Useimmat herätysliikkeet ovat seurausta siitä, kun joku evankeliumin unohdettu perustotuus on uudelleen löydetty. Se on ollut asia, jonka löytäminen on tuonut Kristuksen armon kokemuksen uudella tavalla laajasti tavallisten kristittyjen tajuntaan.
Herätyksen antama muutos sai myös usein aikaan sen, että tavalliset kristityt omassa ympäristössään olivat kykeneviä elämään uskoa todeksi. He tajusivat olevansa sisällä Jumalan valtakunnassa, ja heillä oli tehtävä toimia maailmassa Jumalan edustajina.
Jumalan kosketus heidän elämässään oli usein niin vahva, että he ymmärsivät Jumalan hallitsevan koko maailmaa, ja tämä antoi heille levon haastavien olosuhteiden keskellä. Syntyi kotiseuroja, lauluja, musiikkia ja uutta elämää.
Aluksi liikkeillä oli hyvin matala hierarkia, koska alussa uskovat hoitivat toisiaan evankeliumilla. Myöhemmin, lähes säännönmukaisesti, liikkeiden johtoon tuli ihmisiä, joilta puuttui kokemus herätyksen alkuajoista, jolloin liikettä alettiin viedä opilliseen tai messukeskeiseen suuntaan.
Tämän kehityksen seurauksena toiset herätysliikkeet ovat menettäneet alkuperäistä hengellisen liikkeen luonnettaan. Ne ovat kasvavasti alkaneet ottaa kantaa kirkkopolitiikkaan, järjestäneet messuja, tulleet hengellisiksi kodeiksi kannattajilleen. Sinänsä hyvä asia. Mutta alkuperäisten uskon totuuksien todeksi eläminen, on ehkä vaihtunut tiettyjen uskon totuuksien puolustamiseksi.
Herätysliikkeillä on oma tärkeä tehtävänsä. Ne ovat toistuvasti nousseet esiin tasapainottamaan luterilaisen kirkon opetuksen yksipuolisuutta. Kun kirkko yksipuolisesti usein on korostanut Kristuksen läsnäoloa pelkissä sakramenteissa, niin liikkeet ovat eri tavoin tuoneet esiin – Jumalan agendalla sanoisin – sanomaa Kristuksesta uskovan elämässä ja kysymystä Kristuksen seuraamisesta. Pappiskeskeisyys on tavallisesti johtanut hengellisen elämän kirkkokeskeisyyteen, kun taas herätysliikkeet ovat usein antaneet kristityille uuden itseymmärryksen osana Jumalan suunnitelmaa.
Nyt elämme tilanteessa, jossa osa herätysliikkeistä toimii enenevästi kuin pienet seurakuntaverkostot, jotka tarjoavat luotettavan turvapaikan. Niidenkin alkuperäiset painotukset Kristus ja kodit, ovat osalla muuttuneet messuksi ja raamatullisuudeksi. Ongelma on minun mielestäni siinä, että huomaamatta Kristus-keskeisyys on vaihtunut kohti rakennekeskeisyyttä. Tämä on seuraus mm. siitä, kun herätysliikettä aletaan johtaa kuin organisaatiota.
Nämä ovat osa tausta-ajatuksiani, kun vuosien pohdinnan jälkeen jätin seurakuntatyön, ja valmistelen hengellisen elämän verkoston, Pilvikirkon käynnistämistä lähikuukausina. Uskon, että kristinusko on ennen kaikkea liike, joka koostuu Kristuksen seuraajista. Keskustelin Espoon lahden seurakunnan kirkkoherran, Jouni Turtiaisen kanssa siitä, voiko ”uutta luoda seurakunnan sisältä”. Omien kokemusteni pohjalta päädyin kielteiselle kannalle. Seurakunnan rakenteet voivat olla hyviä ylläpidossa. Mutta uuden asian tuominen seurakuntaan jakaa liikaa seurakuntaa, jossa on usein erilaisia käsityksiä seurakuntalaisten ja työntekijöiden kesken jopa siitä, mitä Kristus-keskeisyys on.
Minulle Kristus-keskeisyys tarkoittaa mm. sitä, että Kristus haluaa olla Kristus, Kuningas, jokaisen kristityn elämässä. Vain silloin seuraaminenkin on mahdollista.Silloin kyseessä on suostuminen oppijaksi. Kasvamaan kuulemaan sitä, mihin Kristuksen henki minussa kutsuu. Kun Jumalan armo kutsuu kaikkia ihmisiä luokseen, niin se kutsuu heitä myös olemaan kokosydämisiä Kristuksen seuraajia. Armo ja kokosydäminen elämä Jumalan kanssa kuuluvat yhteen, eivät irralleen toisistaan.
Minulle Kristuksen seuraaminen avautuu nykyään kolmella tavalla. Ensinnäkin Jumalan tahdon etsiminen päivittäin, toisaalta kotikeskeinen hengellisyys. Uskon soveltamista arjessa ja myös elämän jakamista, vaikka ruokapöydän äärellä ystävien kanssa. Kolmanneksi kutsumuksessa ja palvelevassa elämäntavassa kasvaminen. Sen syvempi ymmärtäminen, että jokainen kristitty on täällä Jumalan lähettämänä.
Unelman on käynnistää hengellisen elämän verkosto, Pilvikirkko, käyttöjärjestelmä, joka yhdistäisi hengellisiä matkaajia, ovat he mukana seurakunnassa tai eivät. Parhaimmillaan Pilvikirkko mahdollistaisi sen, että hengelliset matkaajat yhteen tullessaan voisivat rohkaista toisiaan jakamalla onnistuneita kokemuksia hengelliseltä matkaltaan. Ei niinkään keskittyä puhumaan asioista, jotka ovat heidän oman vaikutuspiirinsä ulkopuolella, vaan oppia toisiltaan elämästä Kristuksen seuraajana.
Minun mielestäni Suomessa on kymmeniä tuhansia kristittyjä, jotka ihmisiä, jotka tarvitsevat vain hiukan rohkaisua, jotta he voisivat elää rohkeammin kristityn elämää kotona ja työpaikoillaan. kuuluminen Pilvikirkkoon voisi olla toisille tämä juttu. Sillä pohjimmiltaan kristillisen elämän ydin ei ole messu, vaan Kristuksen kanssa eläminen. Vai kuinka sinä näet asian?
Vielä Reijo Mänttärille. On jotenkin surkuhupaisaa lukea väitteitäsi, joiden mukaan Matias Roto kielimiehenä ja ev. lut. kirkko tieten tahtoen vääristelisivät Raamatun sanaa. Erehtyä me voimme, vaikka yritämme kyllä pitäytyä totuudessa. Paavali käyttää Tiit.3.5-7:ssä 2 kertaa samaa sanaa: pelasti. Rinnastaen Jumalan armahtavan laupeuden pelastavan vaikutuksen ja uudestisyntymisen pesun pelastavan vaikutuksen. Sitten voidaan tietysti keskustella siitä, tarkoittaako tuo uudestisyntymisen pesu kastetta vaiko jotakin muuta (esimerkiksi Jumalan sanaa).
Raamatun tulkintaa ohjaavat AINA erilaiset periaatteet, myönnämme niiden olemassaoloa tai emme. Ne ratkaisevat myös sen, missä mielessä Apostolien tekojen 2. luku on ainutkertainen ja missä mielessä esikuvallinen. Näitä periaatteita voidaan ja pitääkin tarkastella Raamatun itsensä valossa.
Valdolaisilla ja heidän historiallaan tai käsityksillään lapsikasteesta ei ole tässä yhteydessä merkitystä.
Tähän vastaukseni edellä. Tuohon Tiit. 3:5-7 olen useinkin käsitellyt, mutta palaan siihen, jahka ehdin.