Kulunut viikko voitaisiin nimetä ohipuhumisen viikoksi. Viikoksi, jolloin kirkollisen ke
skustelun osallistujat puhuvat, mutta läheskään kaikki eivät pysähdy kuuntelemaan. Vuorottelevien monologien viikko on tuskallista luettavaa. Luulen, että keskustelun osapuolet ajautuvat toisistaan entistäkin kauemmaksi.
Ennen kuin luet tätä eteenpäin, lue viipyillen alla oleva uutinen kommentteineen:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/12031-simola-moitti-mediaa-ja-somea-ei-paeivi-raesaestae
Ja kun olet tekstin lukenut, lue uudestaan ja pohdi seuraavia kysymyksiä:
1. Millä sanoilla kuvailisit Simolaan ja/tai Raittilan kommentteihin närkästyneen ihmisen tunnetta? On niissä viesteissä faktaakin joukossa, mutta faktat parin sadan sanan pääkirjoituksesta on nopeasti kelattu. Merkitys tietysti syntyy tulkitsijan päässä. Mutta kuuntele välillä tunneviestiä. Millainen tunneviesti sanojen takaa kuuluu? Miten tunnetta on ilmaistu? Mitä sanoja käytettäisiin, jos joku tietty kirjoittaja kirjoittaisi omista tuntemuksistaan eikä Simolasta, sanoessaan esimerkiksi: ”…joudumme maksamaan voidaksemme lukea Simolan aivoituksia. Aina ne ovat samanlaisia vastenmielisen tunkkaisia. Itse Simola kuvittelee olevansa edistyksellinen ja liberaali.”
Erityisesti ylläolevassa lainauksessa minua satuttaa sana ”aina”. Se on minun kokemusmaailmassani sekä leimaava että faktuaalisesti epätosi. Mutta kun fakta on minusta virheellinen, kiinnitänkö huomioni faktavirheeseen ja ohitan tunneviestin?
2. Kun Simola provosoi, jotkut ihmiset provosoituvat. Onko kohtuullista, että provosoitunut ihminen ilmaisee olevansa provosoitunut? Voiko provosoidulta ihmiseltä odottaa järkevää reaktiota? Ja kun Raittila kuittaa provosoituneen ihmisen suuttumuksen aiheuttajan sanoilla ”tekevälle sattuu”, miten odottaisit provosoituneen ihmisen reagoivan?
3. Lue Kaisa Raittilan eri kommenttien kuvaus Simolan työstä ja linjauksista. Lue kommentit siitä näkökulmasta (vaikka olisit eri mieltä), että Jumala on lähettänyt Raittilan rakentamaan Helsingin kristittyjen yhteyttä, vahvistamaan, tukemaan ja rohkaisemaan. Jos olet eri mieltä, yritä etsiä Raittilan kommenteista mahdollisimman paljon hyvää ja positiivista. Millainen on se ”tavallisen helsinkiläisen arka usko”, jota Raittila puolustaa? Millainen se usko on ”arkauskoisen tavallisen helsinkiläisen” näkökulmasta? Ja toisaalta, millaista se on herätyskristityn näkökulmasta? Mihin herätyskristitty haluaisi omien sanojensa mukaan kutsua ”arkauskoista helsinkiläistä”?
—
Ylläolevien lievästi johdattelevien kysymysten tarkoitus on harjoitella toisten asemaan asettumista. Mutta ennen kuin luet eteenpäin, viipyile hetken. Yritä katsoa ihmisten kokemusta heidän omasta näkökulmastaan.
Ja nyt oma tulkintani.
Olen viime vuosina itse käynyt päänsisäistä dialogia oman viidesläisen taustani kanssa. Olen tehnyt matkaa oman taustani ja erilaisten herätysten kanssa työskennellessäni eri ev.lut.paikallisseurakuntien pappina noin kymmenen vuotta. Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa en itse mahdu tietyn herätysliikkeen tai suuntauksen muottiin. Yhdessä seurakunnassani tunnustavien aktiivien joukko rukoili, että minä tulisin uskoon. Toisessa paikassa kelpasin kyllä tuomaan terveiset seurakunnasta, mutta puheenvuoroni jälkeen oman joukon herätysaktiivi korjasi ja täydensi, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Kolmannessa paikassa kanssani tehtiin hyvää yhteistyötä, mutta oikeiden pelastettujen joukkoon en mahtunut. Neljännessä paikassa kuuluin kyllä joukkoon, kun sopivissa tilanteissa pidin suuni kiinni. Viidennessä paikassa minulta puuttui se armolahja joka olisi kuulunut olla. Kuudennessa paikassa en ymmärtänyt samojen käsitteiden merkitystä.
Itselleni nämä kokemukset eivät ole olleet erityisen traumatisoivia, koska minulla ei missään näistä paikoista ole ollut erityistä paloa tai kutsumusta päästä ”sisäpiiriin”. Mutta kipeää ne kokemukset ovat tehneet. Ja monelle itsensä, elämänsä ja omien pettymystensä tai elämänkriisiensä kanssa kamppailevalle vastaavat kokemukset ovat äärettömän kipeitä. Ja arkisemmin: moni on yksinkertaisesti kasvanut ulos.
Eri yhteisöissä on (ainakin puoliksi ulkopuolelta katsottuna) erilaisia kristityn ihmisen muotteja. Osassa ”muotti” on liittynyt uskon määritelmään, osassa uskon ilmaisutapaan, elämäntapaan, rukouselämään, tapaan evankelioida, lukea Raamattu, perhe- ja parisuhdemalliin.
Juhani Huttunen kirjoitti mainiossa blogissaan Usko, Rakkaus ja Räsänen siitä, että törmätessään Räsäseen moni ihminen kohtaakin oman herätyskristillisyydestä nousevan traumansa. Juhanin blogin ääressä on myös syytä viipyillä. Blogia lukiessani meinasin nousta ylös tuoliltani taputtamaan. Lisäisin tuohon myös Tosi Rakkaus Odottaa -materiaalin tai Älä alistu -kampanjan. Harva kommentoija on lukenut Räsäsen puhetta tai TRO-materiaalia, mutta tunnejälki on erittäin vahva. Tunnejälki peittää faktat, lukee tai kuuntelee sitten Räsästä, Nummelaa, Räisästä tai Simolaa.
Tästä traumasta olen käynyt keskustelua eri ihmisten kanssa. Toiset ymmärtävät näkemykseni, toisille sen hahmottaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihmisten kokemuksellinen todellisuus on niin erilaista.
Ja kun Kaisa Raittilan kommenttia koskevan uutisen kommenttiketjussa vakaumuksessaan (tai ainakin kommenteissaan) väkevät kristityt kirjoittavat, siinä kommenttiketjussa elää sama trauma. Herätyksestä ja hengellisestä aktiivisuudestaan elinvoimansa ammentavat ihmiset ovat kohdanneet jotain niin vahvaa, syvää ja väkevää, että he haluaisivat sitä hyvää myös toisille. Siitä näkökulmasta arka, rikottu, tavallinen helsinkiläinen usko ei näytä uskolta ollenkaan. Ja kun sen aidon kokemuksen toisten uskon mitättömyydestä tiivistää 50 sanan kommenttiin, jälki on sen mukaista. Herätyskristityn vahva armon kokemus näyttäytyy tuomion kokemuksena. Synnin julistamisena ilman armon vilausta. siltä se aidosti näyttää, vaikka sama asia näyttää liikkeen sisältä täysin päinvastaiselta.
Ja kun itse kirjoitin edellisen blogini Simolan pääkirjoituksesta, ystäväni kommentoi, , että jos haluan vaientaa Simolan, hän kokee ettei hänelle ja hänen kokemuksilleen ole enää tilaa kirkossa. Herätyskristillisyys joka kammoksuu Simolaa ja yrittää ajaa häntä ulos kirkosta, ajaa samalla ulos oman toimintansa piirissä traumatisoituneita kristittyjä. heitä, joita elämä ja usko ja oma itse on satuttanut. Heitä, joiden elämässä Jumala on toiminut ja haluaa toimia.
Tietenkään kaikki helsinkiläiset eivät ole herätyksen traumatisoimia. Kaikki kirkollisista asioista hiljaa olevat helsinkiläiset eivät tietenkään ole traumatisoituneita. On aidosti heitä, joita ei lainkaan kiinnosta. Ja aito kysymys on, miksi sellaisen ihmisen pitäisi olla kristillisen seurakunnan jäsen.
Samaan aikaan vihaan ja rakastan herätyskristillisyyttä. Samaan aikaan koen olevani sisä- ja ulkopuolella. Ja olen äärettömän surullinen, kun ihmiset herätysten eri puolilla lyövät toisiaan.
Maija,
kiitos kysymästä.
Hyvä esimerkki on kultainen sääntö Mt 7:12: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat. Toinen lukee: kun pitäydyn jälkimmäiseen virkkeeseen, toteutan ensimmäisen. Toinen taas lukee, kun toteutan ensimmäisen virkkeen, niin jälkimmäinen on täytetty.
Maija Mäkelä, olemme olennaisen äärellä. Onko uskolle ehtoa? Riittääkö heikko usko? Mikä usko on vahvaa? Mikä heikkoa? (Inhimillisestä elämästähän tiedämme, että vain heikkoutensa tunnustava ihminen on oikeasti vahva, vahvuuttaan vakuuttava taas usein piilottelee heikkouttaan.) Kirkko on perinteisesti opettanut, että usko ei ole ihmisen tuote, vaan Jumalan lahja. Lahjahevosen suuhun taas ei ole tapana kriittisesti katsella.
Etsijöitä, kaipaajia ja itsensä ulkopuolisiksi tuntevia on paljon. Pitääkö heidät ottaa vakavasti on tietenkin oma asiansa. Minusta pitää. Vaikka moni on sanonut, ettei uskovaisten traumatisoimia ole sellaista määrää kuin väitetään, on heitä kuitenkin omassakin lähipiirissäni niin paljon, että heidän haavansa on otettava vakavasti.
Sen verran oikaisen, että minä puhuin helsinkiläisen arasta uskosta, en arasta helsinkiläisestä. Ja mitä Pyhään Henkeen tulee, minusta hän tekee ihmisen myös araksi, araksi aistimaan toista, tarkaksi kuulemaan ja ehkä jopa rakastamaan.
Kiinnostava on myös käsite Jeesukseen uskominen. Helpoimmillaan se selitetään luottamukseksi siihen, että Jeesus on kuollut syntieni vuoksi ja pelastanut minut iankaikkiseen elämään. Ymmärrän, että monelle tämä on ihan helppo ja konkreettinen asia. Niin oli minullekin aikanaan.
Sittemmin olen alkanut kysyä, mitä syntieni takia kuoleminen ja iankaikkiseen elämään pelastaminen perimmältään ovat. Vasta sen pohtiminen on avannut oven tuonpuoleisen palkintosijan kurkottelusta tämänpuoleisen elämän täyteläisyyteen, kohti toista ihmistä, Kristusta hänessä.
Arasta uskosta tai helsinkiläisestä uskosta lukiessani minulle syntyy vaikutelma eufemismeista. Asiaa ei jostakin syystä haluta sanoa suoraan tai muuten vaan kierrellään, kun suora ilmaisu olisi liian paljastava tai pelottava.
Uskosta puhuttaessa se olisi hyvä määritellä edes jollakin tavalla, niin että puhe olisi samasta asiasta. Nyt näyttää siltä, että sanan sisältö vaihtelee. Pohjimmiltaanhan se on Jumalan lahja ja sitä ei voi tempaista itselleen. Se syntyy sanan ja sakramenttien vaikututksesta, joten sillä on selvä kirkollinen yhteys. Perinteisesti usko on määritelty tietämisenä, myöntymisenä ja luottamisena Jumalaan ja hänen lupauksiinsa.
Näin ymmärrettynä uskosta ei tarvitse käyttää kiertoilmauksia tai yrittää selittää mitään muutakaan epäolennaista. Sen suhteen kukin olkoon varuillaan, että ei lyttää lähimmäistään. Mehän emme tiedä millainen lopulta on kunkin suhde uskon antajaan.
Heikki Leppä. Tuo kultaisen säännön esille nosto ei liitä minua edes arkaan kristilisyyteen. Erilaisiin uskontoihin kylläkin, ainakin samansuuntaisesti. (Tässä palaamme yhteen vakiokysymyksistä: Onko kristinuskon vain uskonto muiden rinnalla.)
Vuosikausia Thaimaassa radiossa keskipäivän mietelause kuului jotenkin näin: ”Tham dee dai dii, Tham tsua, dai tsua. Tee hyvää, saat hyvää, tee pahaa, saat pahaa.” Siellä mietelause jatkuu: ”Sinun pitää luottaa itseesi, ei ole ketään, joka auttaa.” Taksikuskitkin minua tenttiessään vakuuttivat aina: ”Jokainen uskonto on hyvä, ne opettavat tekemään hyviä tekoja.” (Huom, keskustelu alkoi aina taksikuskin taholta, ei minun. Uskonto oli ihan tavallinen ja kohtelias aihe, kuten meillä ehkä sää. )
Ja toisaalta, olen tosi kyllästynyt sellaiseen näkökulmaan, jossa ”täytyy tehdä”, ollakseen oikeauskoinen ja oikeaoppinen. Sitä löytyy myös muualla kuin kristinuskossa. Minulle ”arka” hengellisyys on nimenomaan luopumista omien tekojen korostamisesta, ei niiden vaatimusta ja esittelyä. Armoon turvaava kristitty tuntuu aivan erilaiselta kuin se, joka korostaa kultaista sääntöä.
Heikki, tarkoitatko siis, että liberaali raamattukäsitys korostaa ”tekojen tietä”, niin kuin vanhaan aikaan sanottiin. Vai korostaako se raamattukäsitys myös sitä, että on kuitenkin olemassa Joku, joka auttaa. Jos korostaa, niin Kuka ja Millainen. Ja mistä sen Jonkun löytää ja oikeaksi havaitsee. Vai tarvitseeko edes löytää? Onko etsiminen rehellisempää kuin löytäminen?
Kaisa Raittila. Näytämme olevan yhdestä asiasta täysin samaa mieltä:
Minustakin pitää.
Toista lausetta taas en ymmärrä ollenkaan, vaikka luen sitä täälläkin aina silloin tällöin:
Olen näistä ajatuksista aina ymmälläni, koska ”palkintosijan kurkottaminen” kontra ”tämänpuolisen elämän täydellisyys” ei kilisytä minulla mitään kelloja. Voi olla, että on porukoita, joissa pyritään pelaamaan ”Poikaa” tavoittaen ( anteeksi porilainen Ässä-viite Poikaan, jota minäkin taputtelin Jazz-kojussa), mutta suurin osa tuntemistani konsuistakin on kyllä rupusakkia, joka armosta perille saatetaan, ja he sen hyvin tietävät.
En vieläkään ymmärrä, miten arka helsinkiläinen usko poikkeaisi arasta porilaisesta tai bangkokilaisesta uskosta tai kenenkään muunkaan uskosta enkä täysin ymmärrä, mitä suojelua se ”uskovaisia” vastaan tarvitsisi.
Jos sinut on lähetetty rakentamaan yhteyttä Helsingin kristittyjen välillä, olen siitä tosi iloinen. Yritän nähdä tätäkin Kotimaa24:m keskusteluasi tästä näkökulmasta, vaikka se ei ihan helppoa olekaan. Kriittiset kysymykseni älkööt vaikeuttako tuota päämäärää
Maija M, en tietenkään pidä helsinkiläisen uskoa erilaisena kuin porilaisen. Käytin käsitettä kuvatessani Helsingin seurakuntien viestintäjohtajan tavoitteita työssään.
Kristinuskon itsekeskeiseen (ja siksi kritiikille alttiiseen) puoleen kuuluu helvetin pelko. Sillä on painostettu tai kutsuttu lukuisat sukupolvet kirkon yhteyteen ja siinä pysymään. Tämä ei voi olla sinulle uutta. Kiusallisimmillaan kristitty on huolissaan joko omasta tai läheisensä taivaspaikasta. Herätyskristillisyys, siis myös pietismi ja uuspietismi, ovat tätä oman pelastuksen asiaa aina alleviivanneet, harmi kyllä toista kohti armollisesti katsomisen kustannuksella. Tämänpuoleiseen katseensa kiinnittäneillä (diakoniaan ja ihmisoikeustyöhön sitoutuneilla maailmanparantajilla) on puolestaan taipumus jättää tuonpuoleinen liiankin vähälle.
Maija,
kysyit mitä tarkoitan eri tavoin tukeutumisella. Otin yhden esimerkin, jossa yksi tukeutuu yhdellä tavalla ja toinen toisella. Siitä ei pidä lukea sen enempää.
Kysyt: mikä on uskon riittävä ehto? Uskon herättää Jumala. Uskon näkee Jumala. Usko on ihmisen ja Jumalan välinen asia. Minä en näe toisen uskoa; minun pitää luottaa siihen, kun kastettu yhtyy uskontunnustukseen.
Sanotaan, että hedelmistään puu tunnetaan. Tämä sovellettuna kristityn elämään paljastaa nähdäkseni sen millaista se usko on laadultaan. Kova kuin kallio tai lämmin kuin lempi ovat asenteita, jotka paljastavat sen mikä lopulta on uskon olemus. Näiden kokemusten valossa voinee hieman haarukoida sitä onko kyseessä vain aivousko vai todellinen ristiinnaulitun kohtaaminen. Mielestäni Mika Waltari on pohtinut ongelmaa hyvin kirjassaan Feeliks Onnellinen ja Miguel de Unamuno kirjassaan Pyhän miehen uhri.
Asia taitanee olla herätyskristillisyyden osalta juuri päinvastoin kuin Kaisa Raittila kuvaa. Siellä missä herätyskristillisyys saa jalansijaa, siellä yleensä myöskin diakoniaan ja lähimmäisen palvelemiseen ja hyvinvointiin panostetaan.
Pelastusarmeijan työhön on alusta alkaen liittynyt vahvan herätyskristillisen julistuksen ohella vahva diakonia. Niissä kolmannen maailman maissa, joissa tällä hetkellä on käynnissä vahva herätyskristillinen herätys, ihmisten elinolosuhteet paranevat kohisten, koska seurakunnat kannustavat ja ohjaavat ihmisiä parantamaan omia ja läheistensä elinolosuhteita. Konservatiiviset, pääasiassa herätyskristillisiksi luokiteltavat järjestöt tekevät maailmalla avustustyötä sellaisissa olosuhteissa, jonne juuri muut järjestöt eivät juurikaan mene. Herätyskristillisen suomalaisen helluntaiherätyksen lähetysjärjestö FIDA, jolla on maailmalla lähes yhtä paljon työntekijöitä kuin luterilaisen kirkon kaikilla järjestöillä yhteensä, on saanut useaan otteeseen maailmalla huomiota ja kiitosta laajasta ja laadukkaasta avustustyöstään. Suuri osa amerikkalaisista avustusjärjestöistä saa rahoituksensa nimenomaan konservatiivisilta kristityiltä. Yhdysvalloissa tutkimusten mukaan mitä konservatiivisempi kristitty on, sitä enemmän hän keskimäärin antaa rahaa avustustyöhön.
Tosiasia on, että herätyskristittyjen lompakotkin ovat heränneet huomioimaan lähimmäisensä. Esimerkkejä siitä on loputtomiin. Joidenkin hellimä käsitys siitä, että herätyskristitty on kiinnostunut vain omasta sielunpelastuksestaan, ei pidä paikkaansa.