Kulunut viikko voitaisiin nimetä ohipuhumisen viikoksi. Viikoksi, jolloin kirkollisen ke
skustelun osallistujat puhuvat, mutta läheskään kaikki eivät pysähdy kuuntelemaan. Vuorottelevien monologien viikko on tuskallista luettavaa. Luulen, että keskustelun osapuolet ajautuvat toisistaan entistäkin kauemmaksi.
Ennen kuin luet tätä eteenpäin, lue viipyillen alla oleva uutinen kommentteineen:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/12031-simola-moitti-mediaa-ja-somea-ei-paeivi-raesaestae
Ja kun olet tekstin lukenut, lue uudestaan ja pohdi seuraavia kysymyksiä:
1. Millä sanoilla kuvailisit Simolaan ja/tai Raittilan kommentteihin närkästyneen ihmisen tunnetta? On niissä viesteissä faktaakin joukossa, mutta faktat parin sadan sanan pääkirjoituksesta on nopeasti kelattu. Merkitys tietysti syntyy tulkitsijan päässä. Mutta kuuntele välillä tunneviestiä. Millainen tunneviesti sanojen takaa kuuluu? Miten tunnetta on ilmaistu? Mitä sanoja käytettäisiin, jos joku tietty kirjoittaja kirjoittaisi omista tuntemuksistaan eikä Simolasta, sanoessaan esimerkiksi: ”…joudumme maksamaan voidaksemme lukea Simolan aivoituksia. Aina ne ovat samanlaisia vastenmielisen tunkkaisia. Itse Simola kuvittelee olevansa edistyksellinen ja liberaali.”
Erityisesti ylläolevassa lainauksessa minua satuttaa sana ”aina”. Se on minun kokemusmaailmassani sekä leimaava että faktuaalisesti epätosi. Mutta kun fakta on minusta virheellinen, kiinnitänkö huomioni faktavirheeseen ja ohitan tunneviestin?
2. Kun Simola provosoi, jotkut ihmiset provosoituvat. Onko kohtuullista, että provosoitunut ihminen ilmaisee olevansa provosoitunut? Voiko provosoidulta ihmiseltä odottaa järkevää reaktiota? Ja kun Raittila kuittaa provosoituneen ihmisen suuttumuksen aiheuttajan sanoilla ”tekevälle sattuu”, miten odottaisit provosoituneen ihmisen reagoivan?
3. Lue Kaisa Raittilan eri kommenttien kuvaus Simolan työstä ja linjauksista. Lue kommentit siitä näkökulmasta (vaikka olisit eri mieltä), että Jumala on lähettänyt Raittilan rakentamaan Helsingin kristittyjen yhteyttä, vahvistamaan, tukemaan ja rohkaisemaan. Jos olet eri mieltä, yritä etsiä Raittilan kommenteista mahdollisimman paljon hyvää ja positiivista. Millainen on se ”tavallisen helsinkiläisen arka usko”, jota Raittila puolustaa? Millainen se usko on ”arkauskoisen tavallisen helsinkiläisen” näkökulmasta? Ja toisaalta, millaista se on herätyskristityn näkökulmasta? Mihin herätyskristitty haluaisi omien sanojensa mukaan kutsua ”arkauskoista helsinkiläistä”?
—
Ylläolevien lievästi johdattelevien kysymysten tarkoitus on harjoitella toisten asemaan asettumista. Mutta ennen kuin luet eteenpäin, viipyile hetken. Yritä katsoa ihmisten kokemusta heidän omasta näkökulmastaan.
Ja nyt oma tulkintani.
Olen viime vuosina itse käynyt päänsisäistä dialogia oman viidesläisen taustani kanssa. Olen tehnyt matkaa oman taustani ja erilaisten herätysten kanssa työskennellessäni eri ev.lut.paikallisseurakuntien pappina noin kymmenen vuotta. Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa en itse mahdu tietyn herätysliikkeen tai suuntauksen muottiin. Yhdessä seurakunnassani tunnustavien aktiivien joukko rukoili, että minä tulisin uskoon. Toisessa paikassa kelpasin kyllä tuomaan terveiset seurakunnasta, mutta puheenvuoroni jälkeen oman joukon herätysaktiivi korjasi ja täydensi, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Kolmannessa paikassa kanssani tehtiin hyvää yhteistyötä, mutta oikeiden pelastettujen joukkoon en mahtunut. Neljännessä paikassa kuuluin kyllä joukkoon, kun sopivissa tilanteissa pidin suuni kiinni. Viidennessä paikassa minulta puuttui se armolahja joka olisi kuulunut olla. Kuudennessa paikassa en ymmärtänyt samojen käsitteiden merkitystä.
Itselleni nämä kokemukset eivät ole olleet erityisen traumatisoivia, koska minulla ei missään näistä paikoista ole ollut erityistä paloa tai kutsumusta päästä ”sisäpiiriin”. Mutta kipeää ne kokemukset ovat tehneet. Ja monelle itsensä, elämänsä ja omien pettymystensä tai elämänkriisiensä kanssa kamppailevalle vastaavat kokemukset ovat äärettömän kipeitä. Ja arkisemmin: moni on yksinkertaisesti kasvanut ulos.
Eri yhteisöissä on (ainakin puoliksi ulkopuolelta katsottuna) erilaisia kristityn ihmisen muotteja. Osassa ”muotti” on liittynyt uskon määritelmään, osassa uskon ilmaisutapaan, elämäntapaan, rukouselämään, tapaan evankelioida, lukea Raamattu, perhe- ja parisuhdemalliin.
Juhani Huttunen kirjoitti mainiossa blogissaan Usko, Rakkaus ja Räsänen siitä, että törmätessään Räsäseen moni ihminen kohtaakin oman herätyskristillisyydestä nousevan traumansa. Juhanin blogin ääressä on myös syytä viipyillä. Blogia lukiessani meinasin nousta ylös tuoliltani taputtamaan. Lisäisin tuohon myös Tosi Rakkaus Odottaa -materiaalin tai Älä alistu -kampanjan. Harva kommentoija on lukenut Räsäsen puhetta tai TRO-materiaalia, mutta tunnejälki on erittäin vahva. Tunnejälki peittää faktat, lukee tai kuuntelee sitten Räsästä, Nummelaa, Räisästä tai Simolaa.
Tästä traumasta olen käynyt keskustelua eri ihmisten kanssa. Toiset ymmärtävät näkemykseni, toisille sen hahmottaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihmisten kokemuksellinen todellisuus on niin erilaista.
Ja kun Kaisa Raittilan kommenttia koskevan uutisen kommenttiketjussa vakaumuksessaan (tai ainakin kommenteissaan) väkevät kristityt kirjoittavat, siinä kommenttiketjussa elää sama trauma. Herätyksestä ja hengellisestä aktiivisuudestaan elinvoimansa ammentavat ihmiset ovat kohdanneet jotain niin vahvaa, syvää ja väkevää, että he haluaisivat sitä hyvää myös toisille. Siitä näkökulmasta arka, rikottu, tavallinen helsinkiläinen usko ei näytä uskolta ollenkaan. Ja kun sen aidon kokemuksen toisten uskon mitättömyydestä tiivistää 50 sanan kommenttiin, jälki on sen mukaista. Herätyskristityn vahva armon kokemus näyttäytyy tuomion kokemuksena. Synnin julistamisena ilman armon vilausta. siltä se aidosti näyttää, vaikka sama asia näyttää liikkeen sisältä täysin päinvastaiselta.
Ja kun itse kirjoitin edellisen blogini Simolan pääkirjoituksesta, ystäväni kommentoi, , että jos haluan vaientaa Simolan, hän kokee ettei hänelle ja hänen kokemuksilleen ole enää tilaa kirkossa. Herätyskristillisyys joka kammoksuu Simolaa ja yrittää ajaa häntä ulos kirkosta, ajaa samalla ulos oman toimintansa piirissä traumatisoituneita kristittyjä. heitä, joita elämä ja usko ja oma itse on satuttanut. Heitä, joiden elämässä Jumala on toiminut ja haluaa toimia.
Tietenkään kaikki helsinkiläiset eivät ole herätyksen traumatisoimia. Kaikki kirkollisista asioista hiljaa olevat helsinkiläiset eivät tietenkään ole traumatisoituneita. On aidosti heitä, joita ei lainkaan kiinnosta. Ja aito kysymys on, miksi sellaisen ihmisen pitäisi olla kristillisen seurakunnan jäsen.
Samaan aikaan vihaan ja rakastan herätyskristillisyyttä. Samaan aikaan koen olevani sisä- ja ulkopuolella. Ja olen äärettömän surullinen, kun ihmiset herätysten eri puolilla lyövät toisiaan.
Ohipuhumisen viikko summaa osuvasti käydyn keskustelun. Jumalasta on vaikea puhua, varsinkin niiden kanssa, jotka eivät muuta haluakaan kuin väitellä aiheesta. Suhde Jumalaan on jokaisella oma ja yksilöllinen, mutta jos tuo suhde – kristillinen usko siis – puuttuu, ei keskusteluun oikeastaan pitäisi edes osallistua. Sillä Räsänen puhui nimenomaan kristittyinä kristityille, ei esim. ateisteille ministerikollegoilleen.
Kiitos tästä blogikirjoituksestasi.
Mielestäni eräs helsinkiläisyyteen, helsinkiläiseen uskoon, liittyvä ja selittävä piirre on, että Helsinki on kaupunki, jonne muutetaan nuorena. Opiskelijat tulevat ympäri Suomea, erilaisista taustoista, myös eri herätysliikkeistä. Suurempi kaupunki mahdollistaa anonyymimmän elämisen, ja etäisyyden ottaminen omiin vanhempiin ja lapsuuden kasvuympäristöön on muutenkin osa aikuistumista.
Olen ilmeisesti yksi noista ”syytetyistä”, faktaton. Luulin todella vain osallistuneeni keskusteluun suoraan ja reilusti, omaa ja muiden näkökulmaan kunnioittaen ja samalla ottaen etäisyyttä, mutta myös käyttäen ilmaisunvapautta ja esittäen oman kritiikkini asioista, joista olen ehdottomasti eri mieltä. En suosi minkään suuntaista sensuuria, jos asiat vielä pysyvät hyvän maun rajoilla. (Siinä tämä keskustelu ei mielestäni pysynyt. Mutu.)
Yhden ilmaisusi laajentaisin. Kerrot kasvaneesi ulos. Osa meistä on kasvanut sisään, osa kasvanut edelleen kulkemaan sisään ja ulos edestakaisin ihan rauhassa, ottamaan sen, mikä hyvää on – ja kritisoimaan sitä, minkä kokee vääräksi, kaikissa porukoissa vuoron perään.
Yksi oma teesini on ollut se, että kaikkien meidän, jotka olemme kasvaneet jostakin jonnekin, on syytä varoa sitä, että emme keskustelisi vain oman entisen itsemme kanssa ja olettaisi, että ne sinne toiseen paikkaan jääneet olisivat samanlaisia kuin me itse olemme olleet. (Tässä saatan olla lähellä JH:n ajatuksia, vaikka meillä onkin ollut sanasto-ongelmia hänen kanssaan luokassa rudeness vai ei.)
Kiitos Tuomas. Hieno blogi. Surullisuus tarttui, syystä taikka toisesta. Niin hyvin tuota kuviota kuvaat.
Syvä, kaunis kiitos tästä, Tuomas. Yhteinen on suru.
Jos Kristusruumis on ihmisen kalrtainen, niin tarvitaan verisoluja, jotka tuovat happea ja pitävät ruumista elossa. Olisiko kirkkoherran tehtävä sellainen, joka tulee ja menee eikä jää mihinkään paikalleen, koska siitä voisi tulla sairastuttava veritulppa?
Pitääkö suuren seurakuntayhtymän, tai peräti koko kirkon, sovittaa uskonsa ja opetuksensa sen arimman helsinkiläisen uskon mukaan?
Tarjota vesivelliä kaikille, ettei sillä herkkävatsaisimmalla tule masu pipiksi?
Tasa-arvoako? Ihmisten kunnioittamista?
Sana voi satuttaa, yleensä se satuttaa aiheesta.
Erittäin hyvää pohdintaa ja ”neuvoa” Hynyseltä, pistää ajattelemaan. Maija Mäkelä kirjoittaa kuin itsekin voisin.
Kun ihmiselle tulee ikää ja kaikenlaisia kokemuksia kaikenlaisista ihmisistä ja tapahtumista ja vielä kaikenlaisiin seurakuntiin ja liikkeisiin kuulumisista tai niihin tutustumisesta, niin huomaa olevansa vain ihminen toisten ihan pienten ihmisten joukossa. Tuntee sääliä ihmistä kohtaan ja sitä mukaa myös armollisuutta. Prosessissa alkaa myös tuntea itseään ja Kaikkivaltiasta Jumalaa toisin kuin on ennen tuntenut. Monella meistä joilla on ns. ”Uudestisyntymisen” herätyskristillinen kokemus takanamme on ollut tietyt vaiheet läpikäytävänä uskomme kanssa, kuten esim. ”laki vaihe”. Uusina luomuksina intoa täynnä olemme pyrkineet avaamaan taivaan ovea kaikille mahdollisille ihmisille, mutta ilman taitoa. Tarkoitus on ollut hyvä. Kun kasvaa hengessä, se mitä itse on tai sanoo, ei enää ole niin ehdotonta eikä silti tarvitse tinkiä omasta uskostaan. Oppii armollisuutta.
Kiitos kiitoksista.
Maija, en tarkoittanut sanoa että olen kasvanut ulos. Ehkä asia on niin, että
olen samaan aikaan sisällä ja ulkona. eikä minun tarvitse määritellä asiaa.
Ari, jos olet kiinnostunut arvioimaan Helsingin seurakuntayhtymän viestintää,niin haastan sinut pohtimaan, mikä siinä on hyvää.
Kari,
kirjoitat: Suhde Jumalaan on jokaisella oma ja yksilöllinen, mutta jos tuo suhde – kristillinen usko siis – puuttuu, ei keskusteluun oikeastaan pitäisi edes osallistua.
Minulle välittyy usein tunne, että tähän ajatukseen liittyy myös itselle otettu oikeus määritellä toisen usko. Siten hiekkalaatikko on jo vallattu ja itselle otettu henkisesti oikeus häätää se, jonka naama (mielipiteet) ei miellytä.
Ari,
kirjoitat: Sana voi satuttaa, yleensä se satuttaa aiheesta.
Minulle tämä kuullostaa kovin usein: Haluan satuttaa Sanalla.