Kulunut viikko voitaisiin nimetä ohipuhumisen viikoksi. Viikoksi, jolloin kirkollisen ke
skustelun osallistujat puhuvat, mutta läheskään kaikki eivät pysähdy kuuntelemaan. Vuorottelevien monologien viikko on tuskallista luettavaa. Luulen, että keskustelun osapuolet ajautuvat toisistaan entistäkin kauemmaksi.
Ennen kuin luet tätä eteenpäin, lue viipyillen alla oleva uutinen kommentteineen:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/12031-simola-moitti-mediaa-ja-somea-ei-paeivi-raesaestae
Ja kun olet tekstin lukenut, lue uudestaan ja pohdi seuraavia kysymyksiä:
1. Millä sanoilla kuvailisit Simolaan ja/tai Raittilan kommentteihin närkästyneen ihmisen tunnetta? On niissä viesteissä faktaakin joukossa, mutta faktat parin sadan sanan pääkirjoituksesta on nopeasti kelattu. Merkitys tietysti syntyy tulkitsijan päässä. Mutta kuuntele välillä tunneviestiä. Millainen tunneviesti sanojen takaa kuuluu? Miten tunnetta on ilmaistu? Mitä sanoja käytettäisiin, jos joku tietty kirjoittaja kirjoittaisi omista tuntemuksistaan eikä Simolasta, sanoessaan esimerkiksi: ”…joudumme maksamaan voidaksemme lukea Simolan aivoituksia. Aina ne ovat samanlaisia vastenmielisen tunkkaisia. Itse Simola kuvittelee olevansa edistyksellinen ja liberaali.”
Erityisesti ylläolevassa lainauksessa minua satuttaa sana ”aina”. Se on minun kokemusmaailmassani sekä leimaava että faktuaalisesti epätosi. Mutta kun fakta on minusta virheellinen, kiinnitänkö huomioni faktavirheeseen ja ohitan tunneviestin?
2. Kun Simola provosoi, jotkut ihmiset provosoituvat. Onko kohtuullista, että provosoitunut ihminen ilmaisee olevansa provosoitunut? Voiko provosoidulta ihmiseltä odottaa järkevää reaktiota? Ja kun Raittila kuittaa provosoituneen ihmisen suuttumuksen aiheuttajan sanoilla ”tekevälle sattuu”, miten odottaisit provosoituneen ihmisen reagoivan?
3. Lue Kaisa Raittilan eri kommenttien kuvaus Simolan työstä ja linjauksista. Lue kommentit siitä näkökulmasta (vaikka olisit eri mieltä), että Jumala on lähettänyt Raittilan rakentamaan Helsingin kristittyjen yhteyttä, vahvistamaan, tukemaan ja rohkaisemaan. Jos olet eri mieltä, yritä etsiä Raittilan kommenteista mahdollisimman paljon hyvää ja positiivista. Millainen on se ”tavallisen helsinkiläisen arka usko”, jota Raittila puolustaa? Millainen se usko on ”arkauskoisen tavallisen helsinkiläisen” näkökulmasta? Ja toisaalta, millaista se on herätyskristityn näkökulmasta? Mihin herätyskristitty haluaisi omien sanojensa mukaan kutsua ”arkauskoista helsinkiläistä”?
—
Ylläolevien lievästi johdattelevien kysymysten tarkoitus on harjoitella toisten asemaan asettumista. Mutta ennen kuin luet eteenpäin, viipyile hetken. Yritä katsoa ihmisten kokemusta heidän omasta näkökulmastaan.
Ja nyt oma tulkintani.
Olen viime vuosina itse käynyt päänsisäistä dialogia oman viidesläisen taustani kanssa. Olen tehnyt matkaa oman taustani ja erilaisten herätysten kanssa työskennellessäni eri ev.lut.paikallisseurakuntien pappina noin kymmenen vuotta. Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa en itse mahdu tietyn herätysliikkeen tai suuntauksen muottiin. Yhdessä seurakunnassani tunnustavien aktiivien joukko rukoili, että minä tulisin uskoon. Toisessa paikassa kelpasin kyllä tuomaan terveiset seurakunnasta, mutta puheenvuoroni jälkeen oman joukon herätysaktiivi korjasi ja täydensi, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Kolmannessa paikassa kanssani tehtiin hyvää yhteistyötä, mutta oikeiden pelastettujen joukkoon en mahtunut. Neljännessä paikassa kuuluin kyllä joukkoon, kun sopivissa tilanteissa pidin suuni kiinni. Viidennessä paikassa minulta puuttui se armolahja joka olisi kuulunut olla. Kuudennessa paikassa en ymmärtänyt samojen käsitteiden merkitystä.
Itselleni nämä kokemukset eivät ole olleet erityisen traumatisoivia, koska minulla ei missään näistä paikoista ole ollut erityistä paloa tai kutsumusta päästä ”sisäpiiriin”. Mutta kipeää ne kokemukset ovat tehneet. Ja monelle itsensä, elämänsä ja omien pettymystensä tai elämänkriisiensä kanssa kamppailevalle vastaavat kokemukset ovat äärettömän kipeitä. Ja arkisemmin: moni on yksinkertaisesti kasvanut ulos.
Eri yhteisöissä on (ainakin puoliksi ulkopuolelta katsottuna) erilaisia kristityn ihmisen muotteja. Osassa ”muotti” on liittynyt uskon määritelmään, osassa uskon ilmaisutapaan, elämäntapaan, rukouselämään, tapaan evankelioida, lukea Raamattu, perhe- ja parisuhdemalliin.
Juhani Huttunen kirjoitti mainiossa blogissaan Usko, Rakkaus ja Räsänen siitä, että törmätessään Räsäseen moni ihminen kohtaakin oman herätyskristillisyydestä nousevan traumansa. Juhanin blogin ääressä on myös syytä viipyillä. Blogia lukiessani meinasin nousta ylös tuoliltani taputtamaan. Lisäisin tuohon myös Tosi Rakkaus Odottaa -materiaalin tai Älä alistu -kampanjan. Harva kommentoija on lukenut Räsäsen puhetta tai TRO-materiaalia, mutta tunnejälki on erittäin vahva. Tunnejälki peittää faktat, lukee tai kuuntelee sitten Räsästä, Nummelaa, Räisästä tai Simolaa.
Tästä traumasta olen käynyt keskustelua eri ihmisten kanssa. Toiset ymmärtävät näkemykseni, toisille sen hahmottaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihmisten kokemuksellinen todellisuus on niin erilaista.
Ja kun Kaisa Raittilan kommenttia koskevan uutisen kommenttiketjussa vakaumuksessaan (tai ainakin kommenteissaan) väkevät kristityt kirjoittavat, siinä kommenttiketjussa elää sama trauma. Herätyksestä ja hengellisestä aktiivisuudestaan elinvoimansa ammentavat ihmiset ovat kohdanneet jotain niin vahvaa, syvää ja väkevää, että he haluaisivat sitä hyvää myös toisille. Siitä näkökulmasta arka, rikottu, tavallinen helsinkiläinen usko ei näytä uskolta ollenkaan. Ja kun sen aidon kokemuksen toisten uskon mitättömyydestä tiivistää 50 sanan kommenttiin, jälki on sen mukaista. Herätyskristityn vahva armon kokemus näyttäytyy tuomion kokemuksena. Synnin julistamisena ilman armon vilausta. siltä se aidosti näyttää, vaikka sama asia näyttää liikkeen sisältä täysin päinvastaiselta.
Ja kun itse kirjoitin edellisen blogini Simolan pääkirjoituksesta, ystäväni kommentoi, , että jos haluan vaientaa Simolan, hän kokee ettei hänelle ja hänen kokemuksilleen ole enää tilaa kirkossa. Herätyskristillisyys joka kammoksuu Simolaa ja yrittää ajaa häntä ulos kirkosta, ajaa samalla ulos oman toimintansa piirissä traumatisoituneita kristittyjä. heitä, joita elämä ja usko ja oma itse on satuttanut. Heitä, joiden elämässä Jumala on toiminut ja haluaa toimia.
Tietenkään kaikki helsinkiläiset eivät ole herätyksen traumatisoimia. Kaikki kirkollisista asioista hiljaa olevat helsinkiläiset eivät tietenkään ole traumatisoituneita. On aidosti heitä, joita ei lainkaan kiinnosta. Ja aito kysymys on, miksi sellaisen ihmisen pitäisi olla kristillisen seurakunnan jäsen.
Samaan aikaan vihaan ja rakastan herätyskristillisyyttä. Samaan aikaan koen olevani sisä- ja ulkopuolella. Ja olen äärettömän surullinen, kun ihmiset herätysten eri puolilla lyövät toisiaan.
Liian monet suomalaiset kavahtavat sanaa uskovainen. Se kertoo rajasta, ulkopuolisuudesta, torjutuksi tulemisen kokemuksesta tai sen pelosta. Se kertoo myös sen, että henkilökohtaista uskonratkaisua tärkeänä pitävä herätyskristitty edellyttää tätä henkilökohtaista ratkaisua myös toiselta. Se on jokseenkin kaukana Jeesuksen tavasta kysyä: ”Mitä tahdot, että sinulle tekisin?”
Uskon, että uskonnosta riippumatta jokaisen uskonnon edustajissa on kapeakatseisia tai fanaattisia ihmisiä, joiden on mahdoton hyväksyä sitä, että jokainen ajattelee ja uskoo tavallaan ja ettei tätä toisen tapaa ajatella tai uskoa voi lopulta ohjailla ulkopuolelta tai edes tavoittaa.
Juuri tästä syystä pitäisikin kirkastaa sitä mitä usko on. Sen ympäriltä tulisi perata pois aikojen synnyttämä kuona, niin että se voisi olla selkeästi näköpiirissä ilman pelkoja. Toisaalta; usko ei ole jokamiehen, joka olisi myös hyvä tunnistaa. Se auttaisi siinä suhteessa, että sitä ei tungettaisi jokaiselle vastaantulijalle vastoin hänen toiveitaan.
Ehkä juuri näiden syiden vuoksi olisikin tarpeen esittää asiat rehellisesti ja suoraan ilman mitään velmuiluita tai kiertoilmaisuja. Ei ole mitään helsinkiläistä uskoa. On vain uskoa, jonka Jumala lahjoittaa armostaan.
Tuonhan juuri sanoin. Ei tietenkään ole helsinkiläistä uskoa. Käytin termiä vain puhuessani helsinkiläisen viestintäjohtajan työstä. Sen kohteena ovat luonnollisesti etupäässä helsinkiläiset.
Näköjään Simola on pyytänyt anteeksi pahoja puheitaan. Hyvä niin. Lieneeköhän ylemmällä taholla osuutta asiaan??
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013072217286310_uu.shtml
Heikki Leppä. On mukava löytää sinunkin kanssasi yhteinen näkökulma:
Näin teen minäkin. Luotan jo vähempäänkin… Mielestäni jokainen rehellinen kristitty liittää tuohon vielä tutun ajatuksen:
Maailmalla on helpompaa, kun riittää, että sanoo olevansa kristitty. Toisin kuin täällä taidetaan luulla, on ihan OK vastata, mihin uskoo. Se ei ole toiselta pois. Sitä aina ihmettelee täällä, miksi se on meillä niin vaikea asia vastata.
Keskustelu on tänään ollut minusta jonkin tärkeän äärellä, mutta kaipaan vielä selkeyttä. En muista kuka mitäkin on kirjoittanut, mutta minusta jotenkin tuntuu, että uskoa pidetään jotenkin niin henkilökohtaisena asiana, ettei siihen saisi mitenkään puuttua, esim. kysyä, oletko uskossa? Miten voidaan sitten suunnata evankeliumin jakamista, jos emme tiedä kuka sitä tarvitsee? Ajatellaan, että mennään evankelioimaan ”afrikkalaisia”, joilla sitä uskoa taitaa kaikesta päätellen olla kuitenkin enemmän kuin meillä. Minusta kaste ei pelasta ketään. Ainakaan Raamatun mukaan. Usko pelastaa, ja sen vahvuudella ei ole väliä. Raamatussa on kuitenkin kohtia joissa vedotaan uskon tunnustamiseen, kehotetaan tavoittelemaan uskon hedelmiä. Ei siellä sanota, että pidä vaan usko omana tietonasi. Ollaan ihmisiä ja vajavaisa, eikä se uskon tunnustaminen ole läheskään aina helppoa, mutta jotenkin vetoamiset uskon henkilökohtaisuuteen estää uskossa kasvamisen ja silloin siitä luopuminenkin on helpompaa. Niinpä minusta on ihan aiheellista olla huolissaan läheisistä, jotka eivät mitenkään tuo esille uskoaan tai suhtautuvat siihen jopa kielteisesti. Vaikka heidät olisikin lapsen kastettu ja olisivat kirkon jäseniä. Sitä emme voi sanoa kuka pelastuu, mutta toivoisin kirkon voivan sanoa, että kaikki eivät pelastu.
Kaisa Raittila. Keskiaikaiset kirkkorakennukset kieltämättä kuvaavat helvettiä värikkäästi ja monipuolisesti. Vaikka esim Lohjan papeista moni on ollut tuttuni, en ole koskaan huomannut kysyä, miten he liittävät seinien kuvat saarnoihinsa… tai miten eivät liitä.
Raamattukin on täynnä juttuja siitä, että porukka taitaa olla suuntaamassa eri paikkoihin kuoleman jälkeen. Pitäisikö sitä siis sensuroida? Pitääkö ajatus piilottaa? Lähes joka pyhä papit ja maallikot joutuvat uskottavasti sitä kuitenkin lukemaan ja monessa paikassa vielä lisäämään, että se on Herran sanaa kaikessa kauheudessaankin.
Nykyistä herätyskristillisyyttä en kyllä näe näissä asioissa kovin aktiivisena, ainakaan sanaa helvetti en muista usein kuulleeni. Maailmalla skaala on kyllä laaja näissä puheissa, se on myönnettävä.
Ja jotta koko totuus ei unohtuisi, helvettejä on vähän siellä ja täällä, eri uskontojen keskellä riippumatta kristityistä. Aina välillä suosittelen kurkistamaan buddhalaista versiota Thaimaasta
Kun lukee Raamattua, ei voi välttyä ajatukselta, että silloin sanottiin asiat huomattavasti selvemmin kuin nyt uskalletaan sanoa. Vai ovatko nämä raamatunkohdat jo niitä ”vanhentuneita”?
Raamatussa kysytään suoraan, oletko uskossa vai et: ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” (2 Kor 13:5)
Siellä myös kerrotaan, ettei uskoaan pidä piilottaa vakan alle:
”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella.Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.” (Matt 5:13-14)
Maija M, ymmärtäisitpä tekstini parhain päin. Ajattelussamme ei ole eroa tai ei ainakaan suurta. – Parhain päin ajatteleminen raikastaisi kaikkea keskustelua täältä. Ei tarvitsisi niin suurennuslasin kanssa kirjoittaa, kun tietäisi, että lukija lukee hyvällä tahdolla. (Kun ei siis sitten kuitenkaan voi suurennuslasiaan joka pilkkuun suunnata ja aina jää asioita, jotka olisi pitänyt tuhannen merkin rajasta piittaamatta vielä yksityiskohtaisemmin sanoa.)
Kaisa Raittila. Ok Yritän Olen selvästi allergisoitunut, mutta muutenkin vähän niuhottaja ja pilkunviilaaja – varmaan vähän koulutukseni ja taustanikin kautta, joten haluan varoa, kun ystävällisesti huomautit
Minun on helpompikin keskustella ihmisen kanssa, joka arvelee, että suurin keskinäinen ero on ero Kaanaan kielen murteessa.