Pastori Heikki Nenonen kysyy Kirkon ja kaupungin kolumnissaan, miksi herätysliikeet eivät herätä enää ketään. Kritiikki ravistelee minusta oikein hyvin liikkeitä ylpeydestä osuen niiden rakkaimpiin omavanhurskauden hedelmiin ja kotijumaliin. Olennaisin on kuitenkin minusta kolumnin kysymys, herättävätkö herästysliikkeet enää ketään.
Herätysliikkeet syntyivät henkilökohtaisen herätyksen ympärille. Siinä missä Nenonen näyttää kaipailevan jonkinlaista yleistä kriitisyyttä ja keskiluokkaisuuden haastamista, oli herätyksen tavoite havahduttaa ihminen suruttomuudestaan vavahduttavaan Jumalan tuntoon. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunto,” lausui seppä Högman ahdistuneelle Paavolle ojentaen hänelle Kallis hunajan pisara -teoksen. Ahdistunut Hedberg löysi Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen ääreltä selvyyden, että Kristus oli jo täydesti hankkinut kaiken autuuden, ja ettei tarvinnut sen lisäksi tehdä mitään muuta kuin uskolla tarttua evankeliumin sanaan. Sisäistä rauhaa etsinyt Laestadius sai kertoman mukaan Lapin Marialta synninpäästön ja kokemuksen taivaan riemun esimausta. Kaikki lähtivät jakamaan löytynyttä, ja sen myötä syntyi liike.
Ehkä juuri tämä henkilökohtaisen herätyksen, siihen herättämisen yrittämisen puute on liikkeiden pahin nykypuute. Mutta kovasti tuntuu, että herääminen on nykyään outo poikkeustapaus, jota ei kukaan ymmärrä. Sen yrittämisen sijaan ihmiset keskittyvät helpompaan, tappelemaan elämäntavasta ja siitä, kuka on hurskain.
Oma herätykseni…
Itse koin oman herätykseni peruskoululaisena. Rippikoulun jälkeen olin halunnut ottaa selvää Jeesuksesta, lukenut Raamattua ja yrittänyt olla hyvä kristitty. Siitä ei kuitenkaan seurannut mitään ilmeistä. Ei havaittavaa Jumalan läsnäoloa. Olin kuitenkin joutunut klassisesti ns. lain alle: ymmärsin kristinuskon joukkona moraaliohjeita, joita pitäisi seurata.
Uskonnossa käsittelimme silloin kuuluisia herätysliikkeitä, ja sain tehtäväkseni laatia esseen minua eniten kiinnostaneesta herätysjohtajasta: Paavo Ruotsalaisesta. Luin yhden Paavosta kertoneen kirjan, ja mielenkiinnosta myös tuon mainitsemani Kallis hunajan pisara -kirjasen. Se muutti kaiken.
Kirjoitin tuolloisissa muistiinpanoissani:
Kirjassa selitettiin erittäin tarkasti ja koskettavasti, että on suuri synti koettaa pelastua tekemällä hyviä tekoja, sillä silloin käännetään selkä Kristukselle, joka on pelastus […] mikä ero on omavanhurkaudella ja Kristuksen vanhurskaudella […]
Pyysin [Jeesusta] riisumaan minut omasta vanhurskaudestani, pesemään minut puhtaaksi synneistä hänen verellänsä ja pukemaan minut hänen vanhurskauteensa. […]
Tuntui siltä, kuin valtava taakka olisi siirtynyt pois sydämeltäni. Sydämessäni tuntui siltä, kuin olisin ollut pimeässä huoneessa ja joku olisi yhtäkkiä sytyttänyt valot. Tiesin, että Jeesus elää ja hän on antanut anteeksi minun syntini. En ollut koskaan kokenut mitään niin voimakasta onnen, ilon ja rakkauden tunnetta.
… ja sen vastaanotto
Olin tuolloin rippikoulun jälkeen isoskoulutuksessa ja siellä lauletut laulut iskivät aivan uudella tavalla. Yhtäkkiä ymmärsin, mistä ne puhuivat. Mutta kun nuorena poikana tulin herätykseen, minua hämmensi myöhemmin, että kukaan ympärillä ollut kristitty ei tuntunut tunnistavan ilmiötä.
Körtit eli heränneet, joilla kotiseurakuntani papisto oli kyllästetty, halusivat pistää siivoamaan ja kantamaan tarjottimia, jotta puhe Jeesuksesta loppuu. Herätys sanana taas tunnettiin kyllä seurakunnassa puolestaan viidesläisten parissä, jotka eivät tulleet toimeen körttien kanssa. Nämä ryhtyivät saarnaamaan lakia ja synnin välttelyä ja ymmärsivät herätyksen elämän parannukseksi: Kunnon kristitty ei käytä vääränlaisia vaatteita, ei kiroile, ei kerro kaksimielisiä vitsejä eikä naura niille, ei kuuntele maailmallista musiikkia. Paholainen voi vaikuttaa populaariviihteessä, elokuvissa, tietokonepeleissä ja erityisesti seksuaalisuudessa, joten niistä pitäisi pysyä etäällä, päihteistä ja juhlista puhumattakaan. Ja armolahjoja pitäisi hankkia. (Näistä ja vastaavista kokemuksistani olen jo aiemmin kirjoittanut tässä blogissa).
Mutta oikeastaan kenelläkään ei tuntunut olevan käsitystä omavanhurskauden paljastumisesta synniksi Kristuksen vanhurskauden edessä ja siihen liittyvästä käsittämättömästä tuomion ja armon kokemuksesta, jonka olin saanut. Mielekkäitä, kokemukseni tunnistavia ohjeita löytyi ainostaan vanhoista kirjoista – vääriä taluttajia kyllä joka paikasta.
Usein tuntuu, että ihminen, joka tulee tällaiseen klassiseen herätykseen, jota esim. Lutherin tekstit kuvaavat, löytää kirkosta ikään kuin tyhjät rauniot, joissa on reliikkejä todistamassa, että täällä on kyllä joskus ollut elämää, mutta enää hyvin vähän mitään elävää yhteisöä. Se mikä oli ennen tärkeintä, tuntuu miltei unohtuneen. Suuret ihmismäärät, jotka ovat joskus olleet mukana, ovat poissa. Korkeintaan löytyy joitakin yksittäisiä vanhoja paimenia. Ei ole pastoraalista yhteisöä, joka osaisi ottaa heränneet vastaan ja ohjastaa kypsällä tavalla ja kokemukseen perustuen uskossa kasvamisessa. Ja levittää herätystä. Jos jossain on toisin, se vaikuttaa poikkeukselta.
Nykyistä herätyksen ja kristillisyyden kenttää
Nykyinen kirkollinen kenttä vaikuttaa karkeasti jakautuneen yhteiskunnallisesti motivoituneeseen kristillisyyteen, jota edustavat ne, jotka haluavat ohjata mahdollisimman nopeasti pois Jeesus-höpötyksestä tekemään yhteiskunnallista vaikuttamis- ja palvelutyötä, ja karismaattisuutta lähentelevään herätyskristillisyyteen, jossa on tärkeää, että tapahtuu paljon, nopeasti, täysin omistautuen, suurella ryminällä, pauhulla ja erottautumisella maailmasta. Nämä muodostavat toistensa vastakohdat, ja pieni kristitty murskautuu helposti niiden väliin taistelutantereelle. Näistä toinen laita myös lyö valitettavasti leiman kaikkeen herätykseen siinä missä toinen pyrkii omimaan kirkon nimen, uskottavuuden ja vaikutuskanavat.
Näiden ulkopuolella kolmantena on kenties nyt nousussa oleva konservatiivisesti orientoitunut yhteiskunnallinen kristillisyys, jota Nenonenkin haistelee, sekä muita pieniä liikkeitä. Nenosen vielä hahmottelemaa hiljaisuuden liikehdintää en näe vasta- vaan myötäkulttuuriseksi ilmiöksi. Sen toiminta, kuten retriitit ovat, niin kuin myös Niilo Rantala toteaa, tyypillisesti harvinaisen porvarillisia, kalliita ja eksklusiivisia. Ne tarjoavat levähdyshetkiä ja selvitymisvälineitä kiireiselle ihmiselle työ- ja perhe-elämän paineessa – työtön ei tarvitse paastoamiseen ja hiljentymiseen monen sadan euron kurssia. Parhaimmillaan ja pahimmillaan hiljaisuuden liike kykenee yhdistämään aineksia molemmista ensimmäisistä, sekä hahmottelemastani seuraavasta mallista.
Luterilainen herätys
Luther on nähty milloin herätyskristillisyyden edustajana, milloin sen vastustajana (mm. keskustelu ns. tornikokemuksesta). Luterilaiselle herätykselle ei ole olennaista, että vanhurskauttaminen on yksi tietty hetki. Sen sijaan liikkeellepaneva voima on, että mikään inhimillinen työ tai teko ei ansaitse vanhurskautta. Ainoastaan Kristus vanhurskauttaa. Tämä vanhurskaus otetaan vastaan uskolla, ja se on koettua ja vaikuttavaa (vaikkei aina), ja Jumalan vanhurskauden vastaanottamisen edellytys ja sen kanssa yhdessä tapahtuva asia on oman vanhurskauden ymmärtäminen ei-miksikään.[i]
Esimerkiksi 95 teesin neljännessä teesissä Luther lausuu tästä:
Sen tähden kestääkin Jumalan rangaistus siihen asti, kunnes ihminen itse tuomitsee itsensä (se on todellinen sisäinen parannus), nimittäin siihen asti, kun on käyty sisälle taivaan valtakuntaan.
Tästä luterilaisessa ydintunnustuksessa, Augsburgin tunnustuksessa lausutaan sen tärkeimpänä pidetyssä artiklassa:
Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (CA IV)
Luterilainen herätys poikkeaa siten sillä olennaisella tavalla amerikkalaisvaikutteisesta herätys- ja pyhityskristillisyydestä, että luterilainen herätys ei ole itsestäänselvästi kääntymistä huonosta elämästä parempaan. Se voi päinvastoin olla herätys hyvään ja hurskaaseen elämään ja pyrkimyksiin luottamisesta Kristuksen vanhurskauteen luottamiseen.
Tässä mielessä, suhteessa vanhurskauttamiseen, luterilaisuus on tekoneutraalia. Uskon seurauksena voi olla elämän muutosta, mutta se, mitä uskon synnyttämät hyvät teot kussakin tilanteessa ovat, ei ole aivan yksiselitteinen asia.
Luterilaisen uskon ytimessä on radikaali uskonvanhurskauden vaatimus ja lahja. Siksi Nenosen kritiikki pätee yhtä lailla kirkkoon kuin herätysliikkeisiin: Missä on herätys?
Ehkä yksi ongelma on uskonvanhurskauden latistainen armahdukseksi. Sillä armon lahjan kääntöpuoli on kaiken muun Kristuksen rinnalla olevan riistäminen ja repiminen pois. Kuvapatsaat on murskattava, ylpeilyn aiheet otettava pois. Ja se on niihin toivonsa panevalle ihmiselle vaikeaa, mahdotonta. Hän luulee hukkuvansa, kun häneltä viedään kaikki, mihin hän turvasi, kuvaa Luther armon vaikutusta.
Herätys ei nimittäin ole ihmisen synnyttämää. Mutta meillä on siis kirkkokunta, jonka ytimessä on herätys, näin muotoiltuna. Kuitenkin kun joku tulee herätykseen, asiaa ihmetellään, ja herännyt saa valitettavan usein pääasiassa hankkia ravintonsa itse. Hyvällä tuurilla tai armosta hän ei heti ajaudu johonkin menestysteologiseen tai uskonvanhurskauden yhteiskunnallisilla asioilla syrjäyttävään ryhmään. Kenties Jeesuksen kylväjävertaus kuvaa hyvin sitä tilannetta, jonka keskellä herännyt joutuu elämään. Ihanteellisesti kirkon pitäisi kuitenkin olla heränneille turvallinen paikka, joka tarjoaisi hyvän kasvuympäristön. Jos ei muuta, maaperä on ainakin edelläkävijöiden muovaama ja sieltä löytyy ravinteikasta multaa, jos sitä osaa pöyhiä. Mutta mistä löytyy tämän päivän luterilaista herätystä?
Akanaan eräs kartanon herra käytti lintumetsällä uskovaa palvelijaa noutajana. Metsälle lähtiessä hän kyseli sitä mitä te uskovat puhutte kiusauksista. ” Ei minua sellaisia ole. Mitä kummallista ne oikein on”: hän sanoi. Palvelija pyysi miettimisaikaa.
Pian kartanon herra ampui lintuparveen ja huusi palvelijalle , että ottaa kiinni ne haavoittuneet, jotka pyrkii pakoon.
Ota ne ensin ja sitten vasta kerää kuolleet. Tuotuaan saaliin palvelija sanoi, että nyt hänellä on vastaus. Sielun vihollinen jahtaa meitä, joita synti on haavoittanut, mutta teitä hän ei jahtaa, koska olette jo hänen varmoja saaliitaan.
Kiitos blogista, Ilmari K. Nopeasti keskustelun läpi lukeneena pari huomiota:
1) Sanaa ”herätys” on viimeiset vuosikymmenet käytetty kolmessa keskenään erilaisessa merkityksessä ja silloin puhutaan helposti toisten ohi. Herätys voi tarkoittaa
A) lukumääräisesti suurta uskoon tulleiden ihmisten määrää
B) ihmistä, joka ei enää ole ”hengellisesti kuollut” tai ”suruton” mutta ei vielä omakohtaisessa uskossa
C) uskoon tullutta. Näin linjasi mm. vuoden 1948 kristinoppi. Kysymyksenasettelu edellyttää itse asiassa pietismin näkemystä eri ryhmiin jaoteltavissa olevista kastetuista.
Kaikki kolme merkitystä edellyttävät myös kristillistä viitekehystä, jossa ihmisillä on jonkinlainen ns. kristillisestä kasvatuksesta tai opetuksesta saatu käsitteellinen viitekehys (tuo 1948 kristinoppi). Mutta on mielenkiintoista todeta, että edes kirkkomme vanha katekismusselitys, Svebilius, ei puhu herätyksestä yhtään mitään. Kuitenkin juuri herätysliikkeissä sitä arvostettiin erityisesti.
Oma henkilöhistoriani noudattaa aika pitkälle Ilmarin kokemusta. Vaikka isojen kansanherätysten aika on ohi, yhä edelleen on ihmisiä, jotka tulevat uskoon, löytävät uskon ja Jeesuksen tai tekevät parannuksen epäuskosta tai väärästä hengellisyydestä uskoon. Mutta mikään herätysliike ei voi ainoastaan keskittyä kutsumaan uusia ihmisiä uskoon. Tarvitaan myös muuta opetusta. Ja silloin syntyy viimeistään toisessa sukupolvessa tilanne, jossa lapset ovat uskossa jo varhaisesta iästä asti tai luopuvat siitä. Mutta silloin herätys/ parannussaarna uskosta eksyneille on erilaista kuin ns. maailmassa eläneille.
Omien havaintojeni mukaan herätyssaarna on yhä voimissaan lestadiolaisuudessa, vaikka sen eräistä opillisista korostuksista voi olla montaa mieltä.
Niin Marko. Totta. Jumala tekee hiljaista työtään, joka ei välttämättä näy. Eräänä aamuna tällä viikolla olin uimarannalla, kun rantaan saapui uimapaikan huoltomies. Vaihdettiin huomiset ja muutama sana, kun tuo minulle täysin vieras mies alkoi kertoa vakavasta elämäntilanteestaan. Meidän kokemuksemme kohtasivat ja syntyi ihmisyyden pojamutia luotaava keskustelu. Tuossa hetkessä yritin tapailla muutaman sanan siitä avusta, joka tulee ylhäältä, kun elämä näyttää olevan umpikujassa. Hiljaa hän kuunteli noita muutamia sanoja. Toivotimme toisillemme hyvää kesää ja huomasin hymyn hänen kasvoillaan. Armo yllättää.
Marko Sjöblomin jaottelusta jäin miettimään toisen vaihtoehdon yhteyteen nähdäkseni liittyviä ongelmia. Ajatus ihmisestä, joka ”ei enää ole ’hengellisesti kuollut’ tai ’suruton’ mutta ei vielä omakohtaisessa uskossa” antaa perusteet luokitella lähimmäisiä tavalla, jota en pidä kristillisenä. Heikkoa ja orastavaa uskonelämää on mahdollista masentaa lausumalla, ettei se vielä ole mitään todellista. Omakohtaisuudesta voi tehdä voimakkaan uskoontulokokemuksen vaatimuksen, johon kaikenlaisilla ihmisluonteilla ei ole mahdollisuutta.
Martti P. Tuo kritikoimasi näkemys on kuitenkin ollut pietististen herätysliikkeiden opillista peruskauraa ainakin 200 vuotta. Siinä ei ole ollut tarkoitus masentaa ketään tai mitätöidä kenenkään uskoa. Suruton – herännyt – uskova (tai hengellisesti kuollut – lain ylösvalaisema – herännyt – evankeliumin ylösvalaisema – uskova – uudistuksessa eli synnille kuoleva ja pyhitykseen pyrkivä) jaottelu on pelastusopillinen sapluuna. Sitä käyttäneet korostivat, että kyse on käsitteellisestä erottelusta, jonka läpikäyminen yksilötasolla vaihtelee suuresti. Keskeinen pointti ei ole kenenkään luokittelu vaan se havainto, että kaikki kastetut eivät olekaan uskovia minkä lisäksi uskoon tuloa tai parannuksen tekoa edeltää usein hengellinen etsintä. Diagnoosit eivät ole itsetarkoituksia mutta hyviä apuvälineitä.
”Ei ole ollut tarkoitus masentaa ketään tai mitätöidä kenenkään uskoa.” Varmaankaan ei ole ollutkaan – ainakaan yleisesti. Se ei poista sitä, että yksittäiset henkilöt ovat ihan tarkoituksellakin voineet näin tehdä. Vielä yleisempää lienee, että tällaisen arvioinnin kohteeksi päätyneet ovat kokeneet uskonsa tulleen mitätöidyksi ja masentuneet. ’Keskeinen pointti’ on, että ketään ei saisi säikäyttää uskon ulkopuolelle sanomalla hänen uskoaan riittämättömäksi.
Martti P. Tarkkaan ottaen kuvaat anglosaksisen herätyskristillisyyden ”pelastusjärjestyksen” (helluntailaista/viidesläistä/vapaakirkollista ???) väärinkäyttöä. Luterilais-pietistisessä ordo salutis -opissa on perisyntiopin ansiosta nimenomaan painotettu, että sen läpikäymisessä on suuria henkilökohtaisia eroja mm. ihmisen persoonallisuudesta johtuen. Toinen keskeinen painotus on ollut nimenomaan, että myös heikko usko on ”oikeaa”, pelastavaa uskoa.
Ilman muuta on ollut myös pietistisiä julistajia, joiden julistuksen painopiste on ollut lain saarnassa ja kuulijoiden varoittamisessa itsensä ”ennenaikaisesta” uskovaisena pitämisestä. Tähänhän mm. F. G. Hedberg tarttui arvostellessaan A. Ingmania, Freseniusta ja muita pietistejä.
Armonjärjestys on siis analyyttinen työkalu, kun yritetään ymmärtää Pyhän Hengen työtä ihmisessä ja ihmisten hengellisiä kokemuksia. Tämän ajan hengelliset haasteet ovat tietysti toiset kuin menneiden vuosisatojen yhtenäiskulttuurin aikana. Armonjärjestyksen vaiheet eivät suinkaan ole ainoa analyyttinen sapluuna, jota voidaan käyttää.
Mutta kyllä itse olen vakuuttunut siitä, että nykyinen ”henkisyyden” ja ”hengellisyyden” etsintä on osoitusta siitä, että tänäkin aikana on olemassa ihmisiä, jotka ovat heränneet etsimään Jumalaa, vaikkakin tuo etsintä tapahtuu hengellisessä pimeydessä ja vain harvat näyttävät pääsevän valkeuteen. Hengellisyys kun ei ole sama asia kuin pelastava usko Kristukseen eivätkä kaikki henget sama asia kuin Kristuksen Henki.
”Tarkkaan ottaen kuvaat anglosaksisen herätyskristillisyyden ’pelastusjärjestyksen’ väärinkäyttöä.” En juurikaan piittaa siitä, minkä suunnan oppiin tai käytäntöön viittaan. Ajatuksissani ovat ne tuntemani henkilöt, jotka kokevat tulleensa karkotetuksi kristittyjen laumasta, johon olisivat toivoneet voivansa liittyä.
Martti P. Luulen tunnistavani ongelman, josta puhut. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä itse armonjärjestyksen kanssa. Haukut siis väärää puuta. Itse olen huolissani enemmän siitä, että me tämän ajan ihmiset haluamme ”tuunata” uskon itsemme näköiseksi ja kun se ei välttämättä ole yhteensopivaa perinteisen kristillisen uskon kanssa, pannan uskovaisten syyksi, että ei kelvata uskovaiseksi. Uskossa kun on sekä uskon sisältö että omakohtainen usko. Heikkouskoisia ei tietenkään pidä kovistella.
”Uskossa kun on sekä uskon sisältö että omakohtainen usko.” Minulle tärkeintä on uskon kohde, Kristus. Usko on yhteistä; omakohtaisuuden painottaminen on käsittääkseni niiden ongelmien ytimessä, jotka sinäkin näyt tunnistavan. Mitä heikkouskoisiin tulee, onko muita olemassakaan?
Malli jossa erotetaan uskon kohde ja uskon akti ts. omakohtainen usko eli fides qua ja fides quae, on pääasiassa moderni. Löytyy se kyllä Petrus Lombardukseltakin, mutta tämä vartavastoin ajatelee, että on tietouskoa, jonka tulee täydellistyä rakkaudella, jotta se muuttuisi pelastavaksi. Tätä rakkauden tarkkailua Luther nousi vastustamaan. Mutta mali siis erottaa uskon sisällön ja uskon aktin, jolloin sitä aktin voimakkuutta ja vahvuutta voi ryhtyä miettimään.
Vaihtoehtoinen malli, joka on Augustinuksen illuminaatio- eli valaisuteorian sovellus, ja johon Luther ja Wilcoxkin liittyvät, on että uskon kohteen eli syntimme sovittaneen Kristuksen ymmärtäminen johtaa automaattisesti omistamiseen. Siksi uskoa ei tarvitse enää täydennellä rakkaudella. Painopiste siirtyy vastaanottajasta kohteeseen. Saarnana ja armonvälineiden tehtävä on tuoda Kristus läsnäolevaksi,, siirtää tarkkailu omasta uskosta häneen.
Silti, Luther ajattelee, että uskolla on itsestäänselvästi omakohtainen ja koettu puoli. Mutta se on usein peitossa, yhtäältä koska kristitty on samanaikaisesti vanha ja uusi ihminen ja nämä kamppailevat keskenään, toisaalta koska Jumala käyttää ahdistuksia ja poissaolonsa ts. pimeyden kokemusta kristityn kasvattamiseen. Tästä seuraten Luther ajattelee, että uskovan tuntomerkki ei ole voimakas usko, vaan kamppailu, ahdistus ja risti. Jos ihminen olisi vain lihallinen, hänellä olisi sisäinen rauha, eikä hän tietäisi tai kaipaisi muuta.
”Luther ajattelee, että uskovan tuntomerkki ei ole voimakas usko, vaan kamppailu, ahdistus ja risti. Jos ihminen olisi vain lihallinen, hänellä olisi sisäinen rauha, eikä hän tietäisi tai kaipaisi muuta.” Olen lukenut huolellisesti herännäissaarnaaja Juho Malkamäen seurapuheita (Elämä Kristuksessa 1931) ja tuo on selkeästi hänenkin käsityksensä. Marko Sjöblomin jaotteluun viitaten ’ei enää… ei vielä,,,’ on se, mihin täällä ajassa on uskovan tyytyminen.
Jo Luther joutui aikanaan toteamaan: ”Niin kuin nähdään, kansa on nykyään käynyt ahneemmaksi, tylymmäksi, haureellisemmaksi, julkeammaksi ja häijymmäksi kuin ennen, paavikunnan aikana. Mistä tämä johtuu? Ei muuta kuin siitä, ettei tätä sanomaa oteta ilolla vastaan, vaan pidetään se turhana, kootaan vain enemmän kultaa ja tavaraa kuin tuota autuaallista lahjaa, jota Herramme Kristus meille tarjoaa. Sen tähden Herra Jumala nuhtelee meitä sanoen: kuinka saatatkaan olla minua kiittämättä siitä, että minä ainokaisen Poikani kärsimyksen ja kuoleman kautta otan pois synnin ja kuoleman?” (Huonepostilla, s. 21, Turku 1945, SLEY) Eikö tämä kuvaus sovi liiankin hyvin myös meidän aikaamme?
Sopii toki. Mutta vastaavia kokemuksia ja arvioita on kristikunnassa esitetty useitakin, myös kirkkokunnissa, joissa pelastus sanoitetaan aivan toisin kuin meillä.
Tehkäämme siis tästä päätelmä:
Ken Jeesukseen Kristukseen uskoo ja on kastettu, hän on Jumalan edessä puhdas ja kirkas.
Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, että Hän on Jumalan Poika, rakas Vapahtajani, ja minä olen kastettu.
Siis olen minäkin puhdas ja kirkas.
Ah, Jumala meitä auttakoon, että voisimme niin päättää sydämemme pohjasta. Kuinka autuaat olisimme, jos meillä olisi sellainen usko!
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta.
Juuri siksi, että oli mahdotonta onnistua säilyttämään jumalallinen totuus väärentämättömänä suusta suuhun läpi vuosituhansien, Herra on lahjoittanut kirkkaassa, kirjoitetussa, muuttumattomassa sanassaan sellaisen koetinkiven, jonka avulla voidaan koetella kaikki inhimilliset ja jumalallisiksi kiitetyt opit… Mutta sana jäi. Kirkkaana ja selvänä, yksiselitteisenä ja lujana se loistaa maailman yössä! Siitä löytää totuuden jokainen: yksinkertainen maallikko ja hurskas teologi! Toinen vakuuttaa toiselle todeksi ikivanhan kultalöydön. Se valaisee, ruokkii ja pyhittää kaikki ne, jotka lukevat Raamattua yksinkertaisesti, nöyrästi ja rukoillen!… Pyhän Hengen voima, joka vaikuttaa sanan kautta, saa näet voiton pahasta kaikissa niissä, jotka kuulevat sitä hyvässä tarkoituksessa, vaikkapa sitten vain pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta.
Wilhelm Löhe, Jumalan puutarha, s. 63, 64 ja 66, SLEY, 1983.
Miten vielä kohtelee Jumala lapsiansa?
Hän panee kuorman meidän päällemme.
Daavidkin sanoo, että Herra panee kuorman meidän päällemme. (Ehkä Prätorius tässä viittaa Psalmiin 66:11.) Sillä samoin kuin Aabraham sitoi halkokuorman rakkaan poikansa Iisakin selkään, että hän sen kantaisi Moorian vuorelle saakka (Lue vaikka selostus tästä 1. Moos. 22:1-19.), samoin panee Herra Jumala pyhän ristin rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen ja kaikkien Hänen rakkaitten lastensa kannettavaksi. (Gal. 6:5) Toisen antaa Hän kärsiä raskasta köyhyyttä ja puutetta, toisen sairautta ja ruumiillisia kipuja, toisen jumalattomain, ilkeitten ihmisten katkeraa vihaa ja vainoa. Jokaisella täytyy olla jotain kannettavaa, eikä kukaan pääse kärsimyksistä vapaaksi. Mitä Jumala vain tahtoo, sitä täytyy meidän kärsiä, vaikka meidän täytyisikin sentähden paeta koko maailmasta. Silloin ei auta pako eikä varovaisuus. Jokaisen mielestä tuntuu hänen oma ristinsä raskaimmalta; mutta jos kaikki ristit koottaisiin yhteen ja jokainen saisi itse valita, minkä itselleen tahtoisi, niin valitsisi kuitenkin jokainen itselleen omansa taas takaisin.
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarreaitta, s. 449, SLEY, 1925. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.
Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain. Gal. 6:2. Kristus itse on kantanut kaiken puolestamme. Jes. 53:4, 1. Piet. 2:24.
Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Sela. Psalmi 68:20. Niinkuin paimen hän kaitsee laumaansa, kokoaa karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaita. Jesaja 40:11. Kuulkaa minua, te Jaakobin heimo, te kaikki Israelin heimon tähteet, te, joita on pitänyt kantaa äidinkohdusta asti, nostaa hamasta äidinhelmasta. Jesaja 46:3.
Mitä rakkaus on? Sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on? Rakkaus ikuinen. Vain luona ristin löydät vastauksen.
Exit