Pastori Heikki Nenonen kysyy Kirkon ja kaupungin kolumnissaan, miksi herätysliikeet eivät herätä enää ketään. Kritiikki ravistelee minusta oikein hyvin liikkeitä ylpeydestä osuen niiden rakkaimpiin omavanhurskauden hedelmiin ja kotijumaliin. Olennaisin on kuitenkin minusta kolumnin kysymys, herättävätkö herästysliikkeet enää ketään.
Herätysliikkeet syntyivät henkilökohtaisen herätyksen ympärille. Siinä missä Nenonen näyttää kaipailevan jonkinlaista yleistä kriitisyyttä ja keskiluokkaisuuden haastamista, oli herätyksen tavoite havahduttaa ihminen suruttomuudestaan vavahduttavaan Jumalan tuntoon. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunto,” lausui seppä Högman ahdistuneelle Paavolle ojentaen hänelle Kallis hunajan pisara -teoksen. Ahdistunut Hedberg löysi Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen ääreltä selvyyden, että Kristus oli jo täydesti hankkinut kaiken autuuden, ja ettei tarvinnut sen lisäksi tehdä mitään muuta kuin uskolla tarttua evankeliumin sanaan. Sisäistä rauhaa etsinyt Laestadius sai kertoman mukaan Lapin Marialta synninpäästön ja kokemuksen taivaan riemun esimausta. Kaikki lähtivät jakamaan löytynyttä, ja sen myötä syntyi liike.
Ehkä juuri tämä henkilökohtaisen herätyksen, siihen herättämisen yrittämisen puute on liikkeiden pahin nykypuute. Mutta kovasti tuntuu, että herääminen on nykyään outo poikkeustapaus, jota ei kukaan ymmärrä. Sen yrittämisen sijaan ihmiset keskittyvät helpompaan, tappelemaan elämäntavasta ja siitä, kuka on hurskain.
Oma herätykseni…
Itse koin oman herätykseni peruskoululaisena. Rippikoulun jälkeen olin halunnut ottaa selvää Jeesuksesta, lukenut Raamattua ja yrittänyt olla hyvä kristitty. Siitä ei kuitenkaan seurannut mitään ilmeistä. Ei havaittavaa Jumalan läsnäoloa. Olin kuitenkin joutunut klassisesti ns. lain alle: ymmärsin kristinuskon joukkona moraaliohjeita, joita pitäisi seurata.
Uskonnossa käsittelimme silloin kuuluisia herätysliikkeitä, ja sain tehtäväkseni laatia esseen minua eniten kiinnostaneesta herätysjohtajasta: Paavo Ruotsalaisesta. Luin yhden Paavosta kertoneen kirjan, ja mielenkiinnosta myös tuon mainitsemani Kallis hunajan pisara -kirjasen. Se muutti kaiken.
Kirjoitin tuolloisissa muistiinpanoissani:
Kirjassa selitettiin erittäin tarkasti ja koskettavasti, että on suuri synti koettaa pelastua tekemällä hyviä tekoja, sillä silloin käännetään selkä Kristukselle, joka on pelastus […] mikä ero on omavanhurkaudella ja Kristuksen vanhurskaudella […]
Pyysin [Jeesusta] riisumaan minut omasta vanhurskaudestani, pesemään minut puhtaaksi synneistä hänen verellänsä ja pukemaan minut hänen vanhurskauteensa. […]
Tuntui siltä, kuin valtava taakka olisi siirtynyt pois sydämeltäni. Sydämessäni tuntui siltä, kuin olisin ollut pimeässä huoneessa ja joku olisi yhtäkkiä sytyttänyt valot. Tiesin, että Jeesus elää ja hän on antanut anteeksi minun syntini. En ollut koskaan kokenut mitään niin voimakasta onnen, ilon ja rakkauden tunnetta.
… ja sen vastaanotto
Olin tuolloin rippikoulun jälkeen isoskoulutuksessa ja siellä lauletut laulut iskivät aivan uudella tavalla. Yhtäkkiä ymmärsin, mistä ne puhuivat. Mutta kun nuorena poikana tulin herätykseen, minua hämmensi myöhemmin, että kukaan ympärillä ollut kristitty ei tuntunut tunnistavan ilmiötä.
Körtit eli heränneet, joilla kotiseurakuntani papisto oli kyllästetty, halusivat pistää siivoamaan ja kantamaan tarjottimia, jotta puhe Jeesuksesta loppuu. Herätys sanana taas tunnettiin kyllä seurakunnassa puolestaan viidesläisten parissä, jotka eivät tulleet toimeen körttien kanssa. Nämä ryhtyivät saarnaamaan lakia ja synnin välttelyä ja ymmärsivät herätyksen elämän parannukseksi: Kunnon kristitty ei käytä vääränlaisia vaatteita, ei kiroile, ei kerro kaksimielisiä vitsejä eikä naura niille, ei kuuntele maailmallista musiikkia. Paholainen voi vaikuttaa populaariviihteessä, elokuvissa, tietokonepeleissä ja erityisesti seksuaalisuudessa, joten niistä pitäisi pysyä etäällä, päihteistä ja juhlista puhumattakaan. Ja armolahjoja pitäisi hankkia. (Näistä ja vastaavista kokemuksistani olen jo aiemmin kirjoittanut tässä blogissa).
Mutta oikeastaan kenelläkään ei tuntunut olevan käsitystä omavanhurskauden paljastumisesta synniksi Kristuksen vanhurskauden edessä ja siihen liittyvästä käsittämättömästä tuomion ja armon kokemuksesta, jonka olin saanut. Mielekkäitä, kokemukseni tunnistavia ohjeita löytyi ainostaan vanhoista kirjoista – vääriä taluttajia kyllä joka paikasta.
Usein tuntuu, että ihminen, joka tulee tällaiseen klassiseen herätykseen, jota esim. Lutherin tekstit kuvaavat, löytää kirkosta ikään kuin tyhjät rauniot, joissa on reliikkejä todistamassa, että täällä on kyllä joskus ollut elämää, mutta enää hyvin vähän mitään elävää yhteisöä. Se mikä oli ennen tärkeintä, tuntuu miltei unohtuneen. Suuret ihmismäärät, jotka ovat joskus olleet mukana, ovat poissa. Korkeintaan löytyy joitakin yksittäisiä vanhoja paimenia. Ei ole pastoraalista yhteisöä, joka osaisi ottaa heränneet vastaan ja ohjastaa kypsällä tavalla ja kokemukseen perustuen uskossa kasvamisessa. Ja levittää herätystä. Jos jossain on toisin, se vaikuttaa poikkeukselta.
Nykyistä herätyksen ja kristillisyyden kenttää
Nykyinen kirkollinen kenttä vaikuttaa karkeasti jakautuneen yhteiskunnallisesti motivoituneeseen kristillisyyteen, jota edustavat ne, jotka haluavat ohjata mahdollisimman nopeasti pois Jeesus-höpötyksestä tekemään yhteiskunnallista vaikuttamis- ja palvelutyötä, ja karismaattisuutta lähentelevään herätyskristillisyyteen, jossa on tärkeää, että tapahtuu paljon, nopeasti, täysin omistautuen, suurella ryminällä, pauhulla ja erottautumisella maailmasta. Nämä muodostavat toistensa vastakohdat, ja pieni kristitty murskautuu helposti niiden väliin taistelutantereelle. Näistä toinen laita myös lyö valitettavasti leiman kaikkeen herätykseen siinä missä toinen pyrkii omimaan kirkon nimen, uskottavuuden ja vaikutuskanavat.
Näiden ulkopuolella kolmantena on kenties nyt nousussa oleva konservatiivisesti orientoitunut yhteiskunnallinen kristillisyys, jota Nenonenkin haistelee, sekä muita pieniä liikkeitä. Nenosen vielä hahmottelemaa hiljaisuuden liikehdintää en näe vasta- vaan myötäkulttuuriseksi ilmiöksi. Sen toiminta, kuten retriitit ovat, niin kuin myös Niilo Rantala toteaa, tyypillisesti harvinaisen porvarillisia, kalliita ja eksklusiivisia. Ne tarjoavat levähdyshetkiä ja selvitymisvälineitä kiireiselle ihmiselle työ- ja perhe-elämän paineessa – työtön ei tarvitse paastoamiseen ja hiljentymiseen monen sadan euron kurssia. Parhaimmillaan ja pahimmillaan hiljaisuuden liike kykenee yhdistämään aineksia molemmista ensimmäisistä, sekä hahmottelemastani seuraavasta mallista.
Luterilainen herätys
Luther on nähty milloin herätyskristillisyyden edustajana, milloin sen vastustajana (mm. keskustelu ns. tornikokemuksesta). Luterilaiselle herätykselle ei ole olennaista, että vanhurskauttaminen on yksi tietty hetki. Sen sijaan liikkeellepaneva voima on, että mikään inhimillinen työ tai teko ei ansaitse vanhurskautta. Ainoastaan Kristus vanhurskauttaa. Tämä vanhurskaus otetaan vastaan uskolla, ja se on koettua ja vaikuttavaa (vaikkei aina), ja Jumalan vanhurskauden vastaanottamisen edellytys ja sen kanssa yhdessä tapahtuva asia on oman vanhurskauden ymmärtäminen ei-miksikään.[i]
Esimerkiksi 95 teesin neljännessä teesissä Luther lausuu tästä:
Sen tähden kestääkin Jumalan rangaistus siihen asti, kunnes ihminen itse tuomitsee itsensä (se on todellinen sisäinen parannus), nimittäin siihen asti, kun on käyty sisälle taivaan valtakuntaan.
Tästä luterilaisessa ydintunnustuksessa, Augsburgin tunnustuksessa lausutaan sen tärkeimpänä pidetyssä artiklassa:
Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (CA IV)
Luterilainen herätys poikkeaa siten sillä olennaisella tavalla amerikkalaisvaikutteisesta herätys- ja pyhityskristillisyydestä, että luterilainen herätys ei ole itsestäänselvästi kääntymistä huonosta elämästä parempaan. Se voi päinvastoin olla herätys hyvään ja hurskaaseen elämään ja pyrkimyksiin luottamisesta Kristuksen vanhurskauteen luottamiseen.
Tässä mielessä, suhteessa vanhurskauttamiseen, luterilaisuus on tekoneutraalia. Uskon seurauksena voi olla elämän muutosta, mutta se, mitä uskon synnyttämät hyvät teot kussakin tilanteessa ovat, ei ole aivan yksiselitteinen asia.
Luterilaisen uskon ytimessä on radikaali uskonvanhurskauden vaatimus ja lahja. Siksi Nenosen kritiikki pätee yhtä lailla kirkkoon kuin herätysliikkeisiin: Missä on herätys?
Ehkä yksi ongelma on uskonvanhurskauden latistainen armahdukseksi. Sillä armon lahjan kääntöpuoli on kaiken muun Kristuksen rinnalla olevan riistäminen ja repiminen pois. Kuvapatsaat on murskattava, ylpeilyn aiheet otettava pois. Ja se on niihin toivonsa panevalle ihmiselle vaikeaa, mahdotonta. Hän luulee hukkuvansa, kun häneltä viedään kaikki, mihin hän turvasi, kuvaa Luther armon vaikutusta.
Herätys ei nimittäin ole ihmisen synnyttämää. Mutta meillä on siis kirkkokunta, jonka ytimessä on herätys, näin muotoiltuna. Kuitenkin kun joku tulee herätykseen, asiaa ihmetellään, ja herännyt saa valitettavan usein pääasiassa hankkia ravintonsa itse. Hyvällä tuurilla tai armosta hän ei heti ajaudu johonkin menestysteologiseen tai uskonvanhurskauden yhteiskunnallisilla asioilla syrjäyttävään ryhmään. Kenties Jeesuksen kylväjävertaus kuvaa hyvin sitä tilannetta, jonka keskellä herännyt joutuu elämään. Ihanteellisesti kirkon pitäisi kuitenkin olla heränneille turvallinen paikka, joka tarjoaisi hyvän kasvuympäristön. Jos ei muuta, maaperä on ainakin edelläkävijöiden muovaama ja sieltä löytyy ravinteikasta multaa, jos sitä osaa pöyhiä. Mutta mistä löytyy tämän päivän luterilaista herätystä?
Kiitos henkilökohtaisesta, koskettavasta kertomuksestasi. — Kun nykysuomensin Abraham Achreniuksen kirjaa, tajusin että niin hän kuin Laestadiuskin käyttää sanaa herännyt merkityksessä uskova. Kyse on ihmisestä, joka on elänyt todeksi huudon: ”Heräjä sinä joka makaat ja nouse ylös kuolleista, niin Kristus sinua valaisee.” Ef. 5:14. Olkoot saivartelua, hiustenhalkomista tai pilkunviilausta, niin kallistun siihen suuntaan että sanoja herännyt herännäinen herätys tulisi välttää, koska ei niitä käsitetä enää. Tai olkoot Suomen siioninkielen omintakeisina ilmauksina, kuten on meikäläinen pitkälle venynyt sana kilvoittelu. Wilcox käyttää puritaanien tapaan uskovasta, eli hengellisestä kuolemasta heränneestä termiä professor, (uskon)tunnustaja, lestadiolaiset käyttävät liikkeen sisäisessä kielessä sanaa kristitty samaa tarkoittaen, ei sanoja herännyt tai uskova, koskaan.– Herätysliike on siis ryhmä hengellisestä kuolemasta ylösheränneitä, jotka herättelevät muita kuoleman suruttomuuden unta nukkuvia, ja sitten kaikki yrittää myös pysyä hereillä.
Ilmari
Kiitos tekstistäsi
Jälleen kerran olet onnistunut sanoittamaan uskomme oleellisimpia tuntoja
Siivoaminen on hyvintä (parasta) parannuksentekoa, kun sen tekee jollekin, joka ei kykene sitä itse tekemään. Naiset, ikiaikaiset siivoojat, tietävät tämän. Muuta ei tarvita.
”Luterilainen herätys poikkeaa siten sillä olennaisella tavalla amerikkalaisvaikutteisesta herätys- ja pyhityskristillisyydestä, että luterilainen herätys ei ole itsestäänselvästi kääntymistä huonosta elämästä parempaan. Se voi päinvastoin olla herätys hyvään ja hurskaaseen elämään ja pyrkimyksiin luottamisesta Kristuksen vanhurskauteen luottamiseen.”
Viittaat ”amerikkalasivaikuteisuuteen”, jota luterilaisuus mielestäsi karttaa, koskien pyhitystä ja ”herätystä”. Tässä puutut herätykseen herännäisyyden kautta.
Ei ole tullut eteeni, että Högmann olisi ojentanut Paavolle tuon Kallis Hunajanpisara-teoksen. Se mikä tässä minua on puhutellut jo vuosikausia, että seppä oli uskovainen, jossa Kristus asui sisällisesti. Tunto-sana liennee alkuperäinen, ja linjautuu hyvin herännäisyys-ilmaisuun. Ei siis olla uskossa, koketa itsemme täydelliseksi. Kristus on muuttanut uskovaan sisällisesti ja yhtäpaljon kuin se on näkymätöntä niin yhtäpaljon uskoontullut näyttää täydelliseltä, mitä käsinkosketeltavaan, tulelle talletettuun osaan tulee. Eli liha ei tule uskoon eikä pyhity, eikä mitään.
Kol.1:
21 Teidätkin, jotka ennen olitte vieraantuneet ja mieleltänne hänen vihamiehiänsä pahoissa teoissanne, hän nyt on sovittanut
22 Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta, asettaakseen teidät pyhinä ja nuhteettomina ja moitteettomina eteensä,
23 jos te vain pysytte uskossa, siihen perustuneina ja siinä lujina, horjahtamatta pois sen evankeliumin toivosta, jonka olette kuulleet, jota on julistettu kaikessa luomakunnassa taivaan alla ja jonka palvelijaksi minä, Paavali, olen tullut.
Jeesus itse pelastaa, uudestisynnyttää sitä haluavat ja sitten Hän Itse, laittaa tekonsa eteensä, täydellisesti kelvollisena.
Jotkut syvältä synnistä uskoontulleet ilmaisevat tilansa muita ärsyttävästi. Suomessa on perinne, että kirkon tehtävä on hillitä intoa. Muualla maailmanlaajuisesti, kun tullaan uskoon se myös tehdään tiettäväksi ja sellaiseen jopa rohkaistaan. Se ei ole amerikkalaisuutta vaan Helluntaipäivän Herätyskokouksessa,v. 30, uskoontulleitten jatkumoa. Olen tämän todennut puolet elämääni asumalla ja töiden merkeissä, niin USA:ssa, UK:ssa, Brasiliassa, P-Koreassa, Venäjän ja Kiinan maanalaisissa uskovien kokoontumissa jne. Tarkoitan, että kieli on ollut eri, mutta ilmentymä sama, koska Henki ja henki on sama.
Amerikkalaisten tapa ilmaista asioita, poliittisesti, uskonnollisesti ja uskovaisesti ei miellytä ”herännäisyyttä” eikä ei-heränneitä ja siksi onkin toinen juttu. ”Tutkikaa hengellisesti, etenkin, hengelliset”
Hunajanpisarasta on otettu niin isoja painoksia että olisi ihme jos ei Paavonkin käsiin olisi päätynyt.
Sirkka,
Oletuksesi ei luo juopaa mihinkään, eikä huomiointia kaipaava. Kohdistukseni oli, että seppä oli uskossa ja siksi hänellä ja hänessä oli Kristus sisäisesti. Paavo haikaili samaa ja nyt herännäisyys jälkipolttoisesti suosittelee tuntoa, tuntemusta mikä ei pröystäile. En kuitenkaan usko, että koskaa uskoontullut on uskostaan pröystäillyt, mutta ilman kuristimia saattanut olla tarpeettoman iloinen. Tällainen tapaus tuli eteeni pari kuukautta sitten, kun lapsenuskonsa menettänyt löysi aivan yksin hotellihuoneessaan yhteyden Jeesuksenn. Ilo on ollut siitä lähtien läsnä, joillekin häiritsevänä, mutta yleensä vakuuttaen, että uudistus oli aito.
Tuo kysymys ”amerikkaisuudesta” on ehkä osin katselijoiden silmissäkin. Toisaalta olen itse todennut, että amerikkalaisilla on taipumus ehkä tietynlaiseen suoraviivaisuuteen. Esim. oppikirjoissa jo opiskellessani luonnontieteitä, tein sellaisen (toki epätieteellisen mutta henkilökohtaisen, opiskelijatovereiden kanssa yhdessä jaetun) havainnon, että amerikkalaisten tekemät kirjat olivat selkeämpiä ja helpommin luettavia kuin saksalaisten. Amerikkalaisissa oli usein hieman ”rautalankamaisempi” ote. Voisi spekuloida, voisiko tämä ilmiö olla läsnä puhuttaessa kristinuskostakin? Toisaalta nyt postmodernissa ajasssa mikään ei ole entisenkaltaista…
Ehkäpä luterilaisuuden ja ”amerikkalaisperäisen” herätysilmiön kesken olisi hödyksi oppia toisiltaan? Meillä kristityillä lienee taipumus lyöttäytyä samanmielisten ”kuppikikuntiin”, jolloin herätys lopulta jää enemään puheeksi kuin toteutuneeksi realismiksi.
Muistaakseni Teemu Kakkuri eräässä esitelmässään/luennossaan antoi ymmärtää, vastatessaan kysymykseen: ”Herätysliikkeitä vai perinneliikkeitä?”, että herätysliikkeet tuppaavat nykyisin olemaan juuri perinneliikkeitä. Vanha vitsihän (myös) kertoo: ensin on herätys, sitten herätysliike, lopulta vain liike.
Itse olen sitä mieltä, että on hyvä, että ”syvältä” pelastuneet saavat kertoa muille iloisen viestinsä. Toisaalta vaarana on, että noista ”erikoistapauksista” otetaan ”standardimalli” siitä, kuinka pelastus tapahtuu. Tai ainakin katselijoista ja kuuntelijoista vai alkaa tuntua siltä, että näin liikkeessä ajatellaan. Tällaisia ajatuksia olen ”sisäpiiriläisiltäkin” kuullut. Ongelma on kyllä sekin, jos/kun kristinuskosta tulee niin ”hiljainen”, että herätyksen ääni häipyy kuin kuuluttajan ääni vanhassa ”klassisessa” Yleisradion stereotestissä (ns. tahallisen vaihevirheen vaikutuksesta): ”Ääneni tulisi nyt stereovastaanottimesta kuulua epämääräisestä suunnasta ja monovastaanotimessa häipyä lähes kuulumattomiin. Toistan…”
Herran tiet ovat moninaiset. Toivottavasti tuo stereotesti ei kuvaisi herätyksen nykytilaa.
Mutta mistä löytyy tämän päivän luterilaista herätystä?
Hyvä kysymys. Usko ja risti – elämän tien viittamerkit. Niilo Rantala toteaa tuossa kolumninsa lopussa: ”Minä saan uskoa, että minut on jo kasteessa herätetty.” Näin toki on. Mutta entä jos on vieraannuttu kasteen armoliitosta? Voiko olla aivan niinkään, kun on kerran kastettu ja humalassa kuolee, niin kaikki on hyvin ettei mitään herätystä tarvita?
Niin, kaikki eivät hoitoon pyri ja tuskin heillä on siihen tarvettakaan. Se on sitten eri asia, ettei hoitoon pääse. Sitä voi tiedustella niiltä, jotka asiasta päättävät.
Kaikki eivät näytä olevan tietoisia siitä, että herätys on vain sitä että monet samalla seudulla tulevat tietoisiksi Jumalan läsnäolosta, jota heillä aiemmin ei ole ollut. Joskus saattaa käydä niinkin ettei herätyksen keskuksessa oivalla sitä, että herätys on tullut. On erilaisia odotuksia siitä mitä herätys on, joten kun se tulee, niin ei tunnisteta sitä herätykseksi.
Silloin monien sydämet avautuvat ottamaan vastaan evankeliumin. Joten on syytä olla hereillä ja osta käyttää oikea aika.
Luther valitti paljon paholaisen hyökkäyksistä. Samaa täytyy valittaa kaikkien, jotka ovat tulleet elävään tuntoon synneistään, mutta päässeet myös armosta uskon kautta vanhurskautettuina Kristuksen elävään tuntemiseen. Tämä usko kohtaa saatanan vihan. Tämä tulee myös ilmi, kun tutustuu näihin Ilmari Karimiehen mainitsemiin herätysliikkeisiin ja myös Henrik Renqvistin edustamaan rukoilevaisuuteen. Kauko Pirinen on valaissut Renqvistin elämää mm. kirjassaan Henrik Renqvist – pappi ja herätysliikejohtaja. Hänet mm. suljettiin keisari Nikolai 1:n käskykirjeellä arestiin Svartholman linnoitussaarelle, jota kesti 9 vuotta monen muun vaivan ohella. Uskoa seuraa täten risti tavalla tai toisella.
Kyllä me tiedämme, että meidän sydämissämme vaanii omavanhurskauden perkele, kun emme pääse synnistä vapaiksi tämän elämän aikana. Ilman lakia synti on kuollut, Paavali toteaa. Himot uinuvat ja perkele makaa piilossa sydänkuopassa, eikä se kiusaa ketään, joka uskollisesti häntä palvelee ajatuksin sanoin ja töin. Ilmeistä kuitenkin on, että kysymykseen paholaisesta evlut-kirkko ei ole viime vuosikymmeninä enää juurikaan keskittynyt”. Outoa puhetta ja perin keskiaikaista.
Kosti,
Pidän melkeinpä tarpeellisena ottaa ”tikunnokkaan” seuraava:
”Uskoa seuraa täten risti tavalla tai toisella.
Kyllä me tiedämme, että meidän sydämissämme vaanii omavanhurskauden perkele, kun emme pääse synnistä vapaiksi tämän elämän aikana.”
Usko on risti. Siksi Jeesus sanoo mm.:
Matt. 16:
24 Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.
Matt. 10:
38 ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias.
Luther kyllä tulkitsee toisin ja olen siitä useinkin maininnut, että uskovan risti on lahjavanhurskautuksessa vastaanotettu usko, se minkä ja mihin Jeesus sovituksellaan avasi pääsyn. Usko ei seuraa uskovaa niinkuin kapula rattaissa, vaan se otetaan niinkuin ies, jonka toinen osapuoli on Jeesus.
On hyvä, että lukee Raamattua koko ajan, koko Raamattua, joka niin VT:n kuin UT:nkin puolella kehottaa tutkimaan, syventymään, kätkemään olemukseemmekin, jopa, ja hylkäämään ja sitten pitämään sen, mikä hyvää on, I Tess. 5:21.
Olen muiden Jeesuksen seuraajien kanssa kokenut todeksi, että uskossa on oltava joka päivä ja itsensä kieltäminen on avain jaksamiseen ja jopa elämästä nauttimiseen.
Liha on syntinen eikä ole tullut uskoon eikä tule. San hallinnasta, kuolettamisesta uudestisyntyneelle hengellemme on kyse. Siksi esim. jo Alkuseurakunnalla oli oikean opin toteutusvaikeuksia, koska liha on Saatanan tartuntapinta niin kauan kuin elossa olemme.
Reijo. En nyt kutsuisi ristiksi uskoa, kun se kerran vapauttaa synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Siitä sitten loogisesti seuraa viha ja vaino, kuten kävi Paavalille. Ja kuten hän toteaa: ”Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi.” Mutta Paavali myös huomaa uskoon tultuaan itsessään sen lain, että vaikka hän haluaa tehdä hyvää, silti paha riippuu hänessä kiinni. (Ro7)
Kosti,
Kàsittààkseni perustelin mitä ristin ottaminen joka päivä on. Kirjoitat silti:
”Kyllä me tiedämme, että meidän sydämissämme vaanii omavanhurskauden perkele, kun emme pääse synnistä vapaiksi tämän elämän aikana.”
Kun Jeesus muuttaa uskoontulossa ihmisen sisimpään asumaan, siis sydämeen, niin sinne ei perkele mahdu. Se kyllä vaani koko ajan, kenet voisi niellä, muttei ole sisällisesti uskovassa. Vain lihaan perkele voi tarttua, vt. 1.Piet.5:8:
Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä.
9 Vastustakaa häntä lujina uskossa, tietäen, että samat kärsimykset täytyy teidän veljiennekin maailmassa kestää.
Me olemme synnistä puhtaita, mutta sitten Paratiisin, Käärme on lähestynyt jokaista uskovaa ja tuhansien juonien mestarina koettaa tuhota sen, minkä uskoontullut on vastaanottanut.
Jumala suojelee omiaan, kun sen ”tehtävän” Hänelle päivittäin luovutamme. Eli: ottakoon ristin työn ja kieltäköön itsekkään lihan, meidän inhimillisen ymmärryksen, joka haluaa parannella, muuttaa ja hyljätä Jeesus-tien selkeän linjan.
Olet kai Reijo huomannut, että omavanhurskaus on meille kaikille myötäsyntyistä. Myös uskon kautta vanhurskaaksi tulleessakin on vielä jäljellä vanha Aadam, se äksy, vikuri ja täysi aasi, joka tarvitsee myös kuritusta. Kuten Heb12 asian ilmaisee: ”Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.” Niin kävi myös Paavalille.
Kosti,
En missään yhteydessä ole ottanut esille, varsinkaan ollut sitä mieltä, että usko muuttaa lihan. Vain siksi, koska liha ei tule uskoon, vaikka Luther kehottaa pitämään ihmisestäkin (liha) huolta. Se pitää luokitella vain Lutherin ja Freudin oivallukseksi.
Liha, eli ihminen, on käsketty vain alistamaan ja kuolettamaan uudestisyntyneelle hengellemme. Kiusaukset ovat aina mieluisia, koska on kysymys lihasta. Siksi onkin etukäteen rukoiltava Jeesuksen antaman mallin mukaan ”.. äläkä saata/salli meitä kiusauksiin ..”. Ihminen on täysin vapaa seuraamaan lihan mielitekoja, kiusauksia, eikä Jumala sitä estä, vaikka paavi ja piispa Huovinen ovat sillä kannalla, että Isämeidän rukous on väärin käännetty, eli ettei kiusauksia tulisi ja Jumala ne karkoittaisi pois.
”.. myötäsyntyistä..”- ei sovellu uudestisyntyneeseen henkeen, mutta lihan ”ymmärtäminen/ hoito” vie ulkopuolelle Kirjoitusten. Liha on Saatanan tartuntapinta, jonka kanssakäyminen syvyyden houkutusten kanssa voidaan uskossa estää, masentaa, kuolettaa jne. Nämä kaikki ovat kehoitussanoja lihan-hoitoon.
Reijo. Ota huomioon, että Paavalin sanat osoittavat, ettei tämä liha ole kuollut uskovassa. Hän ei ole muuttunut kokonaan uudeksi luomukseksi, uudeksi ihmiseksi, vaikka hänessä asuu uusi luomus (Gal 6:15). Uskon kautta hänen syntinsä on peitetty Jumalan edessä. Kuitenkin hänen lihansa ja hänen syntinsä on vielä jäljellä hänessä. Ota myös huomioon, ettet ole päässyt eroon itsekkäästä luonnostasi yhtä vähän kuin minäkään, eikä kukaan muukaan tämän elämän aikana.
Herännyt tulee paholaisen metkuista pian tietoiseksi. Unihiekkaa alkaa yllättäviltä tahoilta tulemaan silmille.
Kirkon ja muutkin seurakunnat on vallannut syvä uni. Joten kaikki on hyvin, eikä hänen tarvitse ilmaista itseään.
Vain heränneiden kimppuun hän käy. Vaara kun on siinä, että nämä voivat herätellä muitakin.