Luin tänä aamuna Leif Nummelan pääkirjoituksen Uusi Tien verkkolehdestä https://uusitie.com/antakaa-perinteisille-heratyskristityille-tilaa-kirkossa/
Teen sieltä muutamia nostaja ja kommentoin niihin omien havaintojen ja lukemani pohjalta. Heti alussa kiinnitän huomiota sanaan herätyskristitty. Se on varmaan tietoisesti valittu konservatiivi sanan sijaa, joka tässä yhteydessä tuntuu olevan lähes kirosanan kaltainen monille. Herätyskristitty toki on kattavampi ja sen alle mahtuu jo laajempi joukko, joka tosin ajattelee virkakysymyksestä eri tavalla. No se on sivuhuomio ehkä takerru tähän enempää.
Intro: Kansainvälinen tilanne virkakysymyksessä
- Enemmistö kristillisen kirkon papeista on miehiä, kun lasketaan katoliset, ortodoksit, vapaat suunnat, baptistit, luterilaiset, reformoidut, metodistit, anglikaanit etc.
- Nummelan mukaan Suomessa perinteisellä virkakannalla olevia kohdellaan jäätävästi.
A. Perinteisen virkakannan edustajien huono kohtelu
- Esimerkkejä huonosta kohtelusta:
- 1. Ensin perinteisellä virkakannalla olevilta otettiin pois mahdollisuus saada pappisvihkimys.
- Kommentti: Tässä viitataan Heikan työryhmän mietintöön, jonka seuraksena perinteinen virkakannan edustajien pappisvihkimyksen saaminen vaikeutui merkittävästi.
- 2.Sitten osa jo kirkossa vihityistä papeista potkittiin ulos viroistaan.
- Kommentti: Tämä tapaus lienee yksi tunnetuimmista. https://yle.fi/uutiset/3-5935544 Rankisen tapaus osoittaa, että oikeus asettui myös uudessa tilanteessa sen kannalle, että miespappi ei voi kieltäytyä työtehtävään kuuluvasta ehtoollisen jaosta naispapin kanssa. Kuten tiedämme, niin perinteisen virkakannan edustajilla on vielä työpaikkoja kirkon herätysliikkeissä ja järjestöissä. Pysyykö tilanne ennallaan vielä 2020-luvulla?
- 3. Sen jälkeen alettiin siellä täällä ottaa pois tietyille naispappeuteen ja uuteen avioliittokäsitykseen kriittisesti suhtautuville järjestöille osoitettuja seurakuntien määrärahoja.
- Kommentti: No tässä Sley, Kylväjä, Kansanlähetys kärsivät Suomen Lähetysseuran ja Kirkon ulkomaanavun kustannuksella. Henkilökohtaisesti tätä on vaikeinta ymmärtää. Monilla lähetyskentillä eletään niin erilaisessa todellisuudeessa ja ei siellä virkakysymyksen ole ensisijaisia lainkaan. Tässä sahataan helposti omaa jalkaa ja Kristuksen maailmanlaajuinen ruumis kärsii sisäisestä kirkkopolitiikasta. Ymmärrän sen, että perinteisellä virkakannalla olevien kotimaan toimintojen rahoihin kosketaan, mutta miksi niiden heikompien ja vähäosaisten pitää kärsiä Afrikassa ja Aasiassa, joilla ei ole osaa eikä arpaa näihin kysymyksiin. Rahojen eväämistä on perusteltu sillä, että halutaan viedä länsimaisia arvoja kuten tasa-arvo myös kohdemaihin.
-
4. Sitten arkkipiispa kielsi Turussa Maata näkyvissä -festareilla ehtoollisen viettämisen ilman naispappeja
-
Kommentti: Tämä oli kova paikka eikä pelkästään Sley:lle. Arkkipiispan päätös sai toki kiitosta ja se oli suoraselkäinen sekä nykyisten kirkon pelisääntöjen mukainen. Silti eniten tässsä kärsivät ne nuoret, joilta vietiin mahdollisuus siihen ainutlaatuiseen mahdollisuuteen päästä ehtoollisellle. Moni festari-nuorista ei välttämättä käy edes kerran vuodessa ehtoollisella… Voi olla, että ehtoollinen ei enää palaa sinne, mutta aika näyttää. No Sley veti ässän hihasta ja alkoi mainostaa pitävänsä Suomen suurimman nuortenillan. Kuitenkin onhan se eriasia kuin Herran ehtoollinen.
-
5.Sitten helsinkiläisessä Paavalin kirkossa kiellettiin naispappeuteen ja uuteen avioliittokäsitykseen torjuvasti – juuri Paavalin opetusten tähden – suhtautuvien järjestöjen materiaalin jakaminen.
Kommentti: Jokainen seurakunta saa toki päättää millaista materiaalia pitää esillä. Olisiko silti reilua antaa kaikkien kukkien kukkia. Kun vierekkäin on kirkon konservatiivisen herätysliikkeen mainos ja sateenkaarimessun mainos se kuvastaa vallitsevaa tilannetta todella hyvin. Olemme jakautuneet pienempiin porukoihin kirkon sisällä.
B. Klassisen virkakannan edustajat ovat muinaisjäänne
Nummela: ”joillekin kirkossa jo pelkkä klassisella virkakannalla olevien, ja sen mukaisesti toimivien, olemassaolo on sietämätön ajatus. Täytyy ihmetellä konservatiivisten kristittyjen kärsivällisyyttä tässä tilanteessa.
Kun kirkolliskokous hiljattain päätti, ettei kirkko laajenna avioliittokäsitystään koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja, ”sateenkaaripapit” päättivät olla välittämättä päätöksestä ja jatkoivat näiden parien vihkimistä.
Sateenkaaririntamaan kuuluva teologian tohtori Vesa Hirvonen toteaa Kotimaa24:n blogissa (23.1.): ”Minusta näyttää siltä, että tilanne kärjistyy, jos seurakuntalainen tai ryhmä tuntee joutuvansa ratkaisevalla tavalla osalliseksi itselleen mahdottomasta asiasta. – – Yhteisen kirkkoon kuuluminen on vaikeaa tai mahdotonta niille, joiden mielestä ei voi kuulua kirkkoon, jossa edes periaatetasolla sallitaan itselle mahdoton asia. Jos riittää, että itse ei asiaa tarvitse hyväksyä tai sen voi käytännössä väistää, voi kuulua yhteiseen kirkkoon.”
Suurin piirtein näin se on. Ihmisten pakottaminen toimimaan omaa vakaumustaan vastaan toimii harvoin.
Kommentti: Nummela sanoittaa huolensa paperille. Pakottamistakin on jo ehdotettu ja jokainen voi tietenkin miettiä siinä kohtaa, miten itse Jeesus toimisi. Vastakkain ovat erilaisen vakaumukset joiden yhteensovittaminen tuntuu todella haastavalta. Nummela itse puhui sateenkaariparien vihkimisestä syntinä ja monet papeista näkee sen olevan itse Jeesuksen seuraamista. Miten tämä ristiriita ratkaistaan?
Timo Pöyhösen ehdotus on mielestäni todella kannatettava.
”Kolmanneksi pitää luoda väylä perustaa suoraan kapitulien alle ns. henkilö- eli yhteisöseurakuntia, joissa sallitaan alueseurakuntia suurempi vapaus itsenäiseen teologiaan ja kulttuuriin.
Näiden turvatekijöiden seurauksena kirkostamme voisi kehittyä ”sateenvarjokirkko”, joka muodostuu teologisesti ja toiminnallisesti erilaisista seurakunnista ja yhteisöistä. Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA7:n pykäliin (evankeliumi ja sakramentit) vaikka muuten niissä voisi olla hyvinkin erilaisia painotuksia ja kulttuureita. Sateenvarjokirkko olisi samalla tie nykyistä joustavampaan ihmisten tavoittamiseen, sillä se lisäisi seurakuntaelämän monimuotoisuutta.” (Timo Pöyhönen blogi 20.1.2020 https://www.kotimaa.fi/blogit/sopuratkaisu-parisuhdekiistaan/)
C. Kirkkoherrat paljon vartijoina ja mahdollistajina
”Niin kuin kirkkoherrana toimiva ja perinteisellä kannalla oleville omassa seurakunnassaan tilaa järjestänyt Kaisa Huhtala sanoi jo vuonna 2017: ”Meidän kirkossa on sellaisia ihmisiä, jotka jostakin syystä ajattelevat, että nainen ei voi olla pappi. Minua ei häiritse, että joku ajattelee sillä tavalla. Ei se ole minulta pois.” (Aamulehti 20.11.2017)
Kommentti: Tämä on sitten täysin kiinni siitä kuka on kirkkoherrana. Osalla paikkakunnalla tämä on mahdollista. Teemu Laajasalokin kokeili sitä aikanaan Helsingissä, mutta ne messut loppuivat lyhyeen.
Loppukommentit:
- Perinteisellä virkannalla olevia on paljon enemmän itse seurakuntaväessä ja luottamushenkilöissä kuin papistossa. Seurakuntalaiset saavat toki itse valita mihin messuun tai seurakuntaan menevät. Olen kuullut siitäkin, että osa valitsee mielummin naispapin esim.kastetilaisuuteen.
- Teologisessa tiedekunnan opiskelijajoukko on kirjavaa. Omien havaintojen mukaan siellä on ortodokseja, sateenkaariväkeä, perinteisen virkakunnan edustajia, pakanoita, agnostikkoja, muslimeja, katolisia, ja jopa yhä enemmän lähetyshiippakuntalaisia. Luther-säätiö viihkii 5-7 miestä papiksi vuosittain, joten se on monelle todellinen työllistymisvaihtoehto.
- Näppituntumalta merkittävä osa teologian opiskelijoista (kirkon jäsenisssä yhtä lailla heitä on) on kuitenkin luterilaisia keskikirkollisia, jotka hyväksyvät naispappeuden, mutta ajattelevat eri tavalla avioliittokysymyksestä. He eivät kuitenkaan ole siinä äänekkäitä suuntaan tai toiseen. Heitä voisi kutsua TOLKUN kristityiksi, jotka tahtovat rakentaa siltoja eivätkä polttaa niitä. Itse kuulun tähän joukkoon.
- Toivon ja rukoilen, että tuleva kirkolliskokous antaa elintilaa koko kirkon joukolle. Kyllä meillä erilaisuudelle tilaa on. Eivät kirkon kuitenkaan liian täynnä monessa paikassa sunnuntain messuissa ole paitsi toki joissakin paikoissa:)
Jumalan Henki vaikuttaa ja tekee työtään uskovissa ja tässä maailmassa tässäkin ajassa. Se on kuitenkin erotettava Raamatun inspiraatiosta, joka ei enää jatku. On hyvin puhuttelevaa tätä ajatellen se vakava sana, jonka löydämme pyhän Raamatun lopussa Ilmestyskirjasta, jossa meitä varoitetaan ottamasta siitä mitään pois tai lisäämästä siihen mitään (Ilm. 22:18-19). Jumalan Pyhän Hengen vaikuttama Raamatun tekstien henkeytys, inspiraatio, on uskottava asia Raamatun oman todistuksen perusteella. Jumala on antanut sanansa ihmisten välityksellä. Siksi monessa kohtaa Raamatussa toistuu esimerkiksi: kirjoita.
Raamatun ns. inspiraatio ei tietenkään jatku, koska niihin kirjoituksiin on jo kannet laitettu. Tosin sen kääntäjät ja kielen uudistajat toki tarvitsisivat sitä inspiraatiota myös. Ehkä heillä on sitä ollutkin. Mutta miksi me ajattelemme, että juuri Raamatun kansien sisälle kootut tekstit olisivat jotenkin erityisesti inspiroituja? Jos niihin luotetaan kuin vuoreen, niin miksi vaikkapa tänä päivänä kirjoitetut Jumalasta kertovat tekstit eivät olisi yhtä ehdottoman luotettavia? Raamattu kun ei tietenkään ole yksi kirja vaan vuosisatojen tai jopa -tuhansien aikana syntyneitä, hyvin erityyppisiä tekstejä ja hyvin erilaiset ihmiset ovat niitä kirjoittaneet.
Tuo Ilmestyskirjan lopussa oleva kohta ei taas tietenkään tarkoita koko Raamattua, vaan nimenomaan Ilmestyskirjaa. Mitä se lisääminen tai pois ottaminen sitten tarkoittaa tuossa yhteydessä, on toki mielenkiintoinen kysymys. Koko Raamatun teksteihin toki on aikojen kuluessa varmasti lisätty yhtä ja toista ja poiskin lie otettu. Silti pidämme sitä täytenä Jumalan sanana.
Näen tuon Hengen inspiraation lähinnä innostumisena ja vakuuttumisena siitä, mitä ihminen on nähnyt ja kokenut, enkä jonain ”automaattikirjoituksena” tai ehdottomien jumalallisten totuuksien sanelemisena.
Niinkuin monesti on todettu, ei Hengen läsnäolo tee ihmisestä täydellistä ja erehtymätöntä. Eikä myöskään hänen kirjoituksistaan tai puheistaan.
Vielä yksi huomio: monesti Raamatun kansien välistä poimitaan yksi esimerkiksi Paavalin tai Pietarin kirjurilleen sanelema lause ja sitten sanotaan, että Raamattu sanoo näin. Se tuntuu oudolta.
Jeesus sanoo itse, että hänen sanansa on henki ja elämä, eikä yksikään piirto laista katoa. Koko Raamatun läpi johdatetaan Hänen suorittamaa sovitusta kohti, jossa Hän täytti kaiken lain meidän edestämme. Näin ollen jos Raamattu ei olisi itse Jumalan inspiroima, joskin ihmisten kautta, niin myös itse pelastusoppi tulisi epävarmuuteen. Me emme kuitenkaan pelastu ikuiseen elämään Kalevalaa tai Koraania oppimalla, vaan ainoastaan Raamatussa se kerrotaan. Vain yksi tie vie perille. Tämä on vapauttava totuus, ei kahle.
”Jeesus sanoo itse, että hänen sanansa on henki ja elämä, eikä yksikään piirto laista katoa.” Lienee syytä katsoa tarkemmin Jeesuksen sanoja: ”Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä.” Tämä liittyy vastaukseen, jonka Jeesus antoi opetuslasten päivittelyyn: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” En yhdistäisi tätä Raamatun arvovallan perustelemiseen. Lain pienenkin piirron katoamattomuuden korostukseen kuuluu myös Jeesuksen lisäys: ”Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” Rima asetetaan taas tavoittamattoman korkealle. Jeesus osoittaa, ettei pelastuminen lakia noudattamalla ole mahdollista. Siksi takerrummekin Samuel Kettusenkin korostamaan: ”Hän täytti kaiken lain meidän edestämme.”
Välihuomioita blogin kirjoittajalta:
*Keskustelu on säilynyt asiallisena ja sitä on ollut mielenkiintoista seurata.
* Käsitys Raamatusta, kirkosta ja siitä ketkä siihen kuuluvat ovat aivan ydinasioita. Niitä on tärkeä pohtia yhdessä täälläkin
* Kuuluvatko Kristuksen ruumiiseen vain kristityt?
= itse näkisin, että Room.11 (Israelin pelastus). Antaa vahvan viestin, että myös Jeesukseen uskovat juutalaiset kuuluvat samaan Kristuksen maailmanlaajuiseen kirkkoon.
Kristityt? Mutta keitä tarkoitat kristityillä? Kirkon jäseniä, kaikkia kastettuja, henkilökohtaisesti Kristukseen uskovia ja Raamattua elämänsä ohjenuorana pitäviä?
Ja mitä tarkoitat kirkolla? Virallisesti järjestäytyneitä organisaatioita vai näkymätöntä ekklesiaa eli Kristukseen uskovien joukkoa?
Oma näkemykseni: Kristuksen ruuumis ei ole ainutkaan virallinen kirkkokunta. Se on rajoiltaan näkymätön Kristukseen kastettujen uskovien joukko ja siihen kuuluvat luonnollisesti myös messiaaniset juutalaiset – ennekaikkea he, ovathan he ”jaloon öljypuuhun” kuuluvia, me pakanakristityt sen sijaan siihen ”metsäöljypuusta” liitetyt.
Kukaan ihminen ei voi noita rajoja vetää, eli emme pysty yksilöimään Kristuksen ruumiiseen kuuluvia.
Anita puhuu asiaa. Jeesus lupaa kuitenkin että lopun aikana nisu erotetaan akanoista myös kristillisessä kirkossa, tämä tulee esiin mm. vertauksissa 10 neitsyestä. Näkymätön tulee silloin näkyväksi. Tämän ajan edessä olemme juuri nyt.
Juha Yli-Jaakkola tuot esille seuraavia:”” Käsitys Raamatusta, kirkosta ja siitä ketkä siihen kuuluvat ovat aivan ydinasioita.””
Otetaampa nyt ensin tärkein, Raamattu, miksi se on kirjoitettu, siihen on selkeä syy.
Jeesus toteaa seuraavaa:
Joh. 17:20
Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun,
Siis miten ihmeessä tänä päivänä ihminen voi uskoa Jeesuksen opetuslasten sanojen kautta Jeesukseen jos ei niitä sanoja olisi kirjoitettu Raamattuun eli evankeliumeihin?
Olen samoilla linjoilla Manu Ryösön ja Hannu Lehtosen ym kanssa. Tässä törmää toisiinsa monia keskenään erilaisia käsityksiä siitä, mikä kirkko on ja mitä kirkon tulisi olla. Meillä on ainakin 150 vuotta vallinnut tilanne, jossa ev.lut. kirkko on muodollisesti ollut luterilaiseen tiukasti sitoutunut tunnustuskirkko, mutta se on tosiasiassa ollut sateenvarjokirkko, jonka alle on tietyin reunaehdoin mahtunut keskenään hyvin erilaisia opillisia käsityksiä ja käytäntöjä. Koska taustalla on ollut vankka kirkkoon kuulumisen yhtenäiskulttuuri, ja pietistinen ajatus kansankirkosta eräänlaisena koko kansan kokoavana esikartanona. Siksi samaan kirkkoon on mahtunut keskenään täysin vastakkaisiakin oppeja. Esimerkiksi uudestisyntymistä kasteessa korostaneita evankelisia, lapsen uskovaisuutta sikiämisestä saakka korostaneita lestadiolaisia ja uskonratkaisussa tapahtuvaa uudestisyntymistä korostaneita sekä vesi-ja henkikasteen erottamiseen tukeutuneita vanhoja uuspietistejä.
Minun näkökulmastani juuri virkakysymys näyttäytyy – totuuskysymyksestä riippumatta – murroksena, jossa kansankirkko ensimmäistä kertaa on poikennut em. sateenvarjoajattelusta. Taustalla on tietysti monia pitkään muhineita kehityslinjoja ja ideologis-yhteiskunnallisia ajattelumalleja sekä yhteisen raamatuntulkinnan hajoaminen. Nyt olemme kovaa vauhtia lähestymässä pistettä, jossa kansan syvät rivit irtautuvat kirkosta yhä kovempaa tahtia ja herätyskristityt, tunnustukselliset ja ylipäänsä perinteisen näköisen kristinuskon vakavasti ottavat alkavat myös irtautua kirkosta, joka näyttäytyy yhä uaeammin kirkon irvikuvana. Vaikka niin herätyskristityt kuin luterilaista tunnustusta korostavat ovat protestantismin kirouksen mukaisesti myös keskenään erimielisiä. Voisin melkein sanoa, että ”erilleen heittäjällä” (diabolos) on syytä myhäillä.
Pidätkö, Marko, tätä väistämättömänä kehityksenä, vai mikä olisi oleellisin syy nykyiseen hajoamisprosessiin? Mitä pitäisi tehdä, ettei Diaboloksella olisi syytä myhäilyyn? Kenen pitää luopua näkemyksistään? Vai onko sittenkin vain tarpeellinen seulomisen aika… ”että nähdään, ketkä kestävät koetuksen”?
Marko, minua kiinnostaisi tietää, miksi Sinun näkökulmastasi ”juuri virkakysymys näyttäytyy … murroksena, jossa kansankirkko ensimmäistä kertaa on poikennut em. sateenvarjoajattelusta”.
”Oma näkemykseni: Kristuksen ruuumis ei ole ainutkaan virallinen kirkkokunta. Se on rajoiltaan näkymätön Kristukseen kastettujen uskovien joukko ja siihen kuuluvat luonnollisesti myös messiaaniset juutalaiset – ennekaikkea he, ovathan he “jaloon öljypuuhun” kuuluvia, me pakanakristityt sen sijaan siihen “metsäöljypuusta” liitetyt.
Kukaan ihminen ei voi noita rajoja vetää, eli emme pysty yksilöimään Kristuksen ruumiiseen kuuluvia.”
Ajattelen juuri samalla tavalla kuin sinä. En sitä eilen täsmentänyt. Halusin tätä näkökulmaa hieman tuoda myös tähän keskusteluun, mutta voi olla parempi, että siitä kirjoittaisi oman blogin. Kirjoitin graduni tästä teemasta ja se meni juuri tarkastukseen. Kun se sieltä tulee niin voin palata tähän mm. David Sternin(messiaaninen juutalainen) esittämään oliivipuuanalogiaan, joka hahmottaa isompaa kuvaa koko messiaanisesta Kristuksen ruumiista.
Voi olla, että tulevaisuudessa odottaa pappisseminaarien saapuminen Suomeen. STI on käsittääkseni pohtinut tälläistä ja kyllä Helsingin teologisessa tiedekunnassakin on heitä, jotka näkevät, että virkapappeus alkaa olla tiensä päässä.
Se kehityskulku, että yhä enemmän vihitään pappeja erityistehtäviin, kuten katupastorit, ostaripapit, koulupapit ja hautausmaapapit kertoo myös siitä, että on aika mennä yhä enemmän sinne missä ihmiset ovat.
Herätyskristillisellä kentälläkin on alettu panostetamaan voimavaroja kristillisistä kuvioista vieraantuneiden ihmisten tavoittamiseen. Maahanmuuttajien tulemisen myötä monet toiminnot ovat virkistyneet ja on saatu iloita uusista Jumalan lapsista. Myös kantasuomalaisten kohdalla. Tämän kaltainen toiminta myös auttaa siinä, että keskitytään olennaisimpaan asiaan.
Mitä tällä haluan sanoa? Sitä, että kirkon jäsenmäärän vähentyessä. On olennaista keskittää voimavaroja siihen tärkeimpään. Keskinäinen kinastelu kristittyjen kesken on kuluttavaa. Siinä mielessä näen Leif Nummelan pääkirjoituksen huolenaiheet todellisina. Varmasti hän ja muut toivovat, että eri tavalla ajattelevat kansankirkossa voisivat kunnioittaa toisia ja antaa tilaa toisille. Se on vahva todistus myös uskosta osattomille, kun he näkevät, että kristityt voivat toimia yhdessä. Tässä mielessä Gospel Gentleman kiertue oli osoitus. Muusikot ajattelevat eri tavalla kirkkopoliittisista kysymyksistä, mutta lavalla he palvelevat yleisöä ja Kristusta laulujensa kautta. Tässä on hyvä esimerkki meille jokaiselle
”Keskinäinen kinastelu kristittyjen kesken on kuluttavaa. Siinä mielessä näen Leif Nummelan pääkirjoituksen huolenaiheet todellisina.” Miten vaikeaa meidän onkaan lopettaa itse kinastelu! Vastapuolelta sitä on helppo edellyttää.
Jatkan kirkkokeskustelua nyt tällä kommenttisivulla, koska täällä on hienoja lisäkommentaattoreita.
On totta, että Suomen melko kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaan kansankirkon ja tunnustuskirkon välillä ei ollut yleensä vielä kovin repivää jännitettä, ja piispojenkin oli mielekkäämpää perustella tätä mallia melko toimivasti.
Nyt kun melko kristillinen yhtenäiskulttuuri on muuttunut käytännössä jälkikristilliseksi maallistumiseksi ja jopa pakanuudeksi, kansankirkon identiteetti nimenomaan kansalaisten uskonnollisuutta ilmentävänä instituutiona on hyvin ongelmallista.
Luterilainen Raamattu-tunnustuksellisissa voi toki toimia eri aikoina sekä parokiaalisessa että vapaakirkollisessa rakenteessa, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Sola Scriptura ei saisi koskaan hävitä kirkon perusteista…
”Sola Scriptura ei saisi koskaan hävitä kirkon perusteista…” …eikä se saa muuttua Cuncta Scriptura -periaatteeksi. Raamatusta ei saa muodostua ’paperipaavia’.
Nostin ed. sivulla kritiikkini kärkeen Vesa Hirvosen väittämän, jossa oletettiin periaatteellinen yksimielisyys kirkkokäsityksestä, jossa erilaiset vakaumukset elävät/toimivat samassa kirkossa yhdessä. Sitten Hirvonen väitti (”erioppisuuden” ) ongelmaa lähinnä käytännölliseksi. – TODELLISUUDESSA asia on juuri päinvastoin kuin Hirvonen väittää. Suomen evl-kirkko on virallisten teologisten asiakirjojensa mukaan juuri Raamattu-tunnustuksellinen, vaikka kansankirkollinen käytäntö onkin sittemmin liukunut ristiriitaisiakin oppeja ja toimintamalleja sisälleen sulkevaksi sateenvarjoksi. – Käsittääkseni Hirvonen johtaa argumenteillaan ihmisiä tältä osin harhaan.
Manu, kirjoitat: ”kansankirkon identiteetti nimenomaan kansalaisten uskonnollisuutta ilmentävänä instituutiona on hyvin ongelmallista”. Tästä olen samaa mieltä kanssasi. Kansankirkon voi toki ymmärtää monella tavalla, mutta suomalaisessa kansankirkkokäsityksessä ”kansalaisten uskonnollisuuden” varaan ei ole ennenkään laskettu. Kansankirkollisuus on ymmärretty siten, että kirkko on kansaa varten ja tarjoaa ennättävää armoa kaikille, niin sisäpiirille kuin muille. Myös kirkosta eronneille: Sirenius sanoi, että kansa voi erota kirkosta, mutta kirkko ei voi erota kansasta. Kansankirkko on siis joka tapauksessa vastuussa kaikista alueellaan asuvista. Kansankirkon pyhyys ei tule kansalaisten/jäsenten pyhyydestä, vaan sen pyhyys on armonvälineiden kautta läsnä olevan Kristuksen pyhyyttä.
Vesa Hirvonen,
Tämä viimeinen kommenttisi on periaatteessa totta, mutta pelkkä kuollut abstraktio, jos harhaoppi tai moraalinen antinomismi hyväksytään tietoisesti totuuden rinnalle. Kirkon tehtävä ei ole toki esitellä pastoriensa tai jäsentensä pyhyyttä, vaan pitää esillä totuuden sanaa, jossa on Kristus. Luterilainen kirkko ymmärtää itsensä nimenomaan Sanan kirkoksi. Juuri siksi totuutta ja harhaa ei saa tuoda kirkon sananjulistukseen periaatetasolla hyväksytyiksi.
Kai se niin on, että yhteinen kansankirkko ei hard coreille sovi, tulivat nämä miltä laidalta tahansa. Heidän ainoaksi vaihtoehdokseen jäävät sitten erilaiset vapaakirkot.
Manu Ryösö,
voisiko nimenomaan tuo kuvaamasi ajatus tulla sanoiksi myös Mikkelin piispan Seppo Häkkisen sanoissa ”kirkko on avoin kaikille, mutta ei kaikelle”?
Edelläkuvaamasi ajatus on mielestäni myös ollut vahvasti Eino Sormusen ja Eero Huovisen kokoamien katekismusten taustalla. Kirkko on pyrkinyt Herran Jeesuksen kastekäskyn mukaisesti ei vain kastamaan vaan myös opettamaan tunnustuksensa mukaisesti kansaa.
Hirvonen: ”yhteinen kansankirkko ei hard coreille sovi”
Tämän blogin aihe oli Lefan sanoittamaSuomen evl-kansankirkon herätyskristittyjen hätätila, ja blogistin siihen esittämän ratkaisumalli.
Minä pyrin omalla kommentillani herättämään siihen, ettei Raamattu-tunnustuksellisuus ole oikeastaan mitään ”hard core” -kristillisyyttä, vaan myös Suomen evl-kansankirkon virallinen identiteetti. – Monien ahdistus syntyy siitä kokemuksesta, että kirkollinen käytäntö edustaa yhä enemmin virallisesta uskosta etääntynyttä moniarvoisuutta. Blogisti tarjoaa vaihtoehdoksi moniarvoisuuden virallistamista kirkon identiteetiksi, mutta itse olen tällaista vastaan, koska en usko sen tyydyttävän ketään Raamatun sanasta seurakunnan olemukseen liittyvää ohjetta ja totuutta etsivää kristittyä.
On nykykeskustelulle oireellista, että me tylsät tunnustukselliset luterilaiset olemme muuttuneet jopa joidenkin pappisvalan vakuuttaneiden viranhaltijoiden kielenkäytössä äärikristityiksi, vaikka edustamme vain sitä, mihin samat kaverit lupasivat itsekin pyhästi sitoutua.
Mikon kanssa samaa mieltä!
Kiitos Manu,
sanoitat monen monen kirkon seurakuntalaisen ja työntekijän samoin kuin muidenkin kristillisten yhteisöjen jäsenten tuntoja. Tiedän sen.
Eivätkä kyseessä ole pelkästään herätysliikkeisiin vahvasti sitoutuneet ihmiset.
Manu, varmaan tuo ilmaus ”hard core” oli epäonnistunut. Tarkoitan sanoa, että aina on ollut ihmisiä (eri suunnilta), jotka ovat katsoneet, etteivät voi toimia kansankirkossa, ja hakeutuneet sitten muualle. Tämä joukko on ollut suhteellisen pientä. Viime aikoinakin jotkut ovat lähteneet.
Mutta suurin osa on jäänyt. Näen esimerkiksi viidesläisten ja myös evankelisten keskuudessa selvää periaatteellista halua pysyä yhteisessä kirkossa, vaikka heistä raskaalta tuntuukin. Nyt kysymys kuuluu, miten käytännössä voisimme tehdä tilaa toisillemme.
Vesa Hirvonen,
Viime aikojen kehityksessä on se erityispiirre, että monet tasapainoiset ja maltilliset Raamattu-tunnustukselliset kristityt lähtevät, koska eivät enää tunnista isiensä kirkkoa samaksi Sanan kirkoksi, missä tulivat kastetuiksi ja konfirmoiduiksi. – Kun on kyse Sanasta luopumuksesta, silloin ei auta mikään sateenvarjomalli. Silloin on vain parannuksen tie, tai ko. kirkon syvempi rappio.
”Suomen evl-kirkko on virallisten teologisten asiakirjojensa mukaan juuri Raamattu-tunnustuksellinen.” Ongelmaksi on muodostunut käsittääkseni se, että näiden asiakirjojen muotoilun jälkeen on maahamme rantautunut amerikkalainen fundamentalismi eri lieveilmiöineen. Näin on käsitys Raamattu-tunnustuksellisuudesta saanut keskenään ristiriitaisia muotoja.
Suuri ellei jopa suurin ongelma on nimenomaan nämä kaikenkarvaiset opit, joita ihminen on kehitellyt kristilliseen kirkkoon 2000 vuoden ajan. Jeesus yhdistää mutta opit ajavat erilleen. Jeesus ei antanut meille yhden yhtäkään oppia.
Lisäksi tietty ovat nämä erilaiset Raamatun tulkinnat, joista niitä oppeja kehitellään. Olisiko parempi, jos mentäisiin sillä vanhalla systeemillä, että Raamattu olisi olemassa vain yhdellä esim latinan kielellä ja papit vain tulkitsisivat sitä ja kansa kiltisti noudattaisi kun eivät tuota kieltä ymmärtäisi eivätkä osaisi edes lukea?
Tulkintoja tulee kun niitä ei sanella.
Nyt kysyn, mikä on oppi? Eikö ”oppi” tule opetuksesta, ja Jeesushan opetti kaiken aikaa. Eikö sekin ole oppi, että Jeesus oli Jumalan Poika? Eikö uskontunnustuskin sisällä oppeja?
Sitten on tietysti sellaisia oppeja, joita ei ole selvästi lausuttu Raamatussa, esim. erilaiset kasteopit. Sellaisista syntyvät kiistat ja niissä pitäisi suostua joustavuuteen.
En hyväksy sitä, että inhimilliset auktoriteetit vain sanelisivat opit, eikä saisi itse pohtia. Sellaiseen aikaan ei enää voida palata, ja sellaisista on kielteisiä esimerkkejä paljonkin historiassa. Luther vapautti meidät yhdestä sellaisesta, enkä ainakaan itse suostuisi palaamaan keskiajan katolisen kirkon auktoriteetin alle – enkä nykyisenkään. Suunta on selvä: pois pappisvaltaisuudesta kohti yleistä pappeutta. Jumala otti riskin, kun salli Adamille ja Eevalle vapauden valita. Saman riskin hän mielestäni ottaa yhä.
Mielestäni on perustavaa laatua oleva kysymys – uskommeko – , että Jeesus on neitsyt Mariasta syntynyt ja ylösnoussut Jumalan poika. Voidaanko ajatella, että Kristus on ylösnoussut, mutta samalla epäillään hänen neitseellistä sikiämistään. Näin ajatellen koko asetelma on loogisessa ristiriidassa ja turha on saarnamme ja uskomme, kuten Paavali toteaa.
”Uskontunnustukseen voi liittyä ilman uskoa neitseestäsyntymään”, kuten jossain yhteydessä on todettu.
”Näin ajatellen koko asetelma on loogisessa ristiriidassa ja turha on saarnamme ja uskomme, kuten Paavali toteaa.” Eikö usko ole aina tavallaan loogisessa ristiriidassa? ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. / Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Tämän määritelmän mukaan usko ei oleneitseestä syntymisen tai jonkin muun totena pitämistä, vaan uskaltamista ja uskoutumista Jumalan armon varaan.
Pitääkö joku pelkää uskontunnustuksen lausumista oikeana Kristillisenä uskona ? Jokainen lukutaitoinenhan sen osaa lausua. Ei kai pelkkään lausumiseen uskoa tarvita. Harvan ajatus taitaa messussa pysyy asiassa. Papitkin välillä sekoavat sanoissaan. Itse luen sen aina virsikirjasta, jotta ajatus pysyisi paremmin mukana. Silti se välillä karkaa.
Mulle uskontunnustuksen lausuminen merkitsee oikeastaan sitä, etten siinä ole tunnustamassa uskoani muille, vaan vain itselleni. Uskontunnustuksen sisällössä riittää kyllä ihmettelemistä.
Blogistin loppukommentti: ”Toivon ja rukoilen, että tuleva kirkolliskokous antaa elintilaa koko kirkon joukolle. Kyllä meillä erilaisuudelle tilaa on. Eivät kirkon kuitenkaan liian täynnä monessa paikassa sunnuntain messuissa ole paitsi toki joissakin paikoissa:)”
Mietin, että mitä sillä elintilalla oikeastaan tarkoitetaan. Facebookissa vilahti juttu, että Ruotsin kirkossa poistetaan ristejä, jotta mahdollisia paikalle saapuvia muslimeja ei loukattaisi. Onko tämä sitä elintilan antamista? Jos on olevinaan, en hyväksy.
Onko kukaan muu nähnyt tuollaista uutista vai oliko se joku trolli? Toivottavasti oli. Se oli kyllä itsenäinen juttu kuvineen päivineen, huh.