjeteksti on heprealaiskirjeestä, jossa varotetaan: ”Varokaa siis, veljet, ettei kukaan teistä ole sydämessään paha ja epäuskoinen ja näin luovu elävästä Jumalasta. Rohkaiskaa toinen toistanne joka päivä, niin kauan kuin tuo sana ”tänä päivänä” on voimassa, ettei kukaan teistä lankeaisi synnin viettelyksiin ja paatuisi. Mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet. Kirjoituksissa siis sanotaan:
– Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne niin kuin silloin, kun nousitte kapinaan.” (Hep 3:12 – 15)
Meidän ensisijainen vastuumme on toki valvoa, ettemme itse harhautuisi pois polultamme Jumalan lapsina ja taivasten valtakunnan perillisinä, mutta tämän ohella meidän tulee rohkaista toinen toisiamme, ettei kukaan lankeaisi synnin viettelyksiin ja paatuisi. Tähän meillä on Jeesuksen itsensä antama ohje: ” Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:15-18)
Tavoite on siis tuke kristittyä veljeä ja sisarta hänen uskon tiellään, mutta viime kädessä kyse on vastuun kannosta suhteessa koko seurakuntaan, ettei syntiin taikka harhaan langennut viettelisi myös muita mukaansa. Tästä Jeesus varoitti meitä näin: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”
Meidän ei kuitenkaan tule omalla korvasyyhyllämme ryhtyä toinen toistemme paimeniksi. Seurakunnan paimenvirka on uskottu opissa koetelluille ja tehtäväänsä kutsutuille henkilöille. Oman itsemme valvominen ja oman lähipiirimme hengellinen tukeminen kuuluu kuitenkin meille kaikille.
Jotta emme jäisi oman korvasyyhymme varaan, tulee meidän tutkia Jumalan Sanaa, Pyhää Raamattua ja kuunnella siihen perustuvaa opetusta. Lisäksi meille on hyödyksi lukea luotettavaa hengellistä kirjallisuutta, jotain sellaista mitä esimerkiksi alussa viittaamani Urho Muroman Herää valvomaan! -lehti omana aikanaan edusti. Meidän kannattaa myös seurata muuta, oman aikakautemme mahdollistamaa kristillistä mediaa. Tässä kaikessa olkaamme kuitenkin valppaita, ettemme joutuisi itse harhaan.
Herää valvomaan! -lehden varhaisia numeroita löytyy myös digitoituna verkosta.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/titles/0359-0895?display=THUMB&year=1928
Näin on Jumala näinä aikoina armossaan suonut syntyä useita tunnustuksellisia yhteisöjä ympäri Suomea. Herätetty on valvomaan, kun pimeys sakenee.
Uusia yhteisöjä perustettaessa on syytä muistaa myös Herramme toivo, että me yhtä olisimme.
Poikkeusajat ovat alkaneet jo aikaa sitten, valitettavasti. Onhan apostolinen järjestys kuitenkin pysyvä loppuun saakka.
Jukka Kivimäki
” Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:15-18) ”
Meillä ei ole kuitenkaan käytäntönä ilmoittaa seurakunalle, jos joku on tehnyt syntiä= rikkonut lakia, koska siellä ei ole lainoppineita, eikä heillä siis ole tuomiovaltaa puplikaaneille, eikä pakanoillekaan. Ei noidille, rosvoille, eikä murhamiehillekkään.
Tuomion pitää olla aina oikeudenmukainen, ei mielivaltainen, eikä uskoon perustuva, kuten vääruskoisten tuomitseminen, tai ulos heittäminen, kirkon kirous, jalkapuu, ruoskiminen, tai muu häpäiseminen. Jotta oikeus tapahtuisi, asia pitää tutkia, mutta ei uskon mukaan vaan todenmukaisesti. Toisin ajattelu ei ole rikos.
Uskonnonvapaus ei tarkoita sitä, että seurakunta voi ottaa lain omiin käsiinsä, kun eivät tunne lakia. Se ei tarkoita myöskään sitä, että uskonsa ilmaisemisessa saa nimitellä eritavalla ajattelevia, harrastaa vihapuhetta, syytellä ja panetella, olla pahennukseksi, koska se laitonta puhetta.
Ja valvominen tarkoitti Vestan neitsyitä, joiden piti valvoa ikuista tulta, joka ei saanut sammua. Ette tiedä milloin ylkä tulee. Mitä nämä yljät sitten tahtoivat, en nyt puutu siihen, mutta neitsyiltä oli elävältä hautaamisen uhalla kielletty kertomasta, mitä siellä tapahtui.
Sekulaariin lainsäädäntöön liittyvät rikkomukset on toki syytä ilmoittaa yhteiskunnan viranomaisten tietoon. Ei niiden ratkaisu kuulu seurakunnan toimivaltaan. Hengellisessä heräämisessä on kyse paljon muustakin kuin rikosten välttämisestä, siihenhän jo yhteiskunnan lakikin velvoittaa.
Kivimäki
”– Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne niin kuin silloin, kun nousitte kapinaan.” (Hep 3:12 – 15) ”
He nousivat kapinaan ensin papistoa vastaan, papistoa syytettiin maan kavaltamisesta, eli roomalaismielisyydestä, maan luovuttamisesta roomalaisille.
Myös Flavius Josefusta joka lipesi roomalaisten puolelle, syytettiin maan kavaltamisesta ja hänet meinattiin jopa kivittää.
Tätä ei kerro evankeliumi vaan Flavius Josefus historiikissaan. Se ei ole evankeliumi, eikä toinen evankeliumi, se on historiaa.
Kivimaki
”Hengellisessä heräämisessä on kyse paljon muustakin kuin rikosten välttämisestä, siihenhän jo yhteiskunnan lakikin velvoittaa. ”
Missä laki velvoittaa, että meidän pitää hengellisesti herätä?
Paavali tosin sanoo: ” Kristuksessa kuolleet heräävät ensin.”
Jos te olette hengellisesti kuolleita, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että heräätte, mutta laki ei tietääkseni siihen velvoita. Paitsi, jos opissa on jotain kyseenlaista, kuten selkeää antisemitismiin kasvatusta, silloin siitä tulee laitonta ja hyvä on jos siitä pahasta unesta herätään pois.
Tätä kautta voi ajatella, että laki ikäänkuin velvoittaa heräämään.
Vastausta ei pidä etsiä laista vaan evankeliumista. Ei meistä ketään ole lakia (siis Jumalan lakia) noudattamaan, siksi pelastumme silkasta armosta. Laki velvoittaa meitä kuolemalla kuolemaan, evankeliumi lupaa meille iankaikkisen elämän ettemme koskaan kuole.
(Tässä blogissa, ellei asia yhteydestä muuta ilmene, termi ”laki” käytettynä termin ”evankeliumi” vastaparina tarkoittaa Raamatusta ilmenevää Jumalan lakia,. Blogikirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa termi ”laki” tarkoittaa Suomen valtion lakia, kuten myös asiayhteydestä ilmenee)
Jukka Kivimäki: ”Sekulaariin lainsäädäntöön liittyvät rikkomukset on toki syytä ilmoittaa yhteiskunnan viranomaisten tietoon. Ei niiden ratkaisu kuulu seurakunnan toimivaltaan.” Juuri noin.
Kahdenkeskiset kiistat tai rikkomukset eivät myöskään suoraan kuulu seurakunnan toimivaltaan. Vanhat suomenkieliset käännökset 3 kpl alkoivat aina suunnilleen samoilla sanoilla; ”Mutta jos sinun veljes rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken.”
Good News Bible 1976: Mathew 18:15-18 If your brother sins against you, go to him and show him his fault. But do it privately, just between yourselves.
Tämä ”Kristuksen kirkkolaki” on hyvä neuvo kahdenkeskisten kiistojen ratkaisemiseen, mutta sitä ole syytä soveltaa ”veljien vartijointiin”, kuten tehtiin vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksissa 1970-luvulla.
Uusimmassa suomalaisessa Raamatussa v.1992 sanotaan: Matt. 18:15-18 »Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken.” Käännös on epätarkka kun siinä puhutaan ”synnistä” yleensä, eikä rikkomuksesta kahden henkilön välillä.
Mikähän siinä on, että tuo lause- : ” Seurakunnan paimenvirka on uskottu opissa koetelluille ja tehtäväänsä kutsutuille henkilöille” -ikään kuin pomppaa tekstistä silmille.
Siitä kun voi helposti saada sellaisenkin mielikuvan, että papeilla, jotka seurakunnassa saarnaavat olisi ainoana se oikea käsitys oikeasta opista. Eikä muu kansa voisi olla siitä tarkasti perillä. Evankeliumin esiin nostama oppi kun on kuitenkin hyvin yksinkertainen. Lapsi ja hullukin voi se aivan hyvin omaksua.
Meidän luterilaisten keskuudessa ei ole kyse tästä, vaan siitä, että ”kaiken on tapahduttava hyvässä järjestyksessä”.
Ihminen voi olla hyvä raamattukouluttaja ilman pappisvihkimystä, mutta ei ilman hyvää Raamatun sisällön tuntemusta.
Saarnat aloitetaan evankeliumitekstin lukemisella ja sitten puhutaan muuta ja lopuksi viitataan tähän tekstiin. Se ei minusta kerro mitään hyvästä Raamatun sisällön tuntemuksesta. Monet saarnat ovat enneminkin esitelmiä yleisestä maailman menosta.
Käsitän saarnan merkityksen olevan siinä, että se ruokkii kuulijan hengellistä elämää. Vahvistaa uskoa, rohkaisee ja lohduttaa, sekä innostaa hengelliseen kasvuun. Vie kuulijansa kohtaamaan Jumalan kasvoista kasvoihin ja omistamaan rauhan Jeesuksessa. Jos saarnasta puuttuu kakki muutkin hengelliset elementit, niin ei ole ihme jos kirkosta poistuessaan ei muista saarnasta mitään.
Pekka Veli Pesonen. Vanha viidakon sanonta 😉 kuuluu: ”Kukaan ei voi saarnata yli uskonsa”. Sopisiko se tuohon pohdintaasi?
Niinhän ne yleisen radion saarnat ja hartaudet ovat tätä nykyä sellaista huttua, että voi kuulija parkoja…
Onko järjestys niin tärkeä, että saarnan sisällöllä ei ole väliä ? Ei kai se pelkkä pappeus voi saarnasta tehdä oikeaoppista ja hengellisesti ravitsevaa ?
Tiedän kyllä miten vähän aikaa saarnojen valmistamiseen usein jää. Eikä papeilla aina jää aikaa edes oman hengellisen elämän hoitamiseen, joten ainekset saarnoihinkin on sitten vain asiapohjalla. Päivittäinen Raamatun luku voi jäädä hyvin vähälle.
Oma hengellinen kokemus ei silloin välity, jollei sitä omassa hengellisessä elämässä ehdi ruokkia. Papin työ on jatkuvaa puheiden pitämistä. Ei sellaiseen ihmistä ole luotu. Pakosti siinä alkaa itseään toistamaan ja turvautumaan rutiineihin.
Pekka Veli Pesonen. Päivittäinen Raamatun lukeminen tai kuunteleminen lienee harvinaisempaa kuin moni uskoisi. Kiire ja monitouhuisuus se ongelma on, vaikka puheet pitäisi ensi sijassa kirkkokäsikirjan pohjalta.
Siinähän se monitouhuisuus on. Olen joskus kuvannut sitä oravanpyöränä, jossa papit juoksee ja mitä nopeammat kintut on , sitä enemmän vauhti kiihtyy.
Kiire sinänsä ei ole huono asia, jos tietää että nopeasti toimimalla ehtii. Siitä kiireestä voi jopa nauttia. Kiireestä tulee ongelma vain silloin, kun tietää ettei ehdi asiaa hoitaa kunnolla. Joten eikö niitä muita touhuja voisi mitenkään antaa vastuullisille ja niitä hoitamaan kykeneville seurakuntalaisille?
Minulla on Raamattu, jossa evankeliumin puolelta on víitteet VT:n puolelle ja näin viitepolkuja kulkien huomaa, että evankeliumin väitteet eivät täsmää.
Se mitä evankeliumi väittää VT:n puolella jakeen tarkoittavan ei pidä paikkaansa, vaan omassa yhteydessään ne kertovat ihan toista kuin mitä evankeliumi väittää.
Mistä tämä sitten johtuu? Se johtuu siitä, että VT:n puolelta on poimittu vain yksittäisiä jakeita, joilla pyritään todistelemaan Kristusta, mitään muuta siellä ei saa nähdä, se on aikoinaan kielletty ja jäänyt ikäänkuin pysyväksi pakkouskon totuudeksi .
Jokainen sen voi nähdä, jos vaivautuu tutkimaan viitepolkujen kautta.
Otetaan vaikka väite, että Juudas sai kolmekymmentä hopearahaa siitä, että ilmiantoi, tai ikäänkuin myi Jeesuksen, mutta katumuksessaan hän heitti rahat Herran huoneeseen ja niillä ostettiin savenvalajan pelto.
Kohdasta on viite Sakarjan kirjaan: Tilanne on ihan toinen, Sakarja pyyttää palkkaa ja hänelle myönnetään kolmekymmentä hopearhaa, mutta Herra sanoo hänelle, että se liian halpa hinta ja Sakarja viskaa rahat Herran huoneeseen savenvalajalle.
Tässä toistuu selvästi muutama kohta, kolmekymmentä hopearahaa, Herran huone ja savenvalaja, joten Sakarjaa on luettu ja sieltä otettu asioita ja siirretty toiseen tarinaan väittäen, että näin on ennustettu profeettojen kautta.
Siitä on myös viite Jeremian kirjaan, ja siellä on tarina Jeremian pellon ostosta.
Jeesuksen koko elämä on pieninä lyhyinä viitteinä esitetty VT:n teksteissä. Jos siellä olisi ollut suoria lainauksia Jeesuksen elämästä ennustuksina, niin tuskinpa Jeesusta olisi edes ristiinnaulittu. Hänet olisi tunnistettu liian helposti. Jolloin koko Jumalan pelastus-suunnitelma olisi mennyt myttyyn.
Sama ongelma on tämänkin ajan ihmisillä. Jeesusta pidetään vain tavallisena ihmisenä. Eikä Jumalan poikana, joka on tullut pelastamaan maailman. Jumala on salattu Jumala ja Hän on nähnyt hyväksi kätkeä pelastuksen mitättömään muotoon.