Kulunut viikko voitaisiin nimetä ohipuhumisen viikoksi. Viikoksi, jolloin kirkollisen ke
skustelun osallistujat puhuvat, mutta läheskään kaikki eivät pysähdy kuuntelemaan. Vuorottelevien monologien viikko on tuskallista luettavaa. Luulen, että keskustelun osapuolet ajautuvat toisistaan entistäkin kauemmaksi.
Ennen kuin luet tätä eteenpäin, lue viipyillen alla oleva uutinen kommentteineen:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/12031-simola-moitti-mediaa-ja-somea-ei-paeivi-raesaestae
Ja kun olet tekstin lukenut, lue uudestaan ja pohdi seuraavia kysymyksiä:
1. Millä sanoilla kuvailisit Simolaan ja/tai Raittilan kommentteihin närkästyneen ihmisen tunnetta? On niissä viesteissä faktaakin joukossa, mutta faktat parin sadan sanan pääkirjoituksesta on nopeasti kelattu. Merkitys tietysti syntyy tulkitsijan päässä. Mutta kuuntele välillä tunneviestiä. Millainen tunneviesti sanojen takaa kuuluu? Miten tunnetta on ilmaistu? Mitä sanoja käytettäisiin, jos joku tietty kirjoittaja kirjoittaisi omista tuntemuksistaan eikä Simolasta, sanoessaan esimerkiksi: ”…joudumme maksamaan voidaksemme lukea Simolan aivoituksia. Aina ne ovat samanlaisia vastenmielisen tunkkaisia. Itse Simola kuvittelee olevansa edistyksellinen ja liberaali.”
Erityisesti ylläolevassa lainauksessa minua satuttaa sana ”aina”. Se on minun kokemusmaailmassani sekä leimaava että faktuaalisesti epätosi. Mutta kun fakta on minusta virheellinen, kiinnitänkö huomioni faktavirheeseen ja ohitan tunneviestin?
2. Kun Simola provosoi, jotkut ihmiset provosoituvat. Onko kohtuullista, että provosoitunut ihminen ilmaisee olevansa provosoitunut? Voiko provosoidulta ihmiseltä odottaa järkevää reaktiota? Ja kun Raittila kuittaa provosoituneen ihmisen suuttumuksen aiheuttajan sanoilla ”tekevälle sattuu”, miten odottaisit provosoituneen ihmisen reagoivan?
3. Lue Kaisa Raittilan eri kommenttien kuvaus Simolan työstä ja linjauksista. Lue kommentit siitä näkökulmasta (vaikka olisit eri mieltä), että Jumala on lähettänyt Raittilan rakentamaan Helsingin kristittyjen yhteyttä, vahvistamaan, tukemaan ja rohkaisemaan. Jos olet eri mieltä, yritä etsiä Raittilan kommenteista mahdollisimman paljon hyvää ja positiivista. Millainen on se ”tavallisen helsinkiläisen arka usko”, jota Raittila puolustaa? Millainen se usko on ”arkauskoisen tavallisen helsinkiläisen” näkökulmasta? Ja toisaalta, millaista se on herätyskristityn näkökulmasta? Mihin herätyskristitty haluaisi omien sanojensa mukaan kutsua ”arkauskoista helsinkiläistä”?
—
Ylläolevien lievästi johdattelevien kysymysten tarkoitus on harjoitella toisten asemaan asettumista. Mutta ennen kuin luet eteenpäin, viipyile hetken. Yritä katsoa ihmisten kokemusta heidän omasta näkökulmastaan.
Ja nyt oma tulkintani.
Olen viime vuosina itse käynyt päänsisäistä dialogia oman viidesläisen taustani kanssa. Olen tehnyt matkaa oman taustani ja erilaisten herätysten kanssa työskennellessäni eri ev.lut.paikallisseurakuntien pappina noin kymmenen vuotta. Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa en itse mahdu tietyn herätysliikkeen tai suuntauksen muottiin. Yhdessä seurakunnassani tunnustavien aktiivien joukko rukoili, että minä tulisin uskoon. Toisessa paikassa kelpasin kyllä tuomaan terveiset seurakunnasta, mutta puheenvuoroni jälkeen oman joukon herätysaktiivi korjasi ja täydensi, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Kolmannessa paikassa kanssani tehtiin hyvää yhteistyötä, mutta oikeiden pelastettujen joukkoon en mahtunut. Neljännessä paikassa kuuluin kyllä joukkoon, kun sopivissa tilanteissa pidin suuni kiinni. Viidennessä paikassa minulta puuttui se armolahja joka olisi kuulunut olla. Kuudennessa paikassa en ymmärtänyt samojen käsitteiden merkitystä.
Itselleni nämä kokemukset eivät ole olleet erityisen traumatisoivia, koska minulla ei missään näistä paikoista ole ollut erityistä paloa tai kutsumusta päästä ”sisäpiiriin”. Mutta kipeää ne kokemukset ovat tehneet. Ja monelle itsensä, elämänsä ja omien pettymystensä tai elämänkriisiensä kanssa kamppailevalle vastaavat kokemukset ovat äärettömän kipeitä. Ja arkisemmin: moni on yksinkertaisesti kasvanut ulos.
Eri yhteisöissä on (ainakin puoliksi ulkopuolelta katsottuna) erilaisia kristityn ihmisen muotteja. Osassa ”muotti” on liittynyt uskon määritelmään, osassa uskon ilmaisutapaan, elämäntapaan, rukouselämään, tapaan evankelioida, lukea Raamattu, perhe- ja parisuhdemalliin.
Juhani Huttunen kirjoitti mainiossa blogissaan Usko, Rakkaus ja Räsänen siitä, että törmätessään Räsäseen moni ihminen kohtaakin oman herätyskristillisyydestä nousevan traumansa. Juhanin blogin ääressä on myös syytä viipyillä. Blogia lukiessani meinasin nousta ylös tuoliltani taputtamaan. Lisäisin tuohon myös Tosi Rakkaus Odottaa -materiaalin tai Älä alistu -kampanjan. Harva kommentoija on lukenut Räsäsen puhetta tai TRO-materiaalia, mutta tunnejälki on erittäin vahva. Tunnejälki peittää faktat, lukee tai kuuntelee sitten Räsästä, Nummelaa, Räisästä tai Simolaa.
Tästä traumasta olen käynyt keskustelua eri ihmisten kanssa. Toiset ymmärtävät näkemykseni, toisille sen hahmottaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihmisten kokemuksellinen todellisuus on niin erilaista.
Ja kun Kaisa Raittilan kommenttia koskevan uutisen kommenttiketjussa vakaumuksessaan (tai ainakin kommenteissaan) väkevät kristityt kirjoittavat, siinä kommenttiketjussa elää sama trauma. Herätyksestä ja hengellisestä aktiivisuudestaan elinvoimansa ammentavat ihmiset ovat kohdanneet jotain niin vahvaa, syvää ja väkevää, että he haluaisivat sitä hyvää myös toisille. Siitä näkökulmasta arka, rikottu, tavallinen helsinkiläinen usko ei näytä uskolta ollenkaan. Ja kun sen aidon kokemuksen toisten uskon mitättömyydestä tiivistää 50 sanan kommenttiin, jälki on sen mukaista. Herätyskristityn vahva armon kokemus näyttäytyy tuomion kokemuksena. Synnin julistamisena ilman armon vilausta. siltä se aidosti näyttää, vaikka sama asia näyttää liikkeen sisältä täysin päinvastaiselta.
Ja kun itse kirjoitin edellisen blogini Simolan pääkirjoituksesta, ystäväni kommentoi, , että jos haluan vaientaa Simolan, hän kokee ettei hänelle ja hänen kokemuksilleen ole enää tilaa kirkossa. Herätyskristillisyys joka kammoksuu Simolaa ja yrittää ajaa häntä ulos kirkosta, ajaa samalla ulos oman toimintansa piirissä traumatisoituneita kristittyjä. heitä, joita elämä ja usko ja oma itse on satuttanut. Heitä, joiden elämässä Jumala on toiminut ja haluaa toimia.
Tietenkään kaikki helsinkiläiset eivät ole herätyksen traumatisoimia. Kaikki kirkollisista asioista hiljaa olevat helsinkiläiset eivät tietenkään ole traumatisoituneita. On aidosti heitä, joita ei lainkaan kiinnosta. Ja aito kysymys on, miksi sellaisen ihmisen pitäisi olla kristillisen seurakunnan jäsen.
Samaan aikaan vihaan ja rakastan herätyskristillisyyttä. Samaan aikaan koen olevani sisä- ja ulkopuolella. Ja olen äärettömän surullinen, kun ihmiset herätysten eri puolilla lyövät toisiaan.
Henkilökohtaisesti olen ihmetellyt Räsäsen puheen aiheuttamia reaktioita, sehän oli suhteellisen maltillinen. Luullakseni yllättävän moni ”tavallinen, aralla uskolla varustettu” (jos sellaisia on?) stadilainen voisi sen suurinpiirtein allekirjoittaa, jos ei tietäisi kuka sen on kirjoittanut.
Simolan pääkirjoitus oli monessa suhteessa hyvä, vaikka itse asian suhteen olen eri mieltä. Se herätti keskustelua, se huomattiin ja toisin kuin Räsäsen asiallisen puheen, sen aika moni asiaa kommentoinut todennäköisesti jaksoi lukea.
Nähdäkseni Kaisa Raittilan tulkinta Simolan pääkirjoituksesta on paraatiesimerkki siitä, kuinka meitä jokaista vaivaavat emotionaalisesti ladatut skeemat/esiymmärrykset saattavat värittää/vääristää tulkintaa. Osa kommenteista oli sitten sen mukaisia.
Hynysen esiin nostamia herätyskristillisyydestä traumatisoituneita en usko olevan lähellekään niin paljon kuin herätyskristillisyydestä traumatisoituneet itse tai heitä kirkkopoliittisesti hyväksikäyttävät antavat ymmärtää. Puhe ”herätyskristillisyydestä traumatisoituneista” tai ”arkauskoisista helsinkiläisistä”, joita oletettavasti halutaan hirmuisilta herätyskristityltä puolustaa, on sinällään kannanotto. Kutsu sellaiselle pelikentälle, joka on kaikkea muuta kuin neutraali.
Kari Peitsamo on siinä täysin oikeassa, että ohipuhumista olisi ollut jonkin verran vähemmän, jos kaikki keskustelijat jakaisivat suurinpiirtein saman kristillisen arvopohjan. Ymmmärtääkseni kärjekkäimmät kannanotot liberaalipuolelta eivät ole tulleet ns. kirkollisilta liberaaleilta, vaan kokonaan kristillisen viitekehyksen ulkopuolisilta.
Hynynen kirjoittaa, että merkitys syntyy vastaanottajan/tulkitsijan päässä. Totta. Erityisen paljon se koskee sanojen/kommenttien oletettua tunneviestiä: se jos mikä syntyy erittäin suurelta osin tekstin tulkitsijan ikiomassa päässä
Kiitos tästä kirjoituksesta. Tunnistin paljon itsestäni ja tavastani reagoida asioihin. Oman jonkinlaisen (viidesläisyyteen tai herätyskristillisyyteen liittyvän) trauman tunnistaminen on hyvä, mutta se ei vielä riitä vaan pitäisi päästä siitä eteenpäin. Viittaan hieman myös siihen, mitä Maija Mäkelä kirjoitti. Kun tämän ilmaisen, toivon, että nyt herätyskristillisyyttä edustavat tulisivat myös askelen tai usemman meitä muita vastaan. Tämän kirjoitan, vaikka haluan välttää lokeroimasta meitä eri porukoihin.
En usko, että sellaisten sanojen kuin ”aivopieru” kristillisen lehden pääkirjoituksessa kääntyy mitenkään positiiviseksi tunteista tms. puhumalla.
Eräs vaimoni sukulainen perui kyseisen lehden tämän viimeisen pääkirjoituksen ”innoittamana”. Siitä selvisi minulle että sellainen on mahdollista, vaikka kyseessä onkin ilmaislehti Helsingin seurakuntien jäsenille.
Olemme mekin vaimoni kanssa keskeyttämistä pohtineet, mutta ehkä se ei ole hyvä ratkaisu, vaikka silloin tällöin paha mieli tuleekin. Sitäpaitsi onhan lehdessä hyvääkin sisältöä. Takasivun mielipideosastolla vastakkaiset kannat näyttävät saavan tilaa, mikä on oikein, vaikka mahdollisesta valikoiden painottamasesta emme voikaan olla perillä.
Tästä debatista on selvinnyt ainakin se, että Simola toimii työnantajansa tuella ja onhan se muutoinkin itsestäänselvää. Piispa onkin jo kysyttäessa ilmaissut tukensa lehden takasivulla.
Mieleeni on tullut äänestämisen merkitys kirkollisissa vaaleissa. En voi kehua tunnollisuudellani asiassa. Kun äänestysprosentit ovat sitä mitä ovat, joku tai jotkut tahot voivat saada omiaan aktivoimalla määräänsä enemmän valtaa.
Olkaamme siis valveilla vaalien aikoina!
Antamalla Kirkko ja kaupunki -lehden tulla, pysyn perillä siitä, mitä seurakuntayhtymän johto ajattelee meistä Raamattuun tukeutuvista.
Heikki,
Raamattuun tukeutuvia on myös sillä toisella laidalla; he vain tukeutuvat eri tavoin.
Heikki Honkala,
tarkoitus ei olekaan, että sana ”aivopieru” muuttuisi muuksi puhumalla tunteista. Mutta se keskustelu on minusta jo käyty, ellei sitä jatketa esimerkiksi Helsingin yhteisessä kirkkoneuvostossa tai muussa toimielimessä.
Kirjoitat, että luottamus Simolaan on ihan selvä asia. Luottamus historiassa ei ole tae siitä, että luottamusta riittää myös tulevaisuudessa. Suomessa on rajattomasti esimerkkejä siitä, että luottamus vaikkapa poliitikkoon tai virkamieheen on romahtanut julkisen kohun myötä. Näin on juuri käynyt Päivi Räsäselle, aiheesta tai aiheetta. Luottamus ministeriin on heikentynyt hänen puheensa jälkeen.
Tuon keskustelun jälkeen haastan sinut, Heikki H., ja muut lukijat viipyilemään reaktioiden ääressä. Sekä omien että netissä julkisesti omalla nimellä kirjoitettujen reaktioiden. Kysymys kuuluu, mitä reaktiot kertovat meistä ihmisinä, kristittyinä?
Ja toinen kysymys: mitä voisimme oppia?
Kun nyt tovin olen viipyillyt Tuomas Hynysen itsestään selvänä totuutena(!) esittämän väitteen ”luottamus ministeriin on heikentynyt hänen puheensa jälkeen” äärellä, tulee väkisinkin mieleen ajatus: onkohan kyseessä enempi kirkkoherran oma luottamus ministeriin?
Nähdäkseni Räsäsen luottamus ministerinä ei sen kummemmin ole kasvanut kuin vähentynytkään. Itseasiassa harvalukuisia kirkollisia piirejä lukuunottamatta kukaan ei kuukauden päästä muista koko Räsäsen puhetta.
Räsänen saattoi sitäpaitsi vahvistaa asemiaan puolueensa sisällä. Lisäksi pääministerille on ihan sama mitä pikkuruisen apupuolueen pomo uskonnollisissa yhteyksissään puuhaa, kunhan tärkeissä kysymyksissä äänestää, kuten kokoomus haluaa.
Hynysen toiseen kysymykseen: ”mitä voisimme oppia”, vastaan: emme mitään.
Seuraava kohu tekee jo tuloaan, samat kommentit/blogit/kirkosta eronneiden tilastot voisi siihen, muutettavat muuttaen, jo etukäteen liittää.
Seuratkaapa joskus kasvokkaista vuorovaikutusta: ohipuhuminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus:-)
Kaimalle: Joo, näinhän se menee. Ymmärrät kuitenkin mitä tarkoitan.
Tuomakselle: Yritin sanoa, että eihän Simola toimisi hommassa, jollei ao. päättäjien luottamusta olisi. Tietenkin hän voi myös tulla itse toisiin ajatuksiin ja muuttaa tyyliään. Minun henkilökohtaisella luottamuksella ei ole käytännön merkitystä kuin vaalien kautta. Ikävältä tietysti tuntuu, kun hän tuntuu osoittavan minulle ja kaltaisilleni ulko-ovea, mutta minkäs teet. Raamatun ohje on tietysti kääntää toinenkin poski. Ainakin voin rukoilla hänen puolestaan.
Viisaita puhut itsereflektiosta. Varmasti paikallaan. Auttaa varmaan suhteuttamaan ja tutkiskelemaan omia asenteitaan ja mahdollisia väärintulkintojaan.
Nahan paksuuntuminen olisi paikallaan näissä nettikeskusteluissakin. Minuakin on eräässä ketjussa suht suoraan sanottu epärehelliseksi, kun olen kertonut omista kokemuksistani ja tunnoistani. Tuntui, että tämä ei ole paikkani ja kerroin väistyväni. Sitten tuli mieleeni, että ei ehkä niinkään kannattaisi toimia, koska silloinhan tavallaan tuen tuollaista retoriikkaa. Nyt taitaa mennä ohi aiheen.
Olemme tietenkin sanojen ja omien konnotaatioittemme vankeja. Omat kokemuksemme vaikuttavat sanojen tulkintoihin. Ehkä koemme vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Välillä kuitenkin häkellyttää jotkut roisit sanat ja yleistykset. Tulee jopa jonkinlainen pyhä sota mieleen. Tarkoitus pyhittää keinot. Näenköhän olemattomia mörkojä?
Kaimalle: Kysymys ei ole siitä, mitä minä ymmärrän, vaan siitä millaisen todistuksen annat, tahtoen tai tahtomattasi, keskustelun toisesta osapuolesta.
Mitähän Tuomas Hynynen tässä yritti sanoa. En ymmärtänyt oikeastaan mitään. Lähinnä tuli mieleeni ajatus sanoilla tuuleen huitovista ihmisistä, joista jokaiselta pitäisi ottaa jotakin mutta toisaalta ei mitään. Silti kaikki pitäisi hyväksyä taikka olla hyväksymättä ollakseen rakentava kristitty.
Minulle sanominen on omien sanojen kirjoittamista todeksi eikä lainkaan sitä, että peilaisin toisen mielentilaa kirjoittamaani. Ei sillä ole merkitystä. Ei myöskään sillä miten mielipide on yleistävä. Kun sanon Räsäsestä jotakin sanon kristillisdemokratiasta jotakin, olen Simolan kanssa samaa mieltä tästä asiasta. Kun Räsänen on kristillisdemokraatti hän puhuu kaikkien suulla vaikka ”takahikiällä heikki” olisikin hänen kanssaan eri mieltä. Jos helsikiläisistä vain 50% kuuluu kirkkoon niin siinä luvussa ovat mukana kaikki helsinkiläiset, ja arviot näistä viidestäkymmenestäprosentista ovat arvioita kaikista helsinkiläisistä.
Alan pikku hiljaa ymmärtää, että hengellisen, ja uskonnollisen kieli ei ole arkipäiväistä puhetta vaan jotain kummaa jargonia, jossa sanotaan jotain vaikka ei haluta sanoa mitään, ettei vain joku jossakin olisi toista mieltä ja loukkaantuisi. Uskonnollisen ja hengellisen tulkinta yleiseksi on suurin synti mitä julkisuudessa ikinä vaikkapa journalisti voisi tehdä. Synti on henkilökohtainen mutta samalla kollektiivinen – mutta älä sano sitä ettei vain joku kokisi vääryyttä asiassa.
Vaikka Simolan teksteistä ja Räsäsen ”saarnoista” olen täydellisen eri mieltä monta kertaa, niin journalistina Simola on erinomainen ja poliitikkona Räsänen vallan mainio. Simolan tekstit ovat helsinkiläisyyttä, kun hän sitä postia julkisesti hallinnoi, halusipa sitä joku ”töölöössä” taikka ei ja Räsäsen puheet ovat kristillisdemokratiaa halusipa sitä ”takahikiällä” joku taikka ei.
On tämä touhua sanon minä. Uskonnollisen ja hengellisen ilmaisun suurin ongelma näyttää olevan siinä, kuinka tuo toinen saomiseni kuulee ja ymmärtää eikä siinä mitä minä sanon ja mitä sillä tarkoitan. Totuudenpuhujilla ei ole tilaa majatalossa.