Luin tänä aamuna Leif Nummelan pääkirjoituksen Uusi Tien verkkolehdestä https://uusitie.com/antakaa-perinteisille-heratyskristityille-tilaa-kirkossa/
Teen sieltä muutamia nostaja ja kommentoin niihin omien havaintojen ja lukemani pohjalta. Heti alussa kiinnitän huomiota sanaan herätyskristitty. Se on varmaan tietoisesti valittu konservatiivi sanan sijaa, joka tässä yhteydessä tuntuu olevan lähes kirosanan kaltainen monille. Herätyskristitty toki on kattavampi ja sen alle mahtuu jo laajempi joukko, joka tosin ajattelee virkakysymyksestä eri tavalla. No se on sivuhuomio ehkä takerru tähän enempää.
Intro: Kansainvälinen tilanne virkakysymyksessä
- Enemmistö kristillisen kirkon papeista on miehiä, kun lasketaan katoliset, ortodoksit, vapaat suunnat, baptistit, luterilaiset, reformoidut, metodistit, anglikaanit etc.
- Nummelan mukaan Suomessa perinteisellä virkakannalla olevia kohdellaan jäätävästi.
A. Perinteisen virkakannan edustajien huono kohtelu
- Esimerkkejä huonosta kohtelusta:
- 1. Ensin perinteisellä virkakannalla olevilta otettiin pois mahdollisuus saada pappisvihkimys.
- Kommentti: Tässä viitataan Heikan työryhmän mietintöön, jonka seuraksena perinteinen virkakannan edustajien pappisvihkimyksen saaminen vaikeutui merkittävästi.
- 2.Sitten osa jo kirkossa vihityistä papeista potkittiin ulos viroistaan.
- Kommentti: Tämä tapaus lienee yksi tunnetuimmista. https://yle.fi/uutiset/3-5935544 Rankisen tapaus osoittaa, että oikeus asettui myös uudessa tilanteessa sen kannalle, että miespappi ei voi kieltäytyä työtehtävään kuuluvasta ehtoollisen jaosta naispapin kanssa. Kuten tiedämme, niin perinteisen virkakannan edustajilla on vielä työpaikkoja kirkon herätysliikkeissä ja järjestöissä. Pysyykö tilanne ennallaan vielä 2020-luvulla?
- 3. Sen jälkeen alettiin siellä täällä ottaa pois tietyille naispappeuteen ja uuteen avioliittokäsitykseen kriittisesti suhtautuville järjestöille osoitettuja seurakuntien määrärahoja.
- Kommentti: No tässä Sley, Kylväjä, Kansanlähetys kärsivät Suomen Lähetysseuran ja Kirkon ulkomaanavun kustannuksella. Henkilökohtaisesti tätä on vaikeinta ymmärtää. Monilla lähetyskentillä eletään niin erilaisessa todellisuudeessa ja ei siellä virkakysymyksen ole ensisijaisia lainkaan. Tässä sahataan helposti omaa jalkaa ja Kristuksen maailmanlaajuinen ruumis kärsii sisäisestä kirkkopolitiikasta. Ymmärrän sen, että perinteisellä virkakannalla olevien kotimaan toimintojen rahoihin kosketaan, mutta miksi niiden heikompien ja vähäosaisten pitää kärsiä Afrikassa ja Aasiassa, joilla ei ole osaa eikä arpaa näihin kysymyksiin. Rahojen eväämistä on perusteltu sillä, että halutaan viedä länsimaisia arvoja kuten tasa-arvo myös kohdemaihin.
-
4. Sitten arkkipiispa kielsi Turussa Maata näkyvissä -festareilla ehtoollisen viettämisen ilman naispappeja
-
Kommentti: Tämä oli kova paikka eikä pelkästään Sley:lle. Arkkipiispan päätös sai toki kiitosta ja se oli suoraselkäinen sekä nykyisten kirkon pelisääntöjen mukainen. Silti eniten tässsä kärsivät ne nuoret, joilta vietiin mahdollisuus siihen ainutlaatuiseen mahdollisuuteen päästä ehtoollisellle. Moni festari-nuorista ei välttämättä käy edes kerran vuodessa ehtoollisella… Voi olla, että ehtoollinen ei enää palaa sinne, mutta aika näyttää. No Sley veti ässän hihasta ja alkoi mainostaa pitävänsä Suomen suurimman nuortenillan. Kuitenkin onhan se eriasia kuin Herran ehtoollinen.
-
5.Sitten helsinkiläisessä Paavalin kirkossa kiellettiin naispappeuteen ja uuteen avioliittokäsitykseen torjuvasti – juuri Paavalin opetusten tähden – suhtautuvien järjestöjen materiaalin jakaminen.
Kommentti: Jokainen seurakunta saa toki päättää millaista materiaalia pitää esillä. Olisiko silti reilua antaa kaikkien kukkien kukkia. Kun vierekkäin on kirkon konservatiivisen herätysliikkeen mainos ja sateenkaarimessun mainos se kuvastaa vallitsevaa tilannetta todella hyvin. Olemme jakautuneet pienempiin porukoihin kirkon sisällä.
B. Klassisen virkakannan edustajat ovat muinaisjäänne
Nummela: ”joillekin kirkossa jo pelkkä klassisella virkakannalla olevien, ja sen mukaisesti toimivien, olemassaolo on sietämätön ajatus. Täytyy ihmetellä konservatiivisten kristittyjen kärsivällisyyttä tässä tilanteessa.
Kun kirkolliskokous hiljattain päätti, ettei kirkko laajenna avioliittokäsitystään koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja, ”sateenkaaripapit” päättivät olla välittämättä päätöksestä ja jatkoivat näiden parien vihkimistä.
Sateenkaaririntamaan kuuluva teologian tohtori Vesa Hirvonen toteaa Kotimaa24:n blogissa (23.1.): ”Minusta näyttää siltä, että tilanne kärjistyy, jos seurakuntalainen tai ryhmä tuntee joutuvansa ratkaisevalla tavalla osalliseksi itselleen mahdottomasta asiasta. – – Yhteisen kirkkoon kuuluminen on vaikeaa tai mahdotonta niille, joiden mielestä ei voi kuulua kirkkoon, jossa edes periaatetasolla sallitaan itselle mahdoton asia. Jos riittää, että itse ei asiaa tarvitse hyväksyä tai sen voi käytännössä väistää, voi kuulua yhteiseen kirkkoon.”
Suurin piirtein näin se on. Ihmisten pakottaminen toimimaan omaa vakaumustaan vastaan toimii harvoin.
Kommentti: Nummela sanoittaa huolensa paperille. Pakottamistakin on jo ehdotettu ja jokainen voi tietenkin miettiä siinä kohtaa, miten itse Jeesus toimisi. Vastakkain ovat erilaisen vakaumukset joiden yhteensovittaminen tuntuu todella haastavalta. Nummela itse puhui sateenkaariparien vihkimisestä syntinä ja monet papeista näkee sen olevan itse Jeesuksen seuraamista. Miten tämä ristiriita ratkaistaan?
Timo Pöyhösen ehdotus on mielestäni todella kannatettava.
”Kolmanneksi pitää luoda väylä perustaa suoraan kapitulien alle ns. henkilö- eli yhteisöseurakuntia, joissa sallitaan alueseurakuntia suurempi vapaus itsenäiseen teologiaan ja kulttuuriin.
Näiden turvatekijöiden seurauksena kirkostamme voisi kehittyä ”sateenvarjokirkko”, joka muodostuu teologisesti ja toiminnallisesti erilaisista seurakunnista ja yhteisöistä. Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA7:n pykäliin (evankeliumi ja sakramentit) vaikka muuten niissä voisi olla hyvinkin erilaisia painotuksia ja kulttuureita. Sateenvarjokirkko olisi samalla tie nykyistä joustavampaan ihmisten tavoittamiseen, sillä se lisäisi seurakuntaelämän monimuotoisuutta.” (Timo Pöyhönen blogi 20.1.2020 https://www.kotimaa.fi/blogit/sopuratkaisu-parisuhdekiistaan/)
C. Kirkkoherrat paljon vartijoina ja mahdollistajina
”Niin kuin kirkkoherrana toimiva ja perinteisellä kannalla oleville omassa seurakunnassaan tilaa järjestänyt Kaisa Huhtala sanoi jo vuonna 2017: ”Meidän kirkossa on sellaisia ihmisiä, jotka jostakin syystä ajattelevat, että nainen ei voi olla pappi. Minua ei häiritse, että joku ajattelee sillä tavalla. Ei se ole minulta pois.” (Aamulehti 20.11.2017)
Kommentti: Tämä on sitten täysin kiinni siitä kuka on kirkkoherrana. Osalla paikkakunnalla tämä on mahdollista. Teemu Laajasalokin kokeili sitä aikanaan Helsingissä, mutta ne messut loppuivat lyhyeen.
Loppukommentit:
- Perinteisellä virkannalla olevia on paljon enemmän itse seurakuntaväessä ja luottamushenkilöissä kuin papistossa. Seurakuntalaiset saavat toki itse valita mihin messuun tai seurakuntaan menevät. Olen kuullut siitäkin, että osa valitsee mielummin naispapin esim.kastetilaisuuteen.
- Teologisessa tiedekunnan opiskelijajoukko on kirjavaa. Omien havaintojen mukaan siellä on ortodokseja, sateenkaariväkeä, perinteisen virkakunnan edustajia, pakanoita, agnostikkoja, muslimeja, katolisia, ja jopa yhä enemmän lähetyshiippakuntalaisia. Luther-säätiö viihkii 5-7 miestä papiksi vuosittain, joten se on monelle todellinen työllistymisvaihtoehto.
- Näppituntumalta merkittävä osa teologian opiskelijoista (kirkon jäsenisssä yhtä lailla heitä on) on kuitenkin luterilaisia keskikirkollisia, jotka hyväksyvät naispappeuden, mutta ajattelevat eri tavalla avioliittokysymyksestä. He eivät kuitenkaan ole siinä äänekkäitä suuntaan tai toiseen. Heitä voisi kutsua TOLKUN kristityiksi, jotka tahtovat rakentaa siltoja eivätkä polttaa niitä. Itse kuulun tähän joukkoon.
- Toivon ja rukoilen, että tuleva kirkolliskokous antaa elintilaa koko kirkon joukolle. Kyllä meillä erilaisuudelle tilaa on. Eivät kirkon kuitenkaan liian täynnä monessa paikassa sunnuntain messuissa ole paitsi toki joissakin paikoissa:)
Täällä käydään kyllä varsin nokkelaa sanailua, jolla puolustellaan liberaalin protestanttisuuden valintoja ja toimintakulttuuria Suomessa. – Nämä nokkeluudet eivät kuitenkaan koskaan palauta uskottavuutta niiden silmissä ja korvissa, jotka ovat nähneet Suomen evl-kirkon Raamattu-perustan murtumisen.
Minä en ainakaan koe puolustavani tai vastustavani ketään erityisesti. Haluan vain nähdä tämän omituisen kons-lib väittelyn yli tai ohi, koska luulen, että Jeesus ei kuulunut kumpaankaan ryhmään ja että meidän pitäisi enemmän etsiä sitä Hänen toivomaansa yhteyttä kuin jakautumista jakautumisen perään. Kristityillä ei ole muuta Raamattu-perustaa kuin Kristus.
Ei Kristuksen kautta ole tullut pelkästään armo vaan myös totuus. Kirkko, joka ajaa kaksilla rattailla menettää uskottavuutensa myös kirkon ulkopuolella olevien silmissä. Kirkko, joka unohtaa oman oppiperustansa menettää oman olemuksensa. Tekemällä kompromisseja luullaan, että alkaa helpottaa. Ei helpota.
Juuri niin, Kristus sanoi: Minä olen tie, totuus ja elämä. Siinä on kirkon perusta.
Minä sanoitan sitä realiteettia, minkä nuoret kristityt aikuiset näkevät jo opiskelijatoiminnassa. Suomen evl-kirkon teologit edustavat nykyään yhä useammin omia ajatuksiaan kuin kristinuskoa. Tällä tavoin on menetetty uskottavuus, eikä sitä palauteta Pöyhösen kompromissimallilla. – Varsinkaan vakaumuksellisten nuorten aikuisten kristittyjen nuorten joukko ei ole niin tyhmää, että tämä menisi siellä läpi 6-0. Vakaumuksellisten älymystön pako on jo realiteetti. Jos siitä ei piitata, se on sitten sellainen valinta…
”Nämä nokkeluudet eivät kuitenkaan koskaan palauta uskottavuutta niiden silmissä ja korvissa, jotka ovat nähneet Suomen evl-kirkon Raamattu-perustan murtumisen.” Ymmärsinkö oikein? Pidätkö Raamatun sanojen lainauksia nokkelana sanailuna, Manu Ryösö? Eikö sekin ole osoitus raamattuperustan murtumisesta?
Jos Kirkko lähtee pois teologiselta pohjaltaan kaiken maailman opinsuuntien seuraajaksi, niin sen voi tehdä parhaiten siten, että ajetaan kaikki konservatiivit marginaaliin ja palkataan papeiksi ja työntekjöiksi vain sellaisia ihmisiä, jotka eivät arvosta kovinkaan paljon Raamatun kirjoituksia, vaan pitävät humanismia ja psykologiaa tärkeimpänä ohjeistuksenaan.
Raamatun viestissä on sellainen painotus, joka antaa ymmrtää, että kyseessä on tämän maallisen elämän ylittävä näkökulma ja siellä puhutaan myös sielun pelastuksesta. Moni on sitonut sielunsa Raamatun sanaan, siitä ei ole kovin helppoa lähteä pois, sillä ihminen, joka on oppinut Luottamaan Jumalaan, ei luota enää kovin paljon itseensä ja omiin järjen päätelmiinsä. Järjestys on selkeä, Raamatun tulee muuttaa minua, eikä niin, että minä muutan Raamattua. Jos joku on oppinut, tuon hyväksi ja siunaavaksi, niin pitäiskö lähteä tuolta perustalta (Kristus) pois?
Raamatusta löytyy yksi merkittävä sitaatti: Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa.
MInusta on hyvä, että muun muassa henkilöseurakuntakeskustelujen myötä huomio on viime aikoina kiinnittynyt kirkkokäsitykseen. Millaista kirkkoa eri osapuolet haluavat rakentaa?
Voimme pysyä yhdessä, jos kumpikin osapuoli pitää arvossa yhteistä kansankirkkoa, eikä pyri rakentamaan ”puhdasta” kirkkoa, jossa toisinajatteleville ei olisi tilaa.
Tästä syystä pidän arvossa päätoimittaja Leif Nummelan vetoomusta: ”Antakaa meidän toimia rauhassa, niin kuin mekin annamme teidän toimia.” En ole aiemmin juuri huomannut konservatiivipuolelta valmiutta tilan antamiseen ainakaan avioliittokysymyksessä. Ilahdun, jos sellaista näen.
Olen itse pitkään ajatellut, että meidän todellakin pitää antaa tilaa toisillemme, ja olen itse siihen valmis. Kenenkään ei kuitenkaan mielestäni pitäisi pyytää sellaista tilaa, jossa toiset olisi suljettu pois.
Jos siis periaatteessa hyväksymme ajatuksen kansankirkosta, jossa sallimme myös sellaista ajattelua ja käytäntöä, joka on meille vieras ja jota emme pidä oikeana, kyse on enää siitä, miten käytännössä ratkaisemme ongelmat.
Kannattaa varmaan olla superkäytännöllinen. Kumpikin osapuoli voisi nimetä ne täsmälliset käytännön asiat/tilanteet, joita tai joiden välttämistä pitää luovuttamattomana.
Sitten katsottaisiin, onko asia ratkaistavissa. Jos ei ole ja kirkko hajoaa, silloin kirkko hajoaa käytännön ongelmiin, ei periaateristiriitaan.
Sinulta löytyy sovittelevaa äänensävyä ja käytännöllisyyttä hahmottaa tilannetta. Juuri tälläistä tarvitaan vallitsevassa tilanteessa.
Ovelta ei tule käännyttää ketään pois messuun tai srk:n tilaisuuteen saavuttaessa.
Kunnioituksen kulttuurin ylläpitäminen on tärkeää. Se myös, että koitetaan ymmärtää eri tavalla ajattelevia kristittyjä, vaikka ei hyväksyttäisi heidän näkemyksiään. .
Kirkon ”kriisiin” oiva lääke olisi katekismuksen selkeään opetukseen palaaminen.
Niin pappien kuin maallikkojenkin kohdalta.
Asioista ei tarvitse tehdä liian monimutkaisia.
Leif Nummelan kysymys on hyvä: ”Mutta miksi sitten pitäisi pakottaa kirkon jäsenet hyväksymään uudistuksia, jotka ovat vastoin Raamatun opetuksia ja kirkon perinteistä vakaumusta?” (Uusi tie 29.1.2020). Ilmiselvä ja oikea vastaus on, ettei kirkon jäseniä tietenkään pidä pakottaa toimimaan vastoin Raamatun opetuksia ja kirkon perinteistä vakaumusta. Keskustelu Raamatusta, opetuksesta, kirkosta, perinteistä ja vakaumuksesta on kuitenkin takkuista. Mikään noista Nummelan käyttämistä sanoista ei merkitsee samaa, esimerkiksi Raamattu ei ole yhtä kuin oppi vaikka oppi nouseekin Raamatusta. Vastakohdat eivät ole siinä, että toiset tulkitsevat ja toiset noudattavat. Jokainen Raamatun lukija tulkitsee. Tulkitsisimme, vaikka olisimme istuneet Obadjan tai Natanaelin vieressä. Vaikka puhtaita pöytiä ei ole olemassa, on kuitenkin etsittävä joidenkin perusasioiden kohdalta yhteinen pohja ja ymmärrys raamatullisuudesta. Sitä kautta löytyy myös ilmaa ja vapautta erilaisille tulkinnoille ja hyvälle hallinnolle. Jokaisella on vapaus lukea ja ymmärtää omalla tavallaan. Meillä, jotka selitämme mitä Raamattu tai oppi sanoo, on suuri vastuu.
Matti Perälä on ihan oikeassa siinä, että niillä, jotka Raamattua selittävät, opettavat ja saarnaavat on suuri vastuu.
Miten seurakuntalaisten tulisi suhtautua, jos opetusvirassa oleva julistaa täysin toisenlaista teologiaa, johon kirkkokansa on katekismuksissaan, Raamatuissaan ja jopa luterilaisissa tunnustuskirjoissa tottunut lukemaan ja uskomaan?
”Meillä, jotka selitämme mitä Raamattu tai oppi sanoo, on suuri vastuu.” Niin on. Siihen vastuuseen kuuluu mielestäni omien käsitysten jatkuva kriittinen arviointi, ettei opettaisi raamatullisena oppina sellaista, joka on vain vakiintunut käsitys ja tapa.
Mikko,
Mitähän voisi olla se ”täysin toisenlainen teologia”?
En usko, että sellaista juuri kirkoissa kuulee.
Kari,
Jos nyt vaikka aloitetaan siitä, että kiistetään Jeesuksen neitseestäsyntyminen ja Hänen tosi ihmisyytensä ja Jumaluutensa.
Olen itse istunut kirkonpenkissä kun lähetysasioista vastannut pappi(!?) on sanonut saarnassaan ettei ole väliä mikä nimi Jumalalla on. Ei väliä onko se Allah, Zeus vai mikä…koska sehän on sama asia!
Toinen esimerkki tulee mieleen siitä, että julistetaan kovasti moraalia(esim. maapallosta huolenpitoa, mikä sinällään on hyvä asia ja varmasti sisältyy Jumalan käskyyn viljellä ja varjella), mutta ”unohdetaan” täysin verievankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta koko maailman syntien sovittajana.
Listaa voisi jatkaa, mutta en tiedä onko se tässä tarpeellista…
Kyllä se on ihan tarpeellista, että kirkon viranhaltijatkin tuntevat uskonsa ja kirkkonsa uskon sisällön ja opettavat tämän mukaan sooloilematta omien ajatustensa kiemuroissa tarjoillen seurakuntalaisille pelkkää höttöä. Tässäkin mielessä katekismuksen tutkiminen olisi hyvä lääke niin maallikoille kuin teologeillekin.
Mikko,
Siinä olen toki samaa mieltä, että jos Zeus mainitaan Jumalan nimenä, niin silloin ei tarkoitettane kristinuskoa.
Silloin voisi ehkä mennä vaikka puhujan juttusille ja kysyä ystävällisesti, että mitähän mahdoit tarkoittaa noin sanoessasi.
Joka puheessa ja saarnassa ei toki tarvitse kaikkea mahdollista kertoa. Se lienee kohtuuton vaatimus.
Puheissa voi ja pitääkin olla tietysti erilaisia aiheita ja vieläpä eri näkökulmista katsottuna.
”Ei väliä onko se Allah, Zeus vai mikä…koska sehän on sama asia!” Arvaan, että saarnamies on sanonut ’Deus’ tai ’Theos’ eikä ’Zeus’.
Vesa Hirvonen väittää:”Kenenkään ei kuitenkaan mielestäni pitäisi pyytää sellaista tilaa, jossa toiset olisi suljettu pois.”
Ja tästä väitteestä seuraa johtopäätös:
”Jos siis periaatteessa hyväksymme ajatuksen kansankirkosta, jossa sallimme myös sellaista ajattelua ja käytäntöä, joka on meille vieras ja jota emme pidä oikeana, kyse on enää siitä, miten käytännössä ratkaisemme ongelmat.”
Hirvosen väitteen ongelma on nähdäkseni siinä, että puhtaaksi viljeltynä jo em. lähtökohta on kirkossa petos! – Ko. lähtökohta on näet ristiriidessa kristillisen kirkon historiallisen itseymmärryksen kanssa. Kirkko on aina lähtenyt siitä, etteivät totuus ja valhe voi paiskata kättä. Sellainen olisi kuin Kaifaan, Pilatuksen ja Herodeksen ystävyys ennen totuuden ristiinnaulitsemista. Kristillinen kirkko on normatiivinen yhteisö. Muuten se ei voisi olla koskaan julistava yhteisö!
Jos tätä ei käsitetä, relativoidaan Jeesuksen sana valona ja suolana olemisesta… Ja arvokeskustelijasta tulee pelkkä mauton arvoista keskustelija.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, moni nuori kristitty aikuinen on jo havahtunut tällaiseen itsepetokseen, ja havahtunut etsimään tunnustuksellisempaa teologiaa.
Minusta olisi mielenkiintoista tietää, miten innostunut esim. Kuopion piispan virkaa hoitava huipputeologi J. Jolkkonen on näistä kirkon fundamentaalista itseymmärrystä muuttavista ehdotelmista kuten ”Helanderin”, ”Pöyhösen” tai ”Laajasalon” – mallit?
Oma veikkaukseni on, että hän kärsii niistä tajutessaan lahjakkaana systemaatikkona tämän trendin aiheuttavan Suomen evl-kirkossa sekä älyllisen että moraalis-eettisen vuotokohdan.
Manu, luste ja vehnä erotetaan vasta viimeisenä päivänä, ja silloinkaan sitä erottelua emme tee me ihmiset. – Juuri mainitsemasi tapaisin perusteluin kansankirkosta on eri aikoina lähtenyt väkeä tunnustuksellisiin yhteisöihin, kuten vapaakirkkoihin, STLK:hon ja Lähetyshiippakuntaan.
Vesa Hirvonen,
Mikäli viittaat Jeesuksen vertaukseen pellon lusteesta, siinä puhutaan maailmasta, ei kirkosta. Tämä käy selvästi ilmi hieman pidemmälle samaa vertausta lukiessa Jeesuksen omista sanoista. Eksegeesisi on siten virheellinen, joskin varsin laajalle levinnyt. Tunnustuskirjamme muuten korjaavat samaa virhettä kanssani samalla tavalla. Jeesus ei siten Raamatun mukaan edusta ajatusta, jossa kirkko olisi esittämälläsi tavalla moniarvoinen yhteisö.
Koska Hirvosen esittämä virheellinen eksegeesi on niin yleinen, avaan vielä hieman sitä, miten ko. tekstin voi esittää perustellummin…
Jeesuksen mukaan pelto on maailma, eikä kristitty siten saa pyrkiä poistamaan pahaa tästä maailmasta voimakeinoin. – Luterilaisina sanoitamme tämän periaatteen kahden regimentin opin kautta.
Seurakuntaan liittyvä normatiivisuus avataan (ed. Matteuksen evankeliumin mukaan) nuhtelemalla syntiä tekevää kumuloituvan todistajajoukon periaatteella (Matt. 18). Tässä ei siten todellakaan ohjata toimimaan nyt lanseerattujen moniarvoisuusmallien mukaan.
Emme saa teologina pitää vakaumuksellisia kanssakristittyjämme niin naiiveina, etteivät he näkisi Raamatun oman logiikan ja em. kirkkopoliittisen synkretismin välistä ristiriitaa.
Manu, kyllä luterilaisen teologian mukaan puhdistus ja kalojen erottelu tehdään vasta myöhemmin. Tunnustuskirjoilla viitannet Apologian kirkko -kohtaan? Kyllä mielestäni sielläkin ajatus on tämä. Tulkinnalle hankaluutta aiheuttaa, että kirkko-sanaa käytetään tuossa tekstissä useammassa mielessä. Minun ymmärtääkseni kohdassa, jossa sanotaan: ”pelloksi hän sanoo maailmaa, ei kirkkoa”, kirkolla tarkoitetaan kirkkoa suppeammassa, todellisten pyhien mielessä. Siihen kuuluvat vain ”valtakunnan lapset”.
Matt. 18 koostuu useasta erilaisesta sanomasta. Minä kiinnittäisin huomioni vertaukseen armottomasta palvelijasta: ”Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?”
Vesa Hirvonen,
kirjoitat Tunnustuskirjoihin viitaten:
”Minun ymmärtääkseni kohdassa, jossa sanotaan: “pelloksi hän sanoo maailmaa, ei kirkkoa”, kirkolla tarkoitetaan kirkkoa suppeammassa, todellisten pyhien mielessä. Siihen kuuluvat vain “valtakunnan lapset”.”
En kyllä löydä tuosta argumentistasi johdonmukaisia Raamattu-teologisia perusteita purkaa kirkon normatiivista olemusta joksikin muuksi.
Tunnustuskirjat reflektoivat tässä em. kohdin useampaa teemaa.
Jotta ymmärrämme ed. (monipolvisen) retoriikan oikein, on huomioitava lähtökohta. Se käy ilmi heti luvun alkulauseessa, joka paljastaa syytöksen siitä, että Lutherin joukkue esiintyy muka pyhien yhteisönä. – Kuulostaako tutulta olkiukolta?… taisit Vesa sortua itsekin juuri samaan… Kirkon elämään liittyvää pyrkimystä suojata selkeä Raamatun sanan opetus ja julistus tarkoituksenmukaisin kriteerein ei sovi leimata pyrkimykseksi esiintyä ”vain pyhien joukkona”.
Tämän jälkeen luku keskittyy torjumaan em. yksipuolisen syytöksen avaamalla luterilaisen kirkkokäsityksen. Siitä käy ilmi, ettei kyseessä ole mikään Platonin ideamaailma, vaan myös konkreettista todellisuutta. Kirkon todellisuuden konkretisoinnissa tuodaan sitten selkeästi ilmi synnin todellisuus, mm teeskentelijöiden läsnäolo. Tätä seuraavat huomiot, etteivät ulkonaiset tapaerot (tai adiafora) riko vielä kirkollista yhteyttä, mutta määritellään kuitenkin se selkeä rajaus, että väärät opettajat on hylättävä, kuten Matt.7:15 opettaa.
Kun sitten huomioidaan Sola Scriptura -periaatteen mukaisesti Matt. 18:15-17:n selkeä seurakunnan normatiivisuutta alleviivaava malli, ei voida mitenkään puolustaa ajatusta tietoisesti rakennetusta moniarvoisesta sateenvarjokirkosta.
Manu, ”moniarvoisesta sateenvarjokirkosta” en tiedä, mutta kansankirkkoa ovat kyllä puolustaneet (tunnustuskirkollisia vastaan) varmaan Sinunkin arvostamasi teologit. Oletko tutustunut esimerkiksi arkkipiispa Gustaf Johanssonin raamatullisiin ja muihin argumentteihin?
Vesa Hirvonen,
Tunnustuskirkkoa ja kansankirkkoa ei tarvitse asettaa vastakkain, jos kansankirkon kristillistä luonnetta ja itseymmärrystä ei lähdetä muuttamaan perustavalla tasolla. Se oli asia, josta alkuperäistä väitettäsi kritisoin.
”Väärät opettajat on hylättävä, kuten Matt.7:15 opettaa.” Tuossa jakeessa kehotetaan varomaan (kavahtamaan) vääriä profeettoja. Ero hylkäämiseen saattaa tuntua vähäiseltä. Kielikorvani mukaan varominen on kuitenkin väistämistä ja suojautumista, kun taas hylkääminen saa helposti vastustavan ja hyökkäävän sävyn. Tätä kannattaisi kenties miettiä.
OK. Tunnustuksellisiin ryhmiin siirtyneet ovat kai juuri ajatelleet, että kansankirkosta on pitänyt lähteä, koska kirkon kristillistä luonnetta ja itseymmärrystä on muutettu perustavalla tasolla. Milloin näin siis käy? Naisten pappeuden toteutuessa? Samaa sukupuolta olevien vihkimisen toteutuessa? 1800-1900-luvuilla pohdittiin, voidaanko eronneet vihkiä kirkossa. Ap Johanssonin johtama kirkkolakikomitea lausui vuonna 1903:
”Kirkon velvollisuushan on koettaa mahdollisuuden mukaan hoitaa ja Jumalan valtakuntaan saattaa sen ulkopuolella olevia sekä pelastaa yhteiskuntaa ja sen laitoksia siveellisestä rappeutumisesta. — Olisipa varsin omituista, jos kirkko kieltäisi vihkimisen kaikissa niissä tapauksissa, joissa avioliitto sen käsityksen mukaan ei ole kristillisellä pohjalla, ja siten myöskin jättäisi käyttämättä käytettäväkseen saamiansa keinoja vaikuttaakseen terveellisesti näihinkin yhdistyksiin. — …kansankirkkona se ei saa asettaa itseänsä yhdenvertaiseksi pyhäin ihmisten yhteyden kanssa eikä pitää itseänsä kaikin puolin toteutettuna Jumalan valtakuntana maan päällä, sillä se olisi yhtä epähistoriallista, kuin epätodellistakin ennakoimista; sentähden ei se saa sanoutua irti niistä velvollisuuksista, joita sillä on valtiollista yhteiskuntaa ja sen laitoksia kohtaan, vaikkapa nämät eivät olisikaan aivan sopusoinnussa sen ihanteellis-uskonnollisen yhdyskuntakäsitteen kanssa, jommoisena raamattu sitä esittelee.” (5 kk pkl)
Yleisesti ottaen oli niin, että ns. raamatulliset Johanssonin johdolla olivat tätä mieltä, tunnustukselliset taas halusivat pitää kirkon puhtaana.
Ilmankos Johanssonin postillassa joku särähtää aina korvaan…vaikka hurskautta ei puutu.
Vesa Hirvonen,
Reagoin kommenttiisi seuraavalla sivulla…
”1800-1900-luvuilla pohdittiin, voidaanko eronneet vihkiä kirkossa.”
-Kun tämä eronneiden vihkiminen yhä uudestaan tuodaan esiin esimerkkinä/rinnastuksena, niin vaikuttaa että se esitetään tyyliin ”ajatelkaa: tuollaistakin on joskus pohdittu!”
Minusta kysymys on edelleen ihan relevantti.
Toki inhimillisyyden nimissä se voisi olla harkinnanvaraista. Vaikka se vaatisi ”pientä” vaivannäköä selvittää. Pois voisi karsia ainakin sellaiset tapaukset, joissa on rakastuttu toiseen ja siksi erottu aiemmasta puolisosta.
Kysymys on siis yhä aiheellinen ja kaipaisi lähempää ja syvempää tarkastelemista. Ja juuri siksi se ei sovi suoraan rinnastettavaksi kumpaankaan muuhun esimerkkiin, mielestäni. (Naispappeuden hyväksymiseen ja samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen.)
Mitähän mahtaa se Raamatun mukainen tai Raamatun vastainen opetus oikein olla?
Raamattu on kuitenkin melkoisen laaja käsite…
Paljon riippuu siitä, kuinka Raamatun teksti ymmärretään.
Onko Raamattu vuosisatojen kuluessa muotoutunut tekstien kokoelma, jossa on – ihmisten reaktio ja vastaus Jumalalle, kuten Marcus J. Borg ”nousevassa paradigmassaan asian muotoilee.
Vai, onko Raamattu vuosisatojen aikana ihmisten kautta antama Jumalan sana. Jumalan puhetta ihmisille, vai ihmisen puhetta Jumalasta?
”Onko Raamattu vuosisatojen aikana ihmisten kautta antama Jumalan sana? Jumalan puhetta ihmisille, vai ihmisen puhetta Jumalasta?” Kuten monessa muussakin syvällisessä ja tärkeässä kysymyksessä, vastaus ei tässäkään ole ’joko tai’ vaan ’sekä että’. On toki edelleenkin niin, että Jumala puhuu meille, kun kuulemme ihmisten puhuvan Jumalasta. Voisimmeko edes ymmärtää Jumalan suoraa puhetta? Sietäisivätkö korvamme ja sydämemme sitä? Vain puhujan ja kuuntelijan sielun kautta suodattuen voi jotain päästä perille sydämen aarteeksi.
Suoraa puhetta ymmärrämme, mikäli haluamme…”ja taivaasta tuli ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani; sinuun minä olen mielistynyt. Kuulkaa Häntä.” (Luuk. 3 ja 9.)
Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä (theopneustos) (2. Tim. 3:16). Apostoli Pietari lausuu Raamatun sanasta: ”sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:21) Meillä on varma ja luotettava sana (1. Tim. 1.15), pyhän Raamatun sana, koska se ei ole ihmissanaa vaan Jumalan omaa sanaa. Teemme hyvin kun otamme siitä vaarin! Luther puhuu tunnetussa virressään siitä, että Jumala ompi linnamme. Ja tuon virren viimeisessä säkeistössä meille kerrotaan, miten me voimme Jumalaan turvautua. Se tapahtuu uskomalla ja luottamalla hänen sanaansa, Raamatun sanaan. ”Se sana seisoo vahvana” (VK 170).
”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen” ei tarkoita, että jokainen hyödyllinen kirjoitus on pyhä ja Jumalan Hengestä syntynyt. Luther määritteli Raamatun kirjoitukset sen mukaan, mikä ’ajoi Kristusta’ ja mikä ei. Hän taisi pitää Ilmestyskirjaa ja Jaakobin kirjettä tässä katsannossa vähemmän hyödyllisinä. Minusta on ilmeistä, että Jumala ompi linnamme -virren ’se sana’ ei viittaa Raamattuun, ei ainakaan sen kokonaisuuteen. 3. säkeistön lopussa on nimittäin: ”Ne yksi sana kaataa.” Ehkä tuo sana tulisi kirjoittaa isolla kirjaimella. 2. säkeistö näet pitää sisällään ajatuksen: ”Hän, Kristus, kuningas on voitonruhtinas, lyö joukot helvetin, ne tallaa jalkoihin ja voiton meille saattaa”. Uskoakseni Luther viittaa virressään lihaksi tulleeseen Sanaan, Kristukseen, eikä Raamattuun.
Martti Pentti: Lutherin suhtautuminen Jaakobin kirjeeseen ja Ilmestyskirjaan muuttui vanhemmiten positiivisemmaksi. Mainitsemassani Lutherin kuuluisassa virressä on alkukielessä tuo yks sana ein Wörtlein eli sananen. Kirjassa Präetoriuksen Hengellinen aarreaitta tuodaan esille tätä ajatellen vallan erinomainen ja mitä lohdullisin asia. Siinä viitataa sanaan ’iankaikkinen’ eli ’ikuinen’. Raamatussa puhutaan muun muassa iankaikkisesta lunastuksesta, iankaikkisesta armosta, iankaikkisesta lohdutuksesta jne. Jumalan vihollinen on voimaton, kun pidämme kiinni tästä yhdestä sanasta. Oikea usko on juuri tällainen: se tietää, että yksikin Jumalan sana on voimakkaampi kuin koko maailma. Luther uskoi Jeesukseen Kristukseen. Hän teroittaa kirjoituksissaan hyvin paljon sitä totuutta, että me löydämme Jeesuksen Jumalan sanasta ja sakramenteista. Jossain kohtaa hän puhuukin Raamatusta Jeesuksen kapalovaatteina. ”Taivaaseen jos tahdot, katso Raamattuun, Jeesus kätkeytyypi sanaan siunattuun.”
”Raamatussa puhutaan muun muassa iankaikkisesta lunastuksesta, iankaikkisesta armosta, iankaikkisesta lohdutuksesta jne.” Aivan, mutta Raamattu ei ole se lunastus, armo ja lohdutus. Raamattua voi kutsua Jeesus-lapsen kapaloksikin, mutta se ei tee Raamatusta Jeesusta.
Oletko muuten koskaan vaihtanut vauvan kapaloita?
Manu Ryösö:””Emme saa teologina pitää vakaumuksellisia kanssakristittyjämme niin naiiveina, etteivät he näkisi Raamatun oman logiikan ja em. kirkkopoliittisen synkretismin välistä ristiriitaa.””
Entäpä ”näkeekö” Ryösö historiassa kirkon harjoittaman ”kirkkopolitiikan” ja lähimmäisen rakkauden välistä ristiriitaa?
Eipä taida nähdä, Jumala salaa evankeliumin ”viisailta ja ymmärtäväisiltä” eivätkä huippu viisaat ja oppineet ”teologit” voi ymmärtää lähimmäisenrakkautta.
Jumalan Henki liikkui alussa vetten päällä, mutta onko Hän kirjoittanut jotain? Jollakin tavalla Hän elää meissä Kristukseen uskovissa, mutta miten Hän vaikuttaa vaikkapa meidän kirjoituksiimme? Millainen on se Jumalan ”henkeytys” tai ”inspiraatio”, jonka myötä Raamatun tekstien arvellaan syntyneen? Voimmeko me tänä päivänä myös kirjoittaa tai puhua tuon inspiraation ”vallassa”?