Pastori Heikki Nenonen kysyy Kirkon ja kaupungin kolumnissaan, miksi herätysliikeet eivät herätä enää ketään. Kritiikki ravistelee minusta oikein hyvin liikkeitä ylpeydestä osuen niiden rakkaimpiin omavanhurskauden hedelmiin ja kotijumaliin. Olennaisin on kuitenkin minusta kolumnin kysymys, herättävätkö herästysliikkeet enää ketään.
Herätysliikkeet syntyivät henkilökohtaisen herätyksen ympärille. Siinä missä Nenonen näyttää kaipailevan jonkinlaista yleistä kriitisyyttä ja keskiluokkaisuuden haastamista, oli herätyksen tavoite havahduttaa ihminen suruttomuudestaan vavahduttavaan Jumalan tuntoon. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunto,” lausui seppä Högman ahdistuneelle Paavolle ojentaen hänelle Kallis hunajan pisara -teoksen. Ahdistunut Hedberg löysi Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen ääreltä selvyyden, että Kristus oli jo täydesti hankkinut kaiken autuuden, ja ettei tarvinnut sen lisäksi tehdä mitään muuta kuin uskolla tarttua evankeliumin sanaan. Sisäistä rauhaa etsinyt Laestadius sai kertoman mukaan Lapin Marialta synninpäästön ja kokemuksen taivaan riemun esimausta. Kaikki lähtivät jakamaan löytynyttä, ja sen myötä syntyi liike.
Ehkä juuri tämä henkilökohtaisen herätyksen, siihen herättämisen yrittämisen puute on liikkeiden pahin nykypuute. Mutta kovasti tuntuu, että herääminen on nykyään outo poikkeustapaus, jota ei kukaan ymmärrä. Sen yrittämisen sijaan ihmiset keskittyvät helpompaan, tappelemaan elämäntavasta ja siitä, kuka on hurskain.
Oma herätykseni…
Itse koin oman herätykseni peruskoululaisena. Rippikoulun jälkeen olin halunnut ottaa selvää Jeesuksesta, lukenut Raamattua ja yrittänyt olla hyvä kristitty. Siitä ei kuitenkaan seurannut mitään ilmeistä. Ei havaittavaa Jumalan läsnäoloa. Olin kuitenkin joutunut klassisesti ns. lain alle: ymmärsin kristinuskon joukkona moraaliohjeita, joita pitäisi seurata.
Uskonnossa käsittelimme silloin kuuluisia herätysliikkeitä, ja sain tehtäväkseni laatia esseen minua eniten kiinnostaneesta herätysjohtajasta: Paavo Ruotsalaisesta. Luin yhden Paavosta kertoneen kirjan, ja mielenkiinnosta myös tuon mainitsemani Kallis hunajan pisara -kirjasen. Se muutti kaiken.
Kirjoitin tuolloisissa muistiinpanoissani:
Kirjassa selitettiin erittäin tarkasti ja koskettavasti, että on suuri synti koettaa pelastua tekemällä hyviä tekoja, sillä silloin käännetään selkä Kristukselle, joka on pelastus […] mikä ero on omavanhurkaudella ja Kristuksen vanhurskaudella […]
Pyysin [Jeesusta] riisumaan minut omasta vanhurskaudestani, pesemään minut puhtaaksi synneistä hänen verellänsä ja pukemaan minut hänen vanhurskauteensa. […]
Tuntui siltä, kuin valtava taakka olisi siirtynyt pois sydämeltäni. Sydämessäni tuntui siltä, kuin olisin ollut pimeässä huoneessa ja joku olisi yhtäkkiä sytyttänyt valot. Tiesin, että Jeesus elää ja hän on antanut anteeksi minun syntini. En ollut koskaan kokenut mitään niin voimakasta onnen, ilon ja rakkauden tunnetta.
… ja sen vastaanotto
Olin tuolloin rippikoulun jälkeen isoskoulutuksessa ja siellä lauletut laulut iskivät aivan uudella tavalla. Yhtäkkiä ymmärsin, mistä ne puhuivat. Mutta kun nuorena poikana tulin herätykseen, minua hämmensi myöhemmin, että kukaan ympärillä ollut kristitty ei tuntunut tunnistavan ilmiötä.
Körtit eli heränneet, joilla kotiseurakuntani papisto oli kyllästetty, halusivat pistää siivoamaan ja kantamaan tarjottimia, jotta puhe Jeesuksesta loppuu. Herätys sanana taas tunnettiin kyllä seurakunnassa puolestaan viidesläisten parissä, jotka eivät tulleet toimeen körttien kanssa. Nämä ryhtyivät saarnaamaan lakia ja synnin välttelyä ja ymmärsivät herätyksen elämän parannukseksi: Kunnon kristitty ei käytä vääränlaisia vaatteita, ei kiroile, ei kerro kaksimielisiä vitsejä eikä naura niille, ei kuuntele maailmallista musiikkia. Paholainen voi vaikuttaa populaariviihteessä, elokuvissa, tietokonepeleissä ja erityisesti seksuaalisuudessa, joten niistä pitäisi pysyä etäällä, päihteistä ja juhlista puhumattakaan. Ja armolahjoja pitäisi hankkia. (Näistä ja vastaavista kokemuksistani olen jo aiemmin kirjoittanut tässä blogissa).
Mutta oikeastaan kenelläkään ei tuntunut olevan käsitystä omavanhurskauden paljastumisesta synniksi Kristuksen vanhurskauden edessä ja siihen liittyvästä käsittämättömästä tuomion ja armon kokemuksesta, jonka olin saanut. Mielekkäitä, kokemukseni tunnistavia ohjeita löytyi ainostaan vanhoista kirjoista – vääriä taluttajia kyllä joka paikasta.
Usein tuntuu, että ihminen, joka tulee tällaiseen klassiseen herätykseen, jota esim. Lutherin tekstit kuvaavat, löytää kirkosta ikään kuin tyhjät rauniot, joissa on reliikkejä todistamassa, että täällä on kyllä joskus ollut elämää, mutta enää hyvin vähän mitään elävää yhteisöä. Se mikä oli ennen tärkeintä, tuntuu miltei unohtuneen. Suuret ihmismäärät, jotka ovat joskus olleet mukana, ovat poissa. Korkeintaan löytyy joitakin yksittäisiä vanhoja paimenia. Ei ole pastoraalista yhteisöä, joka osaisi ottaa heränneet vastaan ja ohjastaa kypsällä tavalla ja kokemukseen perustuen uskossa kasvamisessa. Ja levittää herätystä. Jos jossain on toisin, se vaikuttaa poikkeukselta.
Nykyistä herätyksen ja kristillisyyden kenttää
Nykyinen kirkollinen kenttä vaikuttaa karkeasti jakautuneen yhteiskunnallisesti motivoituneeseen kristillisyyteen, jota edustavat ne, jotka haluavat ohjata mahdollisimman nopeasti pois Jeesus-höpötyksestä tekemään yhteiskunnallista vaikuttamis- ja palvelutyötä, ja karismaattisuutta lähentelevään herätyskristillisyyteen, jossa on tärkeää, että tapahtuu paljon, nopeasti, täysin omistautuen, suurella ryminällä, pauhulla ja erottautumisella maailmasta. Nämä muodostavat toistensa vastakohdat, ja pieni kristitty murskautuu helposti niiden väliin taistelutantereelle. Näistä toinen laita myös lyö valitettavasti leiman kaikkeen herätykseen siinä missä toinen pyrkii omimaan kirkon nimen, uskottavuuden ja vaikutuskanavat.
Näiden ulkopuolella kolmantena on kenties nyt nousussa oleva konservatiivisesti orientoitunut yhteiskunnallinen kristillisyys, jota Nenonenkin haistelee, sekä muita pieniä liikkeitä. Nenosen vielä hahmottelemaa hiljaisuuden liikehdintää en näe vasta- vaan myötäkulttuuriseksi ilmiöksi. Sen toiminta, kuten retriitit ovat, niin kuin myös Niilo Rantala toteaa, tyypillisesti harvinaisen porvarillisia, kalliita ja eksklusiivisia. Ne tarjoavat levähdyshetkiä ja selvitymisvälineitä kiireiselle ihmiselle työ- ja perhe-elämän paineessa – työtön ei tarvitse paastoamiseen ja hiljentymiseen monen sadan euron kurssia. Parhaimmillaan ja pahimmillaan hiljaisuuden liike kykenee yhdistämään aineksia molemmista ensimmäisistä, sekä hahmottelemastani seuraavasta mallista.
Luterilainen herätys
Luther on nähty milloin herätyskristillisyyden edustajana, milloin sen vastustajana (mm. keskustelu ns. tornikokemuksesta). Luterilaiselle herätykselle ei ole olennaista, että vanhurskauttaminen on yksi tietty hetki. Sen sijaan liikkeellepaneva voima on, että mikään inhimillinen työ tai teko ei ansaitse vanhurskautta. Ainoastaan Kristus vanhurskauttaa. Tämä vanhurskaus otetaan vastaan uskolla, ja se on koettua ja vaikuttavaa (vaikkei aina), ja Jumalan vanhurskauden vastaanottamisen edellytys ja sen kanssa yhdessä tapahtuva asia on oman vanhurskauden ymmärtäminen ei-miksikään.[i]
Esimerkiksi 95 teesin neljännessä teesissä Luther lausuu tästä:
Sen tähden kestääkin Jumalan rangaistus siihen asti, kunnes ihminen itse tuomitsee itsensä (se on todellinen sisäinen parannus), nimittäin siihen asti, kun on käyty sisälle taivaan valtakuntaan.
Tästä luterilaisessa ydintunnustuksessa, Augsburgin tunnustuksessa lausutaan sen tärkeimpänä pidetyssä artiklassa:
Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (CA IV)
Luterilainen herätys poikkeaa siten sillä olennaisella tavalla amerikkalaisvaikutteisesta herätys- ja pyhityskristillisyydestä, että luterilainen herätys ei ole itsestäänselvästi kääntymistä huonosta elämästä parempaan. Se voi päinvastoin olla herätys hyvään ja hurskaaseen elämään ja pyrkimyksiin luottamisesta Kristuksen vanhurskauteen luottamiseen.
Tässä mielessä, suhteessa vanhurskauttamiseen, luterilaisuus on tekoneutraalia. Uskon seurauksena voi olla elämän muutosta, mutta se, mitä uskon synnyttämät hyvät teot kussakin tilanteessa ovat, ei ole aivan yksiselitteinen asia.
Luterilaisen uskon ytimessä on radikaali uskonvanhurskauden vaatimus ja lahja. Siksi Nenosen kritiikki pätee yhtä lailla kirkkoon kuin herätysliikkeisiin: Missä on herätys?
Ehkä yksi ongelma on uskonvanhurskauden latistainen armahdukseksi. Sillä armon lahjan kääntöpuoli on kaiken muun Kristuksen rinnalla olevan riistäminen ja repiminen pois. Kuvapatsaat on murskattava, ylpeilyn aiheet otettava pois. Ja se on niihin toivonsa panevalle ihmiselle vaikeaa, mahdotonta. Hän luulee hukkuvansa, kun häneltä viedään kaikki, mihin hän turvasi, kuvaa Luther armon vaikutusta.
Herätys ei nimittäin ole ihmisen synnyttämää. Mutta meillä on siis kirkkokunta, jonka ytimessä on herätys, näin muotoiltuna. Kuitenkin kun joku tulee herätykseen, asiaa ihmetellään, ja herännyt saa valitettavan usein pääasiassa hankkia ravintonsa itse. Hyvällä tuurilla tai armosta hän ei heti ajaudu johonkin menestysteologiseen tai uskonvanhurskauden yhteiskunnallisilla asioilla syrjäyttävään ryhmään. Kenties Jeesuksen kylväjävertaus kuvaa hyvin sitä tilannetta, jonka keskellä herännyt joutuu elämään. Ihanteellisesti kirkon pitäisi kuitenkin olla heränneille turvallinen paikka, joka tarjoaisi hyvän kasvuympäristön. Jos ei muuta, maaperä on ainakin edelläkävijöiden muovaama ja sieltä löytyy ravinteikasta multaa, jos sitä osaa pöyhiä. Mutta mistä löytyy tämän päivän luterilaista herätystä?
Toimittaja Niilo Rantala kyselee Kotimaa-lehden kolumnissa 5.7.24 pelastuksen tilasta evl-kirkossa otsikolla – Eikö yksikään pelastunut. Hän toteaa, että luterilainen pelastuskäsitys on sinänsä johdonmukainen, ”ihminen pelastuu yksin armosta.” Teot ovat siihen kelvottomia. Tämä käsitys ei ole kuitenkaan evl-kirkossa selviö. Rantalan mukaan ”tragedian synty piilee pietismissä”. Se nimittäin nostaa keskiöön ihmisen egon ja käsitys pelastuksesta muuttui. ”Minä, minä ja minun pelastukseni,” etc. Armo ja kirkko eivät enää riitä, eivätkä myöskään sakramentit. Tätä hän perustelee sillä, että emeritusprofessori Alister McGrath kirjoittaa Kristillisen uskon perusteissa, ”kuinka pietismissä ”yksilöllä itsellään on päätösvalta, astuuko hän taivaalliseen valtakuntaan”. (Pikaisesti katsottuna en tuollaista kohtaa McGrathin kirjasta löytänyt.)
Tämän ”ihmisen päätösvallan” toimittaja Rantala katsoo löyneen leimansa suomalaisiin herätysliikkeisiin ja aiheuttaneen piilopelagiolaisen tekosyntien kyttäämisen ja aiheuttaneen myös harhaoppisia pelastustulkintoja. Aivan aiheesta voidaan kysyä, vaikuttiko Lutherin ego (minä ja minä) siihen, että hänen suurin kysymyksensä liittyi siihen, miten voin löytää armollisen Jumalan? Tuon ajan kirkko ei siihen kyennyt antamaan vastausta. Mutta ratkaisu löytyi Lutherille ihan henkilökohtaisesti. Se, että Kristuksen tunteminen tuli hänelle eläväksi, ei jäännyt myöskään vaikutusta vaille.
Kosti,
Siitähän tässä on koko ajan kysymys ja se kohdistus, että liha ei ole kuollut uskovassa eikä kenessäkään tässä ajassa. Kun aika loppuu, yksi ihminen kerrallaan, toistaiseksi, loppuu lihallinen ja ikuisuus alkaa, ilman lihaa, taivaassa tai helvetissä.
Sinulla on jokin aukko, ei sivistyksessä, vaan hengellinen tutkiminen, käsittäminen, takkuilee. Toinen kysymys on se, että ei kukaan uskova, niinkuin minäkin, ei ole kokenut, että liha olisi muuttunut uudeksi ja on elossa ja voi ”hyvin” ja siksi sitä ei pidä hoitaa, vaikka Luther siihen kehottaakin. Sitä ei tapahdu edes aikojen lopussa vaan se haihtuu, maatuu, eikä mitään maasta voida löytää. Sitten se maakin, tomu alkuaineitten kanssa kuumuudesta sulaa ja häviää ja Jumala luo mitä on tarvis tai paremminkin jos Hän hyväksi näkee. Kuitenkaan meidän iankaikkisuushenkeämme Hän ei enää luo, koska se on kuin Jumala, Jumalaa.
Synnin hedelmät, kuten itsekkyys on ajallinen ongelma, eikä kukaan missään päin maailmaa ole väittänyt, että se jossain joistakin olisi poistunut. Mistä tuollaista olet saanut päähäsi?
Et näy huomanneen, että tässäkin keskustelussa painotan, ettei liha pelastu eikä tule paremmaksi ajassa eikä edes pääse ajattomuuteen. On luterilaista totta, että synti on jokaisessa jäljellä ja että jokainen uskova tekee joka päivä syntiä. Raamattu ei tätä sakramentaalista ”totuutta” julista, eikä sellaista ole missään Kirjoituksista löydettävissä. Sinä ja varmaan suuri joukko fiksuja ihmisiä väittää, että tällainen olisi raamatullinen opetus. Se ei kuitenkaan ole totta.
Meidän taistelumme on verta ja lihaa vastaan, alkaen omaa sielullisuuttamme, lihallisuuttamme kanssa. Taistelu on jokapäiväinen, mutta niin on voitotkin. Minä en omassa voimassani voita sekunninkaan erää, mutta Jeesus on jo voittanut ja tällä kokemuksella, Hän taistelee rinnallani. Siis olemme Jumalan työtovereita, taistelukumppaneita.
Tämä vastaukseni on kommenttiisi 18:03, tänään. Erehdyin sijoituksessa.
Reijo. Liitä se lihan mieli henkeen, niin ymmärrät mitä tarkoitan.
Mistä asiasta oikeastaan Reijo ja Kosti väittelee? Näyttää nimittäin siltä, että kumpikin on samaa mieltä.
Kiitos Pekka!
Reijo poistaa kommenttini kuten aina! Näillä mennään!
Ei poistu. En ole Reijon blogilla.
Lutherin oppi on mukavalla tavalla kolikon toisesta syrjästä ”hapattanut” helluntailaista ”teologia” (oppinutta).
Niin, kysymys on vain siitä, ettei lihan mieli ole uskovan hengessä kuollut. Minulle ei ole aivan selvää, mitä Reijo käytännössä tarkoittaa sanalla ”liha”. Ihminen ei ole muuttunut kokonaan uudeksi luomukseksi, uudeksi ihmiseksi, vaikka hänessä asuu uusi luomus (Gal 6:15). Tämä ei näytä olevan Reijon mielestä Raamatun mukainen, eikä Raamattu tätä hänen mukaansa julista.
Tosin kokemuksesta sen tiedämme, että synti asuu meidän henkemme / sielumme tutkimattomuudessa syvyydessä, jonka tuntee yksin Jumala, eikä tuota synnin syvyyttä järkemme käsitä. Vaikka tahdommekin tehdä hyvää, huomaamme kuitenkin sen, että paha riippuu meidän sielussamme kiinni Paavalin mukaan. Tähän myös henkemme yhtyy.
Minusta on hiukan outoa se, että jyrkästi vastustetaan vanhurskauttamisoppia, joka mukaan olemme täysin syntisiä olemuksemme puolesta ja täysin vanhurskaita uskon kautta Kristukseen. Silti myönnetään se, että uskovissa vaikuttaa ”liha”. En käsitä miten tämä ”liha” eroaa syntisestä olemuksestamme. Käsitän tämän samana asiana, jolle on annettu vain eri nimitykset. Sitten riidellään sanoista, eikä sisällöstä. Onko kyse sittenkin pyhityksestä, joka vanhurskauttamisen yhteydessä saadaan täydellisenä.
Väärin ymmärrettynä pyhyys jättää taistelun lihaa vastaan tekemättä, jolloin opista tulee lihallisen mielen puolustus.
Pelastus yksin armosta ja uskosta on kaiketi vaikea omaksua, ettei siihen muuta tarvita. Eihän se kuitenkaan tarkoita sitä, ettemme tarvitsisi kilvoitusta uskon säilyttämiseksi elämän loppuun asti, josta Paavali kirjoittaa (2 Tim 4:6-8).
Ilmeisesti sekaannus tässä asiassa johtuu siitä, ettei vanhurskauttamisoppia juurikaan opeteta. Jollei vanhurskauttamisoppia käsitetä oikein, niin pyhityksestä tulee laki ja vaatimus, joka kumoaa todellisen ja täydellisen armon. Vaatimus jota ei kykene täyttämään syö motivaation. Kristitystä tulee lihallinen. Oman lihansa varassa elävä kristitty jolla ei ole motivaatiota pyrkiä aina parempaan.
En puutu suoraan tähän ihmiskäsitykseen liittyviä termejä koskevaan keskusteluun muuten kuin suosittelen väitöskirjaani, erityisesti sen lukua 2.4 The Human Being;
https://helda.helsinki.fi/items/f909ad31-db96-4dfa-97b6-c46edb7c38e5
Siinä käyn läpi, miten Luther ymmärtää tyermit liha, lihan mieli, henki jne. ja näiden välisen suhteen kristityssä, sekä kuutisenkymmentä vuotta sitä koskenutta pohjoismaista tutkimusta. Sillä, kuinka luterilaisuudessa nämä Paavalin termit on ymmärretty, on tietenkin ollut aivan perustavanlaatuinen vaikutus suomalaiseen ja pohjoismaiseen hengellisyyteen. Ja Lutherin vastaus on hyvä ja jäsentää keskustelua viisaasti.
Enkä itsekään ymmärrä Kostin ja Reijon väittelyä. Liittynee siihen, että kristityn on luterilaisuudessa ymmärretty olevan yhtäaikaiseti sekä täysin liha ja täysin henki, että toisaalta uskon kasvaessa vähemmän lihallinen ja enemmän hengellinen. Niinkuin Kristus on täysin Jumala ja täysin ihminen, muuta jumaluus ja ihmisyys eivät ole suhteessa toisiinsa ’tasa-arvoisia’. Näitä tuossa teoksessa käsitellään, jos systemaattinen tarkastelu kiinnostaa, kannattaa tutustua. Lyhyemmässä muodossa samaa seuraavissa artikkeleissa:
https://www.academia.edu/50826152/Luterilainen_spiritualiteetti_Martti_Lutherista_nykyp%C3%A4iv%C3%A4%C3%A4n
https://www.academia.edu/47467865/Martin_Luther_s_Concept_of_the_Human_Being
Meidàn ”vàittelymme” koskee Kostin, Luther-peräistä lausumaa: ”Uskoa seuraa täten risti tavalla tai toisella.”
Tämän olen juurta jaksain selventänyt, että se on Lutherin käsitys rististä, joka otetaan joka päivä ja kielletään omat toiveemme, ymmärryksemme ja muu ei-Jumalasta.
Luther siis ymmärtää, että on kysymys välttämättömistä ongelmallisista asioista kuten vaimo tai anoppi (Lutherin oma tulkinta jokapäiväisestä rististä).
Tästä seuraa, että nämä ”ristit tavalla tai toisella seuraavat uskoa, uskovaa. Vai tarkoittaako Kosti, että seuraa jompaa kumpaa? Siksi sinä et ymmärrä mistä puhutaan ja Kosti alkaa puhua muusta. – Tämä vaatii kyllä asiaan paneutumista, eli keskustelumme seuraamista.
Jos pitäydyttäisiin vain Raamattuun (sola scriptura), eikä syvennyttäisi 60-vuoden ajan suoritettuihin tutkimuksiin, jotka kertovat mitä ”todella” Raamattu opettaa, niin olisimme kaikki samalla sivulla, Pekkakin, vaikka kansakoululaitos ei hänelle englanninkieltä opettanut. Pekalle vielä: Ei sinun, eikä kenenkään tarvi osata kuin suomea, kun taivaallisia käsittelemme. Samat asiat on samalla tavalla muillakin kielillä.
”Tämän olen juurta jaksain selventänyt.” Reijo Mänttärin kanssa keskustellessa törmää usein tähän. Hän pitää mielipiteitään ’määrittelemisenä’ tai ’selventämisenä’. Hänen on näin helppo nähdä eriävät kannat ymmärtämättömyytenä ja aiheesta poikkeamisena.
En mielestäni kiistele, että risti seuraa uskoa. Olen tosin perustellusti sitä mieltä. Mielestäni se tulee myös hyvin ilmi myös Paavalin elämäkerrassa. Uskoon tultuaan hän joutui kärsimyksiin, hätään ja vainoihin. Kristus kätkeytyy kärsimyksiin (ovat ne mitä tahansa). Jumala tunnetaan kärsimyksen alla ja hän ilmaisee itsensä elävänä lohdutuksena ja armon osallisuutena silloin, kun Jumala niin parhaaksi näkee. Siksi ristin teologia on välttämättä uskon teologiaa. Risti vaatii uskoa, joka näkee päinvastaista kuin silmämme. Tätä on tietysti vaikea sanoittaa, mutta ristin alla oppi sinänsä ei oikein lohduta.
Havainnollistan vielä sitä, miten Jumala (yhtenä esimerkkinä) lohdutti Paavalia. 2Kor7:6 ”Mutta Jumala, joka masentuneita lohduttaa, lohdutti meitä Tiituksen tulolla.” Asia on sinänsä todellinen ja varsin käytännöllinen. Jumalan vallassa tietysti on se, miten hän meitä ahdingossa lohduttaa. Luonnollisesti sanan ja sakramenttien kautta, mutta myös tavalla, jota emme osaa odottaa ja joka voi mennä myös yli meidän ymmärryksemme.
Kansakoulussa ei Englantia aikanani opetettu, joten paljosta jään taas vaille.
Kiitos Ilmari tuosta linkistä Luterilainen spiritualiteetti. Olen sen lukenut, mutta mielenkiinnolla luen sen toki uudestaan. Ehkä tuossa viimeisessä viestissäni tavoittelin lähinnä Jouko N. Martikaisen ajatusta Perusta-lehti 4/2021 IMAGO ESSENTIALIS, jossa hän toteaa mm.
”Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan. Sen tilalle hänestä tuli Saatanan kuva. Alkutilassa ihminen kuvautui Jumalassa. Toteltuaan käärmettä enemmän kuin Jumalaa hän kuvautui Saatanaan. Saatana taas peittää Jumalan naamarilla ja vääristää Jumalan kuvan siten, että esittäytyy itse ihmiselle isäksi ja ystäväksi sekä kutsuu ihmistä maistamaan kielletystä puusta. Silloin ihminen kadottaa itsestään Jumalan kuvan ja kuvautuu Saatanan kuvaksi. Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuramaan tätä reformaattorin tulkintaa. Se on usein liittynyt useiden muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut muttei kokonaan menetetty.”
Voinen myös todeta, ettei tuo meidän yhteinen vihollisemme ole malttanut pysyä pelkästään piilossa. Aihe on tosin vaikea, mutta valitettavan tosi, kuten myös Lea Kujanpään kirjasta ilmenee.