Kulunut viikko voitaisiin nimetä ohipuhumisen viikoksi. Viikoksi, jolloin kirkollisen ke
skustelun osallistujat puhuvat, mutta läheskään kaikki eivät pysähdy kuuntelemaan. Vuorottelevien monologien viikko on tuskallista luettavaa. Luulen, että keskustelun osapuolet ajautuvat toisistaan entistäkin kauemmaksi.
Ennen kuin luet tätä eteenpäin, lue viipyillen alla oleva uutinen kommentteineen:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/12031-simola-moitti-mediaa-ja-somea-ei-paeivi-raesaestae
Ja kun olet tekstin lukenut, lue uudestaan ja pohdi seuraavia kysymyksiä:
1. Millä sanoilla kuvailisit Simolaan ja/tai Raittilan kommentteihin närkästyneen ihmisen tunnetta? On niissä viesteissä faktaakin joukossa, mutta faktat parin sadan sanan pääkirjoituksesta on nopeasti kelattu. Merkitys tietysti syntyy tulkitsijan päässä. Mutta kuuntele välillä tunneviestiä. Millainen tunneviesti sanojen takaa kuuluu? Miten tunnetta on ilmaistu? Mitä sanoja käytettäisiin, jos joku tietty kirjoittaja kirjoittaisi omista tuntemuksistaan eikä Simolasta, sanoessaan esimerkiksi: ”…joudumme maksamaan voidaksemme lukea Simolan aivoituksia. Aina ne ovat samanlaisia vastenmielisen tunkkaisia. Itse Simola kuvittelee olevansa edistyksellinen ja liberaali.”
Erityisesti ylläolevassa lainauksessa minua satuttaa sana ”aina”. Se on minun kokemusmaailmassani sekä leimaava että faktuaalisesti epätosi. Mutta kun fakta on minusta virheellinen, kiinnitänkö huomioni faktavirheeseen ja ohitan tunneviestin?
2. Kun Simola provosoi, jotkut ihmiset provosoituvat. Onko kohtuullista, että provosoitunut ihminen ilmaisee olevansa provosoitunut? Voiko provosoidulta ihmiseltä odottaa järkevää reaktiota? Ja kun Raittila kuittaa provosoituneen ihmisen suuttumuksen aiheuttajan sanoilla ”tekevälle sattuu”, miten odottaisit provosoituneen ihmisen reagoivan?
3. Lue Kaisa Raittilan eri kommenttien kuvaus Simolan työstä ja linjauksista. Lue kommentit siitä näkökulmasta (vaikka olisit eri mieltä), että Jumala on lähettänyt Raittilan rakentamaan Helsingin kristittyjen yhteyttä, vahvistamaan, tukemaan ja rohkaisemaan. Jos olet eri mieltä, yritä etsiä Raittilan kommenteista mahdollisimman paljon hyvää ja positiivista. Millainen on se ”tavallisen helsinkiläisen arka usko”, jota Raittila puolustaa? Millainen se usko on ”arkauskoisen tavallisen helsinkiläisen” näkökulmasta? Ja toisaalta, millaista se on herätyskristityn näkökulmasta? Mihin herätyskristitty haluaisi omien sanojensa mukaan kutsua ”arkauskoista helsinkiläistä”?
—
Ylläolevien lievästi johdattelevien kysymysten tarkoitus on harjoitella toisten asemaan asettumista. Mutta ennen kuin luet eteenpäin, viipyile hetken. Yritä katsoa ihmisten kokemusta heidän omasta näkökulmastaan.
Ja nyt oma tulkintani.
Olen viime vuosina itse käynyt päänsisäistä dialogia oman viidesläisen taustani kanssa. Olen tehnyt matkaa oman taustani ja erilaisten herätysten kanssa työskennellessäni eri ev.lut.paikallisseurakuntien pappina noin kymmenen vuotta. Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa en itse mahdu tietyn herätysliikkeen tai suuntauksen muottiin. Yhdessä seurakunnassani tunnustavien aktiivien joukko rukoili, että minä tulisin uskoon. Toisessa paikassa kelpasin kyllä tuomaan terveiset seurakunnasta, mutta puheenvuoroni jälkeen oman joukon herätysaktiivi korjasi ja täydensi, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Kolmannessa paikassa kanssani tehtiin hyvää yhteistyötä, mutta oikeiden pelastettujen joukkoon en mahtunut. Neljännessä paikassa kuuluin kyllä joukkoon, kun sopivissa tilanteissa pidin suuni kiinni. Viidennessä paikassa minulta puuttui se armolahja joka olisi kuulunut olla. Kuudennessa paikassa en ymmärtänyt samojen käsitteiden merkitystä.
Itselleni nämä kokemukset eivät ole olleet erityisen traumatisoivia, koska minulla ei missään näistä paikoista ole ollut erityistä paloa tai kutsumusta päästä ”sisäpiiriin”. Mutta kipeää ne kokemukset ovat tehneet. Ja monelle itsensä, elämänsä ja omien pettymystensä tai elämänkriisiensä kanssa kamppailevalle vastaavat kokemukset ovat äärettömän kipeitä. Ja arkisemmin: moni on yksinkertaisesti kasvanut ulos.
Eri yhteisöissä on (ainakin puoliksi ulkopuolelta katsottuna) erilaisia kristityn ihmisen muotteja. Osassa ”muotti” on liittynyt uskon määritelmään, osassa uskon ilmaisutapaan, elämäntapaan, rukouselämään, tapaan evankelioida, lukea Raamattu, perhe- ja parisuhdemalliin.
Juhani Huttunen kirjoitti mainiossa blogissaan Usko, Rakkaus ja Räsänen siitä, että törmätessään Räsäseen moni ihminen kohtaakin oman herätyskristillisyydestä nousevan traumansa. Juhanin blogin ääressä on myös syytä viipyillä. Blogia lukiessani meinasin nousta ylös tuoliltani taputtamaan. Lisäisin tuohon myös Tosi Rakkaus Odottaa -materiaalin tai Älä alistu -kampanjan. Harva kommentoija on lukenut Räsäsen puhetta tai TRO-materiaalia, mutta tunnejälki on erittäin vahva. Tunnejälki peittää faktat, lukee tai kuuntelee sitten Räsästä, Nummelaa, Räisästä tai Simolaa.
Tästä traumasta olen käynyt keskustelua eri ihmisten kanssa. Toiset ymmärtävät näkemykseni, toisille sen hahmottaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihmisten kokemuksellinen todellisuus on niin erilaista.
Ja kun Kaisa Raittilan kommenttia koskevan uutisen kommenttiketjussa vakaumuksessaan (tai ainakin kommenteissaan) väkevät kristityt kirjoittavat, siinä kommenttiketjussa elää sama trauma. Herätyksestä ja hengellisestä aktiivisuudestaan elinvoimansa ammentavat ihmiset ovat kohdanneet jotain niin vahvaa, syvää ja väkevää, että he haluaisivat sitä hyvää myös toisille. Siitä näkökulmasta arka, rikottu, tavallinen helsinkiläinen usko ei näytä uskolta ollenkaan. Ja kun sen aidon kokemuksen toisten uskon mitättömyydestä tiivistää 50 sanan kommenttiin, jälki on sen mukaista. Herätyskristityn vahva armon kokemus näyttäytyy tuomion kokemuksena. Synnin julistamisena ilman armon vilausta. siltä se aidosti näyttää, vaikka sama asia näyttää liikkeen sisältä täysin päinvastaiselta.
Ja kun itse kirjoitin edellisen blogini Simolan pääkirjoituksesta, ystäväni kommentoi, , että jos haluan vaientaa Simolan, hän kokee ettei hänelle ja hänen kokemuksilleen ole enää tilaa kirkossa. Herätyskristillisyys joka kammoksuu Simolaa ja yrittää ajaa häntä ulos kirkosta, ajaa samalla ulos oman toimintansa piirissä traumatisoituneita kristittyjä. heitä, joita elämä ja usko ja oma itse on satuttanut. Heitä, joiden elämässä Jumala on toiminut ja haluaa toimia.
Tietenkään kaikki helsinkiläiset eivät ole herätyksen traumatisoimia. Kaikki kirkollisista asioista hiljaa olevat helsinkiläiset eivät tietenkään ole traumatisoituneita. On aidosti heitä, joita ei lainkaan kiinnosta. Ja aito kysymys on, miksi sellaisen ihmisen pitäisi olla kristillisen seurakunnan jäsen.
Samaan aikaan vihaan ja rakastan herätyskristillisyyttä. Samaan aikaan koen olevani sisä- ja ulkopuolella. Ja olen äärettömän surullinen, kun ihmiset herätysten eri puolilla lyövät toisiaan.
Arka usko, silloin kun se oikeasti on arkaa uskoa, on oikeaa uskoa. Itse asiassa oikea usko on aina tietyn arkuuden säilyttävää uskoa. Olemmehan tekemisissä pyhien asioiden kanssa. Arka usko on arvokasta uskoa.
Ongelma ei olekaan tässä, uskon arkuudessa. Ongelma on julistuksessa ja paimenuudessa, tai oikeastaan niiden vääristymissä ja puutteissa. Sellainen ”julistus”, jossa karkein sanankääntein mollataan perinteisesti ajattelevia kristittyjä ja heidän pyhinä pitämiään asioita, ja vielä kristillisen median toimesta, ei ole omiaan synnyttämään kuulijoissaan (lukijoissaan) edes arkaa uskoa, vaan torjuntaa ja vihaa. Sen tarkoituksena on saattaa kristityt halveksunnan kohteeksi. Vihankylvämiselle ei synnytetä uskoa, edes arkaa sellaista.
Tykkäsin kirjoituksesta ja siitä, että meitä herätellään ajattelemaan asioita myös toisten näkökulmaa huomioiden. Siihen tosin en usko että kaikilla olisi aina ”hyvät mielessä”. Me kun ihmisinä ollaan syntisiä. Itseni nämä kesän aikaiset keskustelut ovat saaneet jotenkin epätoivoiseksi sen suhteen, että ”kaikki on sallittua” ja Raamattua mitätöidään. Eikö ev.lut kirkolla tosiaankaan ole mitään pysyvää arvoissaan ja opetuksissaan? Jotain mistä meidän ”konservatiivien” ja ”liberaalien” ei tarvitsisi olla eri mieltä. Viittaan tällä nyt aika äärilausuntoihin esim. siitä, ettei kaikki papit usko Jeesuksen neitseelliseen syntymiseen tai ylösnousemukseen, tai Raamattuun Jumalan viestinä meille, mutta myös muihin melko selviin Raamatussa annettuihin ohjeistuksiin. Vedotaan suvaitsevaisuuteen ja ajan muuttumiseen, kun vesitetään Raamatun oppeja. Eikö meidän Jumalamme muka ole niin suuri, ettei olisi tiennyt maailman muuttumista? Olen kaivannut, että joku Jumalan mies ottaisi ohjat käsiinsä, vetoaisi Raamatun sanovan näin ja kehottaisi meitä pitämään pulinat mahassamme. Enkä toivo tätä keskustelun tyrehdyttäjäksi vaan keskustelun ohjaamiseksi Raamattuun, Jumalan sanaan. Että vetoaisimme keskusteluissamme Raamattuun, emmekä ajan muutokseen; vetoaisimme ”hedelmiin”, emmekä syyttäisi ”Räsäsiä” kirkon alamäestä.
Ensiksi pitäisi ymmärtää uskossa kasvaminen. Kun Jeesus kutsui opetuslapsiaan, heidän uskonsa oli ehkä sellaista, että Hänen seuraamisestaan on jotain hyötyä. Se usko koeteltiin ja osoittautui heikoksi.
Ristin ja ylösnousemuksen jälkeen tuli helluntai suuren ahdistuksen ja rukoustaistelun perästä, silloin arkuus lähti pois. Onko tämä kasvu vierasta nykyajan kristillisyydessä ja pidetäänkö se tarpeettomana?
Kiitos jälleen, Tuomas. Ymmärsit täysin, mitä tarkoitin.
Onnistunut kirjoitus!
Heikki Leppä:
Kaimalle: Kysymys ei ole siitä, mitä minä ymmärrän, vaan siitä millaisen todistuksen annat, tahtoen tai tahtomattasi, keskustelun toisesta osapuolesta.
Anteeksi kaima, olen hieman pihalla. Satutinko sinua jotenkin?
Tarkoittanet ilmausta ”Raamattuun tukeutuvat”. On se varmaan epäonnistunut. Yritin hakea jotakin muuta ilmaisua kuin liberaalit/konservatiivit tms. Toki hekin Raamattuun tukeutuvat, jotka painottavat sitä toisin kuin esimerkiksi minä tai ajattelevat sen olevan osin vanhentunut.
Opetuslapsilla ei ollut arka usko sen jälkeen kun heidät puettiin voimalla korkeudesta.
Silloin mestarinsa hylännyt Pietarikin uskalsi sanoa kansalle suorat sanat, ja monien omatunto heräsi.
Getsemanessa he olivat vielä olleet raakileita, sen jälkeenkin olivat siinä luulossa, että Jeesus rakentaa maallisen valtakunnan. Heillä ei ollut uskoa.
Heikki Honkala,
ei, et sinä minua satuttanut. Toiseksi olet selvästi ymmärtänyt pointtini. Kiitos viimeisestä kommentista.
Tuomas. Palaan vielä noihin arkoihin opetuslapsiin, joista annoit monta esimerkkiä.
Minulla on se ongelma, että nuokin esimerkit ovat Raamatusta, joka ei monen mielestä ole mitenkään uskottava kirja. Täällä etenkin olen alkanut ihmetellä ja usein kysyäkin, mistä tuota arkaakaan uskoa löydetään edes näin esimerkiksi, jos lähde ei ole luotettava… Tähän en ole saanut riittävää vastausta tuolta ”helsinkiläisen uskon” taholta. ”Sisäisten tuntojen” oppi ei minulle riitä, vaikka sisäisiä tuntoja minullakin on.
Ja toisaalta, jos sitä Raamattua edes jotenkin käytetään, niin ei sitä kai voi lopettaa vain pääsiäiseen ja muutamaan sen jälkeiseen päivään. Helluntai ja helluntain sanomakin sieltä löytyy – ja arkuuden selkeä vähentyminen. Eikö siitä mahdollisuudesta saa edes kertoa.
Matematiikassa harrastuneena jään aina miettimään uskossakin käsitteltä välttämätön ja/tai riittävä ehto. Onko ihmisyys riittävä ehto aralle helsinkiläiselle uskolle vai tarvitaanko muuta? Onko usko Jeesukseen välttämätön ehto vai riittääkö vähempi? Jos riittää, millä perusteella…
Heikki Leppä. Selailin tämän ketjun uudestaan läpi ja huomasin edellisen viestin jo kirjoitettuani kommenttisi samasta asiasta:
Mitä tarkoittaa ”eri tavoin”? Sitä juuri olen yrittänyt selvittää. Pitkälläkään kirkollisella kokemuksellani en ole tuohon kysymykseen saanut vastausta. Suostun tyhmäksi ja pyydän siksi selkokielistä vastaustasi, mitä tuolla tarkoitit.
PS. Koen tämän ongelman suureksi, koska olen vuosikausia maailmalla pyrkinyt vastailemaan ei-kristittyjen toistuviin kysymyksiin siitä, mitä eroa on eri kristillisillä kirkkokunnilla: ”Meillä kaikilla on sama kirja, mutta nostamme siitä välillä esiin eri asioita.” Minusta tuntuu Suomessa siltä, että tämä selitys ei riitä selittämään näitä ongelmia.
Meillä kaikilla on varmaan ”reikäinen” Raamattu, kohtia, jotka ohitamme hattua nostaen, mutta jääkö meille loppujen lopuksi yhtään yhteistä ehjää kohtaa, jota voisimme edes jotenkin tutkia yhdessä.