Kun kävin rippikoulua Vivamossa ,niin monet meistä kokivat uskoontulemisen.Mutta jälkeenpäin kävi ilmi, että kokemus ei elänyt kauaakaan heissä.
Kun sitten eri yhteyksissä törmäsin näihin, jotka eivät enään pitäneet itseään uskovaisina, niin he häpeilivät kädennostojaan .Tunisin tästä vahingoniloa . Tämä syvästi ei-kristillinen reaktioni oli kohdistettu noihin , itseasiassa syvästi rakastamiini, leirien vetäjiin. Tunisin ja olin tuntenut, että on väärin painostaa meitä tekemään päätöksiä ja antamaan lupauksia tällaisessa kysymyksessä .
Kun kysytää että haluatko antaa elämäsi Jeesukselle, niin kyseessähän oli epäsuora syytös : Ette ole uskovaisia ja jos haluatte tulla uskovaisiksi niin teidän on käytävä läpi uskoontulo-kokemus. Tämä oli häkellyttävää, koska olin aina pitänyt tietynlaista uskonnollisuutta itsestään selvänä asiana ja nyt se ei yht´äkkiä kelvannutkaan.
Tänäpäivänä olen vakuuttunut siitä ,että kaikista herätyspuheista huolimatta, uskoontulot olivat joukkopsykologinen ilmiö joka ei paljoa eroa rock-konsertti- tai maaottelukokemuksesta.Asiayhteys on eri, mutta kokemus on sama.Kyseessä on eriasteinen ekstaattinen tunnelma.Eihän sellaisen varaan voi elämäänsä rakentaa.
Kun huuma sitten haihtui ja tuli hengellinen krapula, niin kuinka monelle tämä tuli jatkossa esteeksi koskaan enään hakeutua hengelliseen maailmaan?
Oikeastaan profeettkin varoittaa herätykokouksista. Jumala ei ilmestynyt hänelle myrskyssä ja taivaan pauhussa vaan hiljaisessa erämaan tuulessa.
Mikä on sitten vaihtoehto? Luultavasti se , että harjoittaa tuota itsestäänselvää hengellisyyttä joka meistä löytyy tai sen takaisin löytämistä. Se muovailee meitä .Emme tiedä minne olemme menossa, mutta emme voi kääntyä takaisinkaan.
Ne ,jotka ovat uskoontulo kokemusta vailla, tuntevat että heiltä vaaditaan tällaista kokemusta, jotta heitä pidettäisiin oikeasti uskovaisina.Joskus he vaativat sitä itseltäänkin.Tämä on turhaa mutta ymmärrettävää.Kuka ymmärtää omaa uskoaan? Kuka ymmärtää sitä miten henki tekee työtään meissä?
Emme tunne Jumalaa ja voimme vain uskoa että hän tuntee meidät.Kun vaeltaja rukoilee että ”Herra armahda minua syntistä” ,niin hän toivoo tulevansa uskoon.Koska Jumala on meille tuntematon ,niin siitä syntyy kaipaus . Silloin tällöin voimme kokea kaipauksen täyttymyksen tunteen. Ne ovat niitä leivän muruja joita Herran pöydältä putoilee.
Tässä ollaan ytimessä, kun asiat alkavat seestyä.
Markku Hirn :”…olin aina pitänyt tietynlaista uskonnollisuutta itsestään selvänä asiana…”
Sama kokemus täälläkin. En ole koskaan ”tullut uskoon” enkä koskaan kokenut aviopuolison löytämistä ja lopulta elinikäisen avioliiton hänen kanssaan solmimista mitenkään erityisenä, vaan aivan tavallisena asiana.
Tutustuimme puolisoni kanssa 7-vuotiaina ekaluokkalaisina ja olimme luokkatovereita 15-vuotiaiksi asti ja senkin jälkeen ystäviä, jotka autoimme toisiamme läksyissä ja selvitimme toisillemme miesten ja naisten erilaiset intiimit asiat. Tiesimme, että yhteinen maanpäällinen matka ei välttämättä tule olemaan helppo, mutta otimme riskin ja päätimme, että me teemme sen. Vahva apu tällä matkalla on itselleni ollut vanhemmiltani 10-vuotissyntymäpäivälahjaksi saatu Raamattu ja luottamus Jumalaan, joka kulkee kanssamme ”askele askeleelta”.
Tervehdys Markku!
Aikalailla samanlaisia ajatuksia esitit kuin mitä minä itsekin monesti tuumin. Meitä erottaa vain se, että kun itse näytät kaipaavan hyväksymistä uskollesi toisilta uskovilta niin minä en niitä kaipaa enkä vaadi. En voi mitenkään uskoa siten kuin kristityt haluaisivat. Onhan kristinusko jollain tapaa kaunis satu kunhan siitä karsisi pois ne kauheudet jotka siihen sisältyy. Ajattelen niin, että Jumala voi kyllä olla olemassa mutta sillä jumalalla ei ole mielestäni mitään tekemistä kristinuskon jumalan kanssa. Se jumala johon minä voisin uskoa ei täytä rukouksiiimme sisältyviä toiveita. Jos nuo toiveet toteutuisivatkin ovat ne meidän omien ponnisteluidemme tuottamia tuloksia.
Markku, toivottavasti saat noita kaipaamiasi hyväksymisiä usovaisilta.
Hei Bro, länge sedan sist.
Kiitos kauniista toivotuksestasi.
Minä olen aika harhaoppinen. Mielestäni jokaisen on hyvä löytää jumalansa. Jos se ei ole kristinuskon jumala, niin näyttää siltä että aavistuksia jumalasta löytää kautta maailman ja sen historian. Missä muodossa tuo tietämätön ja tuntematon ihmisiä koskettaakin niin se on polun alku ja on valittava seuraako sitä vai luuleeko löytävänsä jotain parempaa jostain muualta.
Yhden joululaulun mukaan Jeesus-lapsi voi syntyä ihmisten sydämmiin . Näin minäkin uskon , mutta jätän auki sen että missä muodossa se voi tapahtua.
Selvää on, että lapsikastetta soveltavassa kirkossa ihanne on se, että kristityksi kastettu kasvaa lapsenuskosta aikuisen uskoon. Se, joka jo uskoo Jumalaan ja Kristukseen ei tarvitse herätystä. Mutta on toki varsin paljon ihmisiä, jotka eivät edes usko Jumalan olevan olemassakaan. Vielä enemmän on ehkä niitä, jotka uskovat ”johonkin korkeampaan vomaan”, mutta eivät lainkaan tajua, mihin Jeesusta tarvitaan. Jos tämmöiset ihmiset sitten kokevat jotakin, mikä radikaalisti muuttaa heidän käsityksiään, niin onhan se herätys tai ”uskoontulo”. Tosin eihän siinä oikeastaan ihminen tule mihinkään, vaan usko tulee ihmiseen, joten ehkä parempi sana olisikin uskontulo. Sehän on nimittäin Jumalan teko ja Jumalan lahja, jonka hän voi antaa kovin monella eri tavalla.
Riparien uskoontuloissa on se ongelma, että nuoret eivät pääse heti leirin jälkeen seurakuntayhteyteen kasvamaan ja niin usko haihtuu tunteen viilennyttyä. Kokemus voi sinänsä olla ihan aito mutta ilman tukea nuori jää epävarmuuteen. Riparien vetäjien, varsinkin järjestöissä, tulisi muistaa, että homma on ohi vasta kun nuoret on saateltu seurakunnan yhteyteen. Sen pitäisi käytännössä tapahtua hyvin pian leirin jälkeen.
Ripari on niin suojattu ja uskon todellisuudella ladattu tilanne, että uskoontulo, eli sanan vastaanottaminen vetää puoleensa. Heillä vain ei ole juurta ja kestävät vain leirifiiliksen ajan. Suomen kirkossa on unohdettu tuo muuten, niin tuttu kylväjävertaus. Uskon vastaanottamisen jälkeen on heti päästä kasvattamaan juurta. Eli juurtumista sanaan ja muuhun hengellisen elämän hoitamiseen. Tässä yhtenä suurena esteenä on se, että nuorisotyö on selkeästi erotettu muusta seurakunnan toiminnasta. Jolloin kontaktit vanhoihin ja syvälle uskon salaisuuksiin juurtuneihin puuttuu. Monet uskoon tulleet nuoret eivät tiedä mitään uskossa kasvamisen merkityksestä. Eikä siitä, että uskossa pysyminen vaatii jatkuvaa ja kovaa taistelua.
Herätyskristilliset ottavat nuo rippikoulu uskoontulemiset tietenkin oikeina ”uskoontulemisina”. Joillekin näin voi ollakin , mutta useimmille kyseessä on tunnekuohu, jota ei hetken kuluttua asianomainen tunnista miksikään uskonkokemukseksi ja häntä nolottaa se että hän on mennyt mukaan sellaiseen tulkintaan.
Muistan itse ihan vastaavan kokemuksen. Se ei kuitenkaan ollut riparilta. Sain ripittäytyä minua painavista synneistä. Myöhemmin taakkoja tuli lisää, enkä enää halunnut olla uskovien yhteydessä, vaan vieraannuin uskosta. Muistan hyvin kuinka häpesin omaa uskon ratkaisuani silloin. Se ei tee tyhjäksi sitä, mitä siinä tapahtui.
Opin rippitilanteessa sen että uskon kautta voi saada hyvän omantunnon ja sisäisen rauhan. Vuotta myöhemmin menin ehtoolliselle ja uskoin siinä evankeliumin ilosanoman. Josta varsinainen uskonelämäni lähti. Vai lähtikö se sittenkin siitä, kun sain ensi kerran kokea puhdistumisen entisistä synneistäni? Vaiko jo kasteessa ja siinä opetuksessa, jota jo lapsena pyhäkoulussa sain?
Oma osuuteni on kaikessa tuossa aika vähäinen. Jumala suuressa rakkaudessaan on ohjannut elämääni ja vetänyt puoleensa.
Siinä varmaan Markku olet oikeassa, että me saatamme laittaa liian suuren painoarvon omalle ratkaisulle. Samalla vaatien samaa ratkaisua muilta. Seurakuntani pappi kiteytti oman näkemyksensä jotenkin näin: ” Lapsena meitä kannettiin Jeesuksen sylissä. Jossakin vaiheessa meidän on ratkaistava se haluammeko myös seurata Vapahtajaa elämässä.” Tuosta ratkaisusta varmaankin on uskoon tulossa enemmänkin kyse. Ainakin siinä, mitä tulee meidän osuuteemme ”uskoontulossa”.
Hirn. ”Oikeastaan profeettkin varoittaa herätykokouksista. Jumala ei ilmestynyt hänelle myrskyssä ja taivaan pauhussa vaan hiljaisessa erämaan tuulessa”.
Tarkkaan ottaen Jumala ei varoittanut profeettaa mistään herätyskokouksista sinänsä, mutta kyllä siitä, että kaiken mölinän keskellä hän ei olisi saanut lakata kuulemasta Jumalan ääntä. Ja tämä taas on täysin mahdollsita vaikka minkälaisten hytrkytysten ja musiikkijytän keskellä. Itse Jumala
(Antti jatkaa) Itse Jumala oli tössä pienessä hiljaisessa äänessä, ja uskon, että tavallaan hän itse persoonana jotenkin oli tämä ääni.
Siten opetus myrskyistä ja maanjäristyksistä kyllä pätee kaikkeen ihmisten aikaansaamaan mölyyn jota nyky-yhteiskunta on täynnä. Pitää ymmärtää, että elämme antikristilliseksi taantuvassa maailmassa jossa lopulta kaikki yhteiskunnan aspektit palvelevat yhtä päämäärää:ihmisten vierottamista Jumalsta ja kristinuskosta.
Lihallinen ihminen tietysti jotenkin ajattelee, etä mitä enemmän mölinää aikaansaadaan, sen hengellisempää ja voimallisempa se on.
Varsinaisen uudestisyntymisen kyllä tunnistaa siitä, että se ei olekaan mikään ohimenevä kokemus.
Kun itse olin näin uudestisyntynyt ja keskustelin yhden kaverin kanssa hän sanoi jotain, mikä jäi mieleeni:” Antti muista aina, että todella uudestisyntyneet ihmiset ovat harvinaisuuksia”.
Vuosikymmenet ovat vahvistaneet minulle, että hän oli aivan oikeassa. Pelastus ei ole mikään ale-tuote tai jonkunlainen manipuloimalla aikaansaatu tunnekuohahdus, vaan oikea siirtyminen kuolemasta elämään ja pimeyden valtakunnasta Jumalan iankaikkiseen valtakuntaan.
”Antti muista aina, että todella uudestisyntyneet ihmiset ovat harvinaisuuksia.” Tästä ei pidä kuvitella olevansa jotain ’tosiuskovaisten’ hengellistä eliittiä.
Pentti. ”Tästä ei pidä kuvitella olevansa jotain ‘tosiuskovaisten’ hengellistä eliittiä”.
Kun on uudestisyntynyt, ei enää pidä kuvitella mitään. Tässä juuri tämän uskossa olon hyvä puoli onkin. Aarre on saviastiassa ja sen voi tietää. Kiitos Herralle Hänen ihmeellisestä lahjastaan.
”Aarre on saviastiassa.” Mihin sitä aarretta sitten käytetään? Ei kai sitä piilotettavaksi ole annettu. Tuo kielikuva on 2. Korinttolaiskirjeen 4. luvussa, joka kannattaa lukea kokonaan. Huomattakoon taas, että Raamattu käyttää monikkoa, puhuu siis seurakunnasta eikä yksittäisestä kristitystä: ” Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.”
Pentti. ”Raamattu käyttää monikkoa, puhuu siis seurakunnasta eikä yksittäisestä kristitystä: ” Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.”
SEurakunta koostuu yksilöistä, joissa aarre on. Tietysti, Jeesuskin kuulutti kristittyjen yhteyttä, jossa Jumaln kirkkaus(kabod) , läsnäolo ja voima ilmestyisi maailman nähtäväksi Joh 17:20-23.
Muuten Kristus asuu jokaisen hänet vastaanottaneen sydämessä, ja tämä on yksilöllinen juttu, koska pelastuksemme on henkilökohtainen. Kristuksen sisäinen tuntemus pitäsi olla ihan perusjuttu körteille? Eikä juuri siitä seppä Högman puhunut.
Kol 1:27 ”…. tämä salaisuuden kirkkaus, Kristus teissä, kirkkauden toivo”.
Miksi irrotit tästä vain osan? ”Nyt minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta, jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armotalouden mukaan, joka minulle on annettu teitä varten, täydellisesti julistaakseni Jumalan sanan, sen salaisuuden, joka on ollut kätkettynä ikuisista ajoista ja polvesta polveen, mutta joka nyt on ilmoitettu hänen pyhillensä, joille Jumala tahtoi tehdä tiettäväksi, kuinka suuri pakanain keskuudessa on tämän salaisuuden kirkkaus: Kristus teissä, kirkkauden toivo.” Senkö vuoksi, että Paavali kirjoittaa tässäkin seurakunnasta seurakunnalle.
”Kristuksen sisäinen tuntemus pitäsi olla ihan perusjuttu körteille?” Toinen perusjuttu on seurat, ei mikään yksilöllinen juttu sekään. Voihan niitä siioninvirsiä veisata yksinäänkin, mutta yhteiseen perinteeseen osallistumistahan sekin on: ”Jeesus, sana elämän, saavu meidän keskellemme. Yössä sielun pimeän sytytä jo sydämemme.”
Pentti. ”Miksi irrotit tästä vain osan?”
No tässähän voisi siteerata koko lukua, jos tahtoisi. Jo psalmissa sanottiin, että ”iankaikkisuuden hän on laittanut sydämiime”. Myös Jeesus sanoi Jumalan valtakunnan olevan sisäisesti meissä.
Ei tämä yhteisölllisyys sulje pois henkilökohtaista jumalasuhdettamme. Seurakunta on tietysti kollektiivi, mutta rukouskammiossa Jumala puhuu vain meidän sydämellemme.
Minä hyväksyn kyllä sen, että joku ei tahdo ajatella, että meillä on mitään omaa hengellistä elämää, mutta vähän sellaiset säälittää, kun he menettävät niin paljon menettesään ”Kristuksen sisäisen tuntemuksen”.
”Seurakunta on tietysti kollektiivi, mutta rukouskammiossa Jumala puhuu vain meidän sydämellemme.” Juuri näin. Et sinäkään kirjoittanut: ”vain minun sydämelleni.”
Pentti. ”Juuri näin. Et sinäkään kirjoittanut: “vain minun sydämelleni.”
Jumala voi puhua tuhannelle ihmiselle samaan aikaan ja sanoa eri asian. Siinä että Hän puhuu monille ja yhdelle ei ole mitään eroa. Minä en ymmärrä miksi jankutat asiasta joka on itsestäänselvä.
Yksilökeskeisyys on aikamme vamma. Siitä on lyhyt tie itsekeskeisyyteen ja itsekkyyteen. Yhteys on olennainen piirre kristillisyydessä: ”Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.”
Pentti. ”Yksilökeskeisyys on aikamme vamma. Siitä on lyhyt tie itsekeskeisyyteen ja itsekkyyteen”.
En ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos meillä on hyvä suhde Jumalaan, niin että Hän pääsee puhumaan meille, silloinhan meidän vammat juuri paranevat.
Nyt sinun kannattaa ottaa vähän joululepoa ja levätä myös päätäsi, ettet kirjoita lisää tyhmyyksiä.
”En ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitat.” On kaunista, että nöyrästi myönnät ymmärryksesi rajallisuudet. Hyvää joulua!