Polarisaatio eli erilainen vastakkainasettelu on lisääntynyt monilla elämänalueilla. Pahin esimerkki tästä tulee kaiketi maailman mahtavimmasta maasta, Yhdysvalloista. Siellä kansan jakautuminen kahteen leiriin on mennyt todella pitkälle ja tuntuu meistä uskomattomalta. Sen on arvioitu olevan jopa yksi maailman suurimpia uhkatekijöitä.
Asia ei ole vieras meilläkään. Politiikan piirissä on selvästi noussut esille jako oikeisto-vasemmisto. Se näkyi edellisen hallituksen kaudella ja on ehkä voimistunut nykyisen porvarihallituksen kaudella. Maatamme menestyksellä ohjannut konsensus- ja sopimuspolitiikka on väistynyt. Sen takuutoimijoina olivat edellisillä vuosikymmenillä punamulta- ja sitten myös sinipunahallituspohjat.
Kirkossamme kahtiajakautuminen on myös voimistunut. Se on kuvattu viimeisten 10-20 aikana yksinkertaistaen jakona konservatiiveihin ja liberaaleihin. Monet ovat toki halunneet nostaa esille, että pitävät jakoa huonona ja että paljon on ns. maltillisia, jotka eivät halua kuulua kumpaakaan noista em. ”leireistä”.
Kirkon polarisaatio on tiivistynyt virkakysymykseen, suhtautumiseen homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen ja vihkimiseen. Näihin kaikkiin liittyy kysymys Raamatun asemasta ja tulkinnasta sekä erilaisia näkemyksiä kirkon mission toteuttamisesta ja kirkosta.
Kirkossa jakautuminen on johtanut Paavalin synodin ja joidenkin vastaavien ryhmien myötä Luther-Säätiön ja Lähetyshiippakunnan erkaantumiseen kirkostamme. Näin ainakin teologian ja pastoraalisen kaitsennan ja toiminnan osalta.
Herätysliikkeistä Sley sekä muutamat viidesläiset liikkeet ovat kipuilleet em. asioiden kanssa. Sellaisia ovat Kansanlähetys ja osin myös Suomen Raamattuopisto (SRO). Joidenkin liikkeiden johtajien kannanotossa piispainkokouksen ehdotuksesta oli mukana edellisten lisäksi myös kaksi lestadiolaista ja kaksi rukoilevaisten ryhmää.
Asian historiasta ja polarisaation sisällöistä voisi kirjoittaa tutkielman ja tässäkin paljon enemmän. Jatkan omilla ajatuksillani ja toiveillani.
Polarisaatio ylipäätään ja myös kirkossamme on erittäin ikävä ja haitallinen, vaikkakin jossakin määrä luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Kun vastakkainasettelu kärjistyy yhteiskunnassa, ollaan huolestuttavalla tiellä. Sama pätee kirkkoommekin. Tylsä konsensuspolitiikka yhteiskunnassa on lopulta parempaa kuin värikäs ja mediaan uutisia nostava vastakkainasettelupolitiikka.
Mielestäni selvä lähtökohta on, että herätysliikkeet ja ns. herätysliikeväki kuuluvat kirkkoomme. Kirkossamme on tehtävä työtä vastakkainasettelun lieventämiseksi. On pyrittävä dialogiin siitä, että olemme saman mission toteuttajia, vaikka painotuksemme ovat joissakin asioissa erilaisia. Jo alkukirkon aikana sen piirissä oli melko iso kirjo erilaisia painotuksia ja mukana ”sekalaista seurakuntaa”.
Olen itsekin pitänyt hyvin turhauttavana jakoa konservatiivit-liberaalit. Toisaalta sille on jossakin määrin perusteita. Itse olen kokenut myös huonona, kun minut on ”luokiteltu” liberaalien joukkoon ja annettu jopa ymmärtää, että edustan kirkon perusasioista luopumista.
Olen pitänyt itseäni ”kirkon uskollisena poikana” ja maltillisena ”keskitien” kulkijana. Ammensin 1980-luvun alkupuolella opiskeluvuosina paljon silloisen Luther-tutkimuksen ”renessansin” aineksia. Ne kantoivat minua vuosikymmenten ajan kirkon työssä, vaikka omaksuin tietysti matkalla myös uutta. Olen myös ilmaissut, kuinka kirkkoherrana ja seurakuntapappina työtä tehdessäni olen tehnyt yhteistyötä kaikkien herätysliikkeiden edustajien kanssa. Sleyn koin opiskeluvuosina jopa läheisenä liikkeen Luther-korostuksen vuoksi. Liikkeen linjan tiukennuttua virkakysymyksessä Suokunnaksen johtajakauden jälkeen koin liikkeen etäisempänä.
Herätysliikeväen ulostulot kirkon johdolle ”luopumuksen tielle lähtemisestä” ja vihjeet oman kirkon jättämisestä tuntuvat surulliselta. Kirkon ovea on osoitettu ehkä myös toiselta suunnalta ns. konservatiivien suuntaan. Se ei ole oikein eikä kristillistä. Toisaalta sekin on realismia, että joskus voi tulla eteen raja, jossa yhteinen tie ei ole enää mahdollinen. Tämän johtopäätöksen ovat Luther-säätiö ja LHPK tehneet.
Herätysliikeväki kuuluu kirkkoomme – niin pitkään kuin se katsoo voivansa kuulua. Kirkkomme sisäistä vastakkainasettelua ei tule vahvistaa vaan pyrkiä nujertamaan sitä. Kirkkomme todellisuus on sellainen, että sen toimintaa nousee paitsi hengellisistä ja teologisista lähtökohdista niin myös julkisyhteisönä maamme lainsäädännön ja muiden erilaisten säädösten lähtökohdista.
Lopuksi: Vaikka se onkin hurskas ja kliseemäinen toteamus, niin vahva hengellinen totuus on, että Kristus yhdistää. Keskeisin tunnustuskirjamme (CA) sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset”. (CA VII, Kirkosta).
Toivo Loikkanen
Perinteisesti Sley:tä ei ole luettu viidesläiseksi herätysliikkeeksi.
Pekka, aivan totta. Se kuuluu ns. vanhojen eli 1800-luvulla syntyneiden herätysliikkeiden joukkoon. Silloin syntyivät herännäisyys, rukoilevaisuus, evankelinen liike ja lestadiolaisuus. Viidennen herätysliikkeen liikkeillä tarkoitetaan lähinnä sotien jälkeen syntyneitä liikkeitä, jotka saivat useimmat vaikutteet Euroopasta ja USA:sta. Toki myös vanhoilla liikkeillä oli pietistisiä juuria Suomen ulkopuolella. Jotenkin niputin nykytilanteen valossa Sleyn noiden kirkkoon kriittisesti suhtautuvien viidesläisten liikkeiden joukkoon.
Korjasin tekstin tuolta osin.
Kristus tarkoittaa kristillisessä ajattelussa ja uskossa Jeesus Nasaretilaista, josta Uuden testamentin neljä evankeliumia kertovat. Kristus-nimi tulee siitä, että Jeesus sovitti ristillä syntimme ja nousi kuolleista. Se on tavallaan arvonimi. Se tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa samaa kuin heprean Messias. Eli uskomme mukaan Jeesus on odotettu Messias, Pelastaja. Kristus tarkoittaa voideltua kuningasta.
Tarja, Voit hyvin olla omassa uskossasi. Ei tarvitse ottaa näitä omalle kohdalleen. Toivon kuitenkin, että kommentointi pysyisi aina kirjoituksen aihepiirissä. Nyt kerroit oman uskosi näkemykset, mikä on ok ja riittää. Siunausta sinulle!
Evankeliumin oppiin kuuluu olennaisesti se, että Raamattu määrittelee sen mikä on syntiä ja mikä ei. Nyt tilanne on se, että on niitä, joiden mielestä olemme poikkeamassa radikaalisti siitä käsityksestä mikä on syntiä ja mikä ei. Ehdotettu kompromissi kun ei perustu Raamattuun vaan kirkkopolitiikkaan. Ymmärrän hyvin niitä joiden mielestä synnin hyväksymiselle ei voi antaa tukea. Tarvitsemme yhtenevän näkemyksen synnistä, jolloin ei meillä on myös myös yhteinen näkemys evankeliumista. Synnin tekemisen hyväksyminen ei ole evankeliumin mukaista. Itse asiassa synnin hyväksyminen merkitsee evankeliumin mitätöintiä. Tästä seuraa se, ettei mikään kompromissi ole mahdollinen. Jo pelkkä kompromissi merkitsisi näille sitä, että he itse olisivat tekemässä syntiä, kun hyväksyisivät kompromississa asiat, joita vakaumuksensa mukaan pitävät syntinä. Heidän on siis pakko toimia oman vakaumuksensa mukaisesti. Mielestäni asenne koko kirkkoon on tässä ratkaisevaa. Oma asenteeni kirkossa pysymiseen ei perustu siihen mitä kirkossa opetetaan, vaan siihen, että kirkko on minulle sopiva toiminta-alusta.
Niin pitkään kuin saan kirkossa toimia toimin siinä. Jos lähtisin, niin ei olisi mitään mihin liittyä ja missä toimia.
Pekka, Kiitos hyvästä kommentistasi. Tästä olen kuitenkin eri mieltä:”Ehdotettu kompromissi kun ei perustu Raamattuun vaan kirkkopolitiikkaan.” Kyllä piispatkin ja heidän ehdotustaan tukevat perustavat käsityksensä Raamattuun. Tuo kysymys ”synnin määrittelemisestä” on toisaalta perusasia ja toisaalta äärimmäisen vaikea. Siinä mennään helposti syntiluetteloihin, kun perussynti on kuitenkin ja aina se, että ei kokonaan luota ja turvaa Jumalaan. Siten kaikki ovat syntisiä. Nyt jotkut näkevät, että homoseksuaalisuus sinällään on synti tai ”virhe” tai vastaavaa. Toiset hyväksyvät ”pitkin hampain”, että sellaisiakin ihmisiä on, mutta eivät mitään siihen liittyviä tekoja. Joten: suo siellä, vetelä täällä.
”Evankeliumin oppiin kuuluu olennaisesti se, että Raamattu määrittelee sen mikä on syntiä ja mikä ei.” Luterilaisuudessa pidetään tärkeänä lain ja evankeliumin erottamista toisistaan. Laki määrittelee synnin. Evankeliumi vapauttaa synnin kahleista. On varmaan myös hyvä erottaa synti ja synnit, toisin sanoen Jumalan vastainen asenne asennoitumisesta kumpuavista ajatuksista, sanoista, teoista ja laiminlyönneistä. Kristinopin (1948) mukaan synti on aistillisuutta, maailmallisuutta, itsekkyyttä, ylpeyttä, epäuskoa ja kapinaa.
Itse näen tilanteen, että kirkossa yksimielisyyden saavuttaminen on vaikeata, teologiset erot ovat niin perustavanlaatuisia. Viimeinen piispainkokouksen esitys repii kirkon, mutta sen läpimeno on epätodennäköistä. Jos se menee läpi, mitään suurta jäsenmäärän laskua ei kuitenkaan tapahdu. Herätysliikkeet, eivät myöskään muodosta mitään uutta kirkkokuntaa, vaan jatkavat kirkon yhteydessä.
Toivo kirjoitat; ” Jo alkukirkon aikana sen piirissä oli melko iso kirjo erilaisia painotuksia ja mukana ”sekalaista seurakuntaa”. Haluaisitko avata tarkemmin tätä näkemystä. Mitä painotuksia, mitä opillisia erimielisyyksiä? Miten niistä selvittiin, jos niitä oli ja miten historia on näissä asioissa kulkenut?
Lisäksi kirjoitat: ” Keskeisin tunnustuskirjamme (CA) sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Näistä on nyt erilaisia näkemyksiä. Evankeliumi näyttää vääristyneen naispappien viran kohdalla, koska viralla ei ole Raamatussa pohjaa, vaan se on kirkon päätös, joka ei perustu Raamattuun. Sakramentit ovat myös epäpäteviä, koska naispappien viralla ei ole jumalallista valtuutusta.Tämä on yleinen ajattelu herätysliikkeissä. Joten tämä CA:n kohta on heidän mielestä ongelmallinen tässä tilanteessa.
Viittaan alkukirkon osalta esim. UT:n kirjeisiin ja siellä esille nouseviin asioihin, mitä esim. Paavali joutui ratkomaan. Asiasta on toki tutkimustakin. Korinton seurakunta oli tunnettu erilaisista ”ilmiöistä” ja niihin liittyvistä ongelmista seurakunnassa. Muuallakin oli vastaavaa. Noihin löytyi ratkaisuja seurakuntien johtajien toiminnan myötä, mutta jatkossa varhaisen kirkon elämään kuuluivat erilaiset opilliset väännöt, joita ratkottiin konsiileissa.
Oletko itse tätä mieltä, mitä kirjoitit, vai kirjoititko muiden käsityksinä:
”Evankeliumi näyttää vääristyneen naispappien viran kohdalla, koska viralla ei ole Raamatussa pohjaa, vaan se on kirkon päätös, joka ei perustu Raamattuun. Sakramentit ovat myös epäpäteviä, koska naispappien viralla ei ole jumalallista valtuutusta.Tämä on yleinen ajattelu herätysliikkeissä.”
Totesin itse, että virkakysymys jakaa kirkossa ihmisiä ja sen vuoksi Luther-säätiö ja LHPK ovat erkaantuneet kirkosta.
Tämä on myös liian vahvasti ilmaistu:
”Viimeinen piispainkokouksen esitys repii kirkon, mutta sen läpimeno on epätodennäköistä.”
Piispainkokouksen ehdotus on herättänyt vahvoja reaktioita, mutta se ei revi kirkkoa, vaan erilaiset näkemykset ovat olleet todellisuutta jo vuosia. Piispat ovat luopuneet rankaisemasta niitä pappeja, jotka vihkivät ja ovat vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja.
Kaikkiaan kirjoitukseni idea on, että on 1)parempi pyrkiä erilleen menemisen sijasta etsimään yhteistä tietä ja pohjaa ja että 2)tunnistettava ne rajat joissa yhdessä kulkeminen on mahdollista sekä 3) suostuttava elämään (opillisesti, teologisesti ja pastoraalisesti) siedettävässä näkemysten erilaisuudessa.
Tässä toivon näkemyksessä toistuu Ferrara-Firenzen unionikokous joka solmittiiin 1439. Silloin tehtiin sopimus lännen Rooman ja idän Konstattinopolin välillä siitä, mistä he olivat opillisissa ja käytännön kysymyksissä yksimielisiä ja mistä he saivat olla erimielisiä.
Otsikossa mainitaan herätysliikeväki. Olen huomannut, että liikkeiden johtajat ovat johdattaneet toisinaan vastahakoistakin väkeänsä kannattamaan tai vastustamaan tiettyjä kirkon päätöksiä. Mallia on joskus otettu puoluepolitiikan junttauksesta. Pidän sitä surullisena asiana. Herätysliikeväki ei liene niin polarisoitunutta kuin liikkeiden johtoportaat.
Toivo kirjoitat; ” Tämä on myös liian vahvasti ilmaistu:
”Viimeinen piispainkokouksen esitys repii kirkon, mutta sen läpimeno on epätodennäköistä.”
Piispainkokouksen ehdotus on herättänyt vahvoja reaktioita, mutta se ei revi kirkkoa, vaan erilaiset näkemykset ovat olleet todellisuutta jo vuosia. Piispat ovat luopuneet rankaisemasta niitä pappeja, jotka vihkivät ja ovat vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja.”
Ilmaisu voi olla vahva, mutta myös realistinen, on turha hyssytellä ja tämä ilman sarvia ja hampaita. Erilaiset näkemykset ovat olleet kirkossa todellisuutta jo vuosia. Tästä olemme samaa mieltä. Kehitys on jatkunut ja piispat ovat syyllisiä, koska eivät ole puuttuneet tilanteeseen vaan antaneet tilanteen jatkua ja kehittyä. He ovat tietysti vastuullisia valinnoistaan. Tämä on itsestään selvyys.
Mitä tulee alkukirkon tilanteisiin, en näe oikein vertailukohtaa, yhteyttä esiin nostamiisi ongelmiin.
Yhteyttä on paljonkin. Me katsomme alkukirkon elämää omien silmälasiemme läpi ja näemme kirkon paljon yhtenäisempänä ja ihanteellisempana kuin se todellisuudessa oli. Oikeastaan varhaisen kirkon historiassa on käyty kaikkien repivimmät kiistat ja yksi niistä johti 1053 suuren skisman myötä kirkon jakautumiseen. Lutherin aikoina meno oli rajua. Samoin inkivisition ja vastauskonpuhdistuksen. Ensimmäisinä vuosisatoina oli heresioita ja niiden vastustamista. jne…
Piispainkokouksen ehdotus ei revi kirkkoa. Toki jos haluaa asian nähdä niin ja käyttää sitä piispoja vastaan niin se on eri asia. Sellaista luen kommentistasi. En tiedä, millaista kirkkoa kaipaat ja miten piispojen olisi tullut sitä edistää. He ovat varsin hyvin pitäneet kirkon koossa ja hoitaneet tehtävänsä. Nyt on tietysti hyvä, että piispat ovat kohtuullisen yksimielisiä ja yhtenä joukkona viemässä kirkkoa osaltaan eteenpäin.
Luet Toivo oiken ajatuksiani. Piispoja ja heidän valintoja voidaan kritisoida, ei sitä tarvitse pelätä. Kirkkoherrat ja kirkon työntekijät tekevät sen eninmäkseen hiljaisuudessa. Sellainen on aika. Piispojen ei olisi pitänyt sallia kehityskaarta josssa nyt olemme kirkossa. Se olisi voitu torjua. Nyt on liian myöhäistä.
Mitä kehityskaarta tarkoitat? Kirjoitat kovin kryptisesti.
Toivo, anteeksi jos kirjoitin epäselvästi. Kehityskaarella tarkoitan sitä, että jos piispat olisivat asettaneet saktioita papeille jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia. Näin kirkossa ei olisi syntynyt ristiriitaista tilannetta. Näin näen sen.
Pentti Martti kirjoittaa; ” Otsikossa mainitaan herätysliikeväki. Olen huomannut, että liikkeiden johtajat ovat johdattaneet toisinaan vastahakoistakin väkeänsä kannattamaan tai vastustamaan tiettyjä kirkon päätöksiä. Mallia on joskus otettu puoluepolitiikan junttauksesta. Pidän sitä surullisena asiana. Herätysliikeväki ei liene niin polarisoitunutta kuin liikkeiden johtoportaat.”
Tämä on kyllä aivan totta. Esim Sley:ssä on ollut monia liikkeen sisäisiä puhdistuksia. Toisin ajattelijat on vaimennettu, ajattu ulos, savustettu ja ytimessä on ollut naispappeuden vastustaminen. Ihmisiä on ” ammuttu kuin keskitysleirillä” naispappeuden vastustamisen varjolla. Tätä aatetta sitten on viety ulkomaille lähetystyön varjolla.
Kiitos rakentavasta blogista Toivo. Tekstin alussa viittaamasi yhteiskunnallinen polarisaatio ei pelkisty jakoon oikeiston ja vasemmiston välillä. Se ehkä näyttää siltä, koska konservatiivinen vasemmisto on viime aikoina ollut varsin näkymätöntä. Oikeistolaisuuden puolella asia ei ole näin. Ero tiukasti keskusjohtoisen fasismin ja yksilökeskeisen itsekkään liberalismin nälillä on huima ja skaala moninainen.
Nykyisen porvarihallituksen aikana suurin muutos vaikuttaisi tapahtuneen perussuomalaisten kannattajakunnassa. Vuoden 2017 puoluekokouksen jälkeen voimistuneen tiukan nationalismin rinnalle on noussut vahva tuki jonkinlaiselle sosiaalidarwinismille. Kansalaisista vaikuttaa siltä, että Riikan sakset klipsii juuri sieltä mistä pahiten sattuu. Sosiaalidarwinismin idea on siinä, että kyvykkäät selviytyy yhteiskunnassa ja siirtävät kyvykkyyttään seuraaville sukupolville. Sosiaaliliberalismissa ja sosiaalidemokratiassa yhteiskunnan vastuulla on taata hyvinvointi myös niille jotka eivät sitä kykene omin voimin ylläpitämään, eikä tämä koske ainoastaan täysin työkyvyttömiä ”kunnan vaivaisia” vaan myös täysin työkykyisiä, mutta työtä vaille työtä jäänyttä väestöä.
Huomioksi että perustuslaki takaa maamme koko väestölle sivistykselliset oikeudet ja oikeuden sosiaaliturvaan ja ihan riippumatta heidän varallisuudestaan tai etnisestä taustastaan. Näitä oikeuksia ei maamme nykyinen hallitus edes pystyisi poistamaan, vaikka niin haluaisi. Tämä ei kuitenkaan estä hallituksen taustajoukkoja sellaista vaatimasta esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Tämä ei toki koske kaikkia hallituspuolueita taikka heidän taustajoukkojaan.
Yhteiskunnallinen polarisaatio vaikuttaa siis sosiaalisessa mediassa paljon vahvemmalta mitä se on eduskunnan suuressa salissa. Samanlainen ilmiö on toisaalta havaittavissa myös kirkkokuntamme sisäisessä polarisaatiossa. Toisin kun sosiaalisessa mediassa, kirkolliskokouksessamme ei sentään vielä väitellä siitä loiko Jumala ihmisen vai ihminen itse oman päänsä sisällä Jumalan. Sosiaalisessa mediassa näin on kuitenkin käynyt.
Kiitos viisaasta kommentistasi. Ajattelen samoin.
Kiitos palautteesta.
Täydennyjsenä vielä että mielestäni sosiaalidarwinismi sopii varsin huonosti kristinuskoon. Sosiaalidarwinismin oppi-isä Herbert Spencer (27.4.1820 – 8. 12. 1903) luopui kristinuskosta jo teini-iässä.