Herätysliikeväki kuuluu kirkkoon – ajatuksia kirkon polarisaatiosta ja sen nujertamisesta!

Polarisaatio eli erilainen vastakkainasettelu on lisääntynyt monilla elämänalueilla. Pahin esimerkki tästä tulee kaiketi maailman mahtavimmasta maasta, Yhdysvalloista. Siellä kansan jakautuminen kahteen leiriin on mennyt todella pitkälle ja tuntuu meistä uskomattomalta. Sen on arvioitu olevan jopa yksi maailman suurimpia uhkatekijöitä.

Asia ei ole vieras meilläkään. Politiikan piirissä on selvästi noussut esille jako oikeisto-vasemmisto. Se näkyi edellisen hallituksen kaudella ja on ehkä voimistunut nykyisen porvarihallituksen kaudella.  Maatamme menestyksellä ohjannut konsensus- ja sopimuspolitiikka on väistynyt. Sen takuutoimijoina olivat edellisillä vuosikymmenillä punamulta- ja sitten myös sinipunahallituspohjat.

Kirkossamme kahtiajakautuminen on myös voimistunut. Se on kuvattu viimeisten 10-20 aikana yksinkertaistaen jakona konservatiiveihin ja liberaaleihin. Monet ovat toki halunneet nostaa esille, että pitävät jakoa huonona ja että paljon on ns. maltillisia, jotka eivät halua kuulua kumpaakaan noista em. ”leireistä”.

Kirkon polarisaatio on tiivistynyt virkakysymykseen, suhtautumiseen homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen ja vihkimiseen. Näihin kaikkiin liittyy kysymys Raamatun asemasta ja tulkinnasta sekä erilaisia näkemyksiä kirkon mission toteuttamisesta ja kirkosta.

Kirkossa jakautuminen on johtanut Paavalin synodin ja joidenkin vastaavien ryhmien myötä Luther-Säätiön ja Lähetyshiippakunnan erkaantumiseen kirkostamme. Näin ainakin teologian ja pastoraalisen kaitsennan ja toiminnan osalta.

Herätysliikkeistä Sley sekä muutamat viidesläiset liikkeet ovat kipuilleet em. asioiden kanssa. Sellaisia ovat Kansanlähetys ja osin myös Suomen Raamattuopisto (SRO). Joidenkin liikkeiden johtajien kannanotossa piispainkokouksen ehdotuksesta oli mukana edellisten lisäksi myös kaksi lestadiolaista ja kaksi rukoilevaisten ryhmää.

Asian historiasta ja polarisaation sisällöistä voisi kirjoittaa tutkielman ja tässäkin paljon enemmän. Jatkan omilla ajatuksillani ja toiveillani.

Polarisaatio ylipäätään ja myös kirkossamme on erittäin ikävä ja haitallinen, vaikkakin jossakin määrä luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Kun vastakkainasettelu kärjistyy yhteiskunnassa, ollaan huolestuttavalla tiellä. Sama pätee kirkkoommekin. Tylsä konsensuspolitiikka yhteiskunnassa on lopulta parempaa kuin värikäs ja mediaan uutisia nostava vastakkainasettelupolitiikka.

Mielestäni selvä lähtökohta on, että herätysliikkeet ja ns. herätysliikeväki kuuluvat kirkkoomme. Kirkossamme on tehtävä työtä vastakkainasettelun lieventämiseksi. On pyrittävä dialogiin siitä, että olemme saman mission toteuttajia, vaikka painotuksemme ovat joissakin asioissa erilaisia. Jo alkukirkon aikana sen piirissä oli melko iso kirjo erilaisia painotuksia ja mukana ”sekalaista seurakuntaa”.

Olen itsekin pitänyt hyvin turhauttavana jakoa konservatiivit-liberaalit. Toisaalta sille on jossakin määrin perusteita. Itse olen kokenut myös huonona, kun minut on ”luokiteltu” liberaalien joukkoon ja annettu jopa ymmärtää, että edustan kirkon perusasioista luopumista.

Olen pitänyt itseäni ”kirkon uskollisena poikana” ja maltillisena ”keskitien” kulkijana. Ammensin 1980-luvun alkupuolella opiskeluvuosina paljon silloisen Luther-tutkimuksen ”renessansin” aineksia. Ne kantoivat minua vuosikymmenten ajan kirkon työssä, vaikka omaksuin tietysti matkalla myös uutta. Olen myös ilmaissut, kuinka kirkkoherrana ja seurakuntapappina työtä tehdessäni olen tehnyt yhteistyötä kaikkien herätysliikkeiden edustajien kanssa. Sleyn koin opiskeluvuosina jopa läheisenä liikkeen Luther-korostuksen vuoksi. Liikkeen linjan tiukennuttua virkakysymyksessä Suokunnaksen johtajakauden jälkeen koin liikkeen etäisempänä.

Herätysliikeväen ulostulot kirkon johdolle ”luopumuksen tielle lähtemisestä” ja vihjeet oman kirkon jättämisestä tuntuvat surulliselta. Kirkon ovea on osoitettu ehkä myös toiselta suunnalta ns. konservatiivien suuntaan. Se ei ole oikein eikä kristillistä. Toisaalta sekin on realismia, että joskus voi tulla eteen raja, jossa yhteinen tie ei ole enää mahdollinen. Tämän johtopäätöksen ovat Luther-säätiö ja LHPK tehneet.

Herätysliikeväki kuuluu kirkkoomme – niin pitkään kuin se katsoo voivansa kuulua. Kirkkomme sisäistä vastakkainasettelua ei tule vahvistaa vaan pyrkiä nujertamaan sitä. Kirkkomme todellisuus on sellainen, että sen toimintaa nousee paitsi hengellisistä ja teologisista lähtökohdista niin myös julkisyhteisönä maamme lainsäädännön ja muiden erilaisten säädösten lähtökohdista.

Lopuksi: Vaikka se onkin hurskas ja kliseemäinen toteamus, niin vahva hengellinen totuus on, että Kristus yhdistää. Keskeisin tunnustuskirjamme (CA) sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset”. (CA VII, Kirkosta).

Toivo Loikkanen

166 KOMMENTIT

  1. Toivo, alkukirkon tilanteesta oli puhetta. Niihin vastasin, en näe vertailukohtaa, yhteytttä esiin nostamiin ongelmiin. Jos ajatellaan kirkon historiaa laajemmin niin opilliset kiistat, gnostilaisten ja antiikin uskontojen monimuotoisuus toivat kirkolle lukemattomia haasteita, mutta ei kompromissejä, vaan selvät konsiilien päätökset. Suuri skisma on monimutkainen kokonaisuus, jolla on pitkä historia, on vaikea esittää yksityistä syytä. Sitten on kuten sanot katolisen kirkon omat sisäiset ja uskonpuhdistuksen jne…

  2. Toivo Loikkasen blogi on hyvin maltillinen ja yhteisymmärrykseen pyrkivä. Kiitos siitä. Pekka Pesosen kanssa olen samaa mieltä siitä, että kysymys synnistä ja syntiinlankeemusta on jäänyt vähin erin paitsioon. Itse yritin aikaisemmin esittää tähän kysymykseen näkökulmaa ottamalla esille emeritusprof. Jouko N. Martikaisen näkemyksen. Hän Lutheria lainaten toteaa meidän menettäneen syntiinlankeemuksen seurauksena Jumalan kuvan ja siitä johtuen nyttemmin kuvaudumme Diapolokseen.

    Mutta kuten Martikainen toteaa; ”oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuraamaan tätä reformaattorin tulkintaa, vaan se on liittynyt muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut, muttei kokonaan menetetty.”

    Mutta jos ja kun tuo Jumalan kuva on menetetty, niin meidän on varsin helppo ymmärtää, ettei syntiluetteloita tarvita, vaan jumalattomuutemme on totaalinen. Olemme rikkoneet Jumalan tahdon kaikessa ja myös kaikissa himoissamme seuraamme tämän lankeemuksen alkuunpanijaa, eikä Jumala himojamme siunaa. Ainut eheyttäjä on näinollen yksin Kristus ja usko häneen, joka luvataan meille armosta. Siten ”Jumalan kuvan menettäminen ei ollut Lutherille myöskään mikään ongelma”, kuten Martikainen toteaa.

    • Kosti, luther ei tarkoittanut, että ihminen olisi perkeleen kuva, se on virheellinen tulkinta. Mihin teksteihin Martikainen viittaa? Tunnustuskirjoissa on selvitetty miksi käytetään kielipeliä perkeleen kuva, ihminen on yhtä kuin synti jne… Se on retorinen kikka, kuvakieltä millä ei ole mitään reaalisuutta ihmisen olemuksen substanssin kanssa.

    • Sami. Totean vain, että Kristus, Jumalan olemuskuva pukee meidät diapoloksen kuvat uuden ihmisen vanhurskauteen ja tekee meidät uusiksi Jumalan kuviksi vanhurskauttavassa uskossa.

    • Kosti, olen samaa mieltä kanssasi (edelleen :)) Juuri näin sen ymmärrän kuten Lutherkin selittää. Syntiinlankeemuksessa tapahtui ihmisen koko olemusta koskeva Jumalan kuvan turmeltuminen, alkuvanhurskauden menettäminen, totaalinen romahdus.. Ihminen uskoi Käärmeen valheen.

      Jos tämä ei ole teologian lähtökohta, niin mennään harhaan. Ihminen ei ole lähtökohtaisesti hyvä. Näin opettaa Jeesus ja koko Raamattu. En löydä mistään kohtaa Raamattua sitä että ihmisen sanottaisiin olevan lähtökohtaisesti hyvä! Vaan päinvastoin paha. Ihmistä ei voi kasvattaa pyhäksi ja vanhurskaaksi. Koko ajatushan on absurdi! Se vie pohjan sovitukselta ja kristologialta. Ja sehän on koko kristinuskon ydin.

    • Riitta. Kuten toteat, koko Raamattu antaa ymmärtää mitä syntiinlankeemus on saanut aikaan. Olemmme kaikki poikenneet pois ja kelvottomiksi käyneet, kuten Paavali kirjoittaa. Jeesus itse myös viittaa samaan, kun hän sanoo (Luuk11):”Jos siis te, jotka olette – pahoja -, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja.” Jeesushan ei sano, että te jotka olette – hyviä – vaan loogisesti viittaa siihen, että syntiinlankeemus on tuhonnut meissä Jumalan kuvan. Mielestäni tämä aika on kadottanut tämän Raamatun perustotuuden ja kaikki on alkanut näyttää hyvin epäselvältä. Näyttää ilmeiseltä, että nyttemmin nuorempi sukupolvi, kuten myös vanhempi on unohtanut yleisellä tasolla (en osaa sanoa missä määrin) kirkon merkityksen ja Raamatun perustotuudet lankeemuksen syvyydestä, ristin tarpeellisuudesta ja myös armosta.

  3. Totta kai kirkon sisällä pitäisi pystyä keskustelemaan eri tavoin ajattelevien kanssa. Asiallisuudella ja keskinäisellä kunnioituksella pääsisi pitkälle.

    Mutta käsi sydämelle: Onko muuta tietä kuin LHPK:n tie enää jäljellä niille luterilaisille, jotka pitävät kiinni pappeudesta miehelle kuuluvana, avioliitosta miehen ja naisen välisenä luomisjärjestyksenä sekä muusta vastaavasta?

    Pietisti pääsee aina pälkähästä sillä tavoin, että ymmärtää uskon olevan jotain sisäistä ja henkilökohtaista kun taas kirkko, virka ja muut sen kaltaiset asiat ovat jotenkin toisarvoista, ulkokohtaista tai ehdonvallan asioita. Tunnustuksellinen konservatiivi luterilainen ei voi tietenkään ajatella näin. Jos olen ymmärtänyt oikein, myöskään vakaumuksellinen liberaali ei voi ajatella näin, koska tietyllä tavalla määritellyt tasa-arvo ja syrjimättömyys vaativat lopulta yhdenmukaisuutta. Muistelen, että J J Rousseau esitti oman kansalaisuskontonsa määritelmän. Siinä oli viisi dogmia, neljä myönteistä ja yksi kielteinen: Suvaitsemattomuutta ei saa suvaita. Joten kaikki, mikä arvovaltaisesti todetaan suvaitsemattomuudeksi (tai syrjinnäksi) on lainsuojatonta ja ei-hyväksyttävää.

    Mutta tehdäänpä pieni ajatuskoe, ilman sarvia ja hampaita ja ketunhäntää kainalossa. Entäs jos joku arvovaltainen taho esittäisi kirkolliskokoukselle, että kirkossamme on edelleen kahta hyvin erilaista näkemystä naispappeudesta. Asian ratkaisemiseksi järjestettäisiin silloin tällöin erillisvihkimyksiä, tehtäisiin työvuorojärjestelyjä ja muuta vastaavaa. Ja niille seurakuntalaisille, jotka eivät naispappeutta hyväksy, ja joiden seurakunnassa ei miehiä löydy, kirkkoherra olisi velvollinen järjestämään naispappivapaan messun vaikkapa neljä kertaa vuodessa…

    Eihän tuollainen järjestely olisi keneltäkään pois, eihän?

    • Marko, niinpä. Kirkossa on siis varsin erilaisia ratkaisuja, sen näkee ajatuskokeen esimerkistä.

    • ”Onko muuta tietä jäljellä niille luterilaisille, jotka pitävät kiinni pappeudesta miehelle kuuluvana?” Olen ymmärtänyt, että luterilaisuudessa ymmärretään pappeus seurakunnalle kuuluvaksi. Sitä hoitamaan seurakunta valitsee keskuudestaan parhaimmaksi katsomansa henkilön. Miehelle kuuluva pappeus ei siis ole luterilaisuutta.

    • Ilmeisesti spn-liitot sensijaan kuuluivat alunperin reformaatioon ja ovat siksi osa luterilaisuutta?

    • Virkakysymys on paljon merkittävämpi kuin kysymys samaa sukupuolta olevien vihkimisestä. Siksi ihmettelen, että jotkut ryhmät ovat kirkon yhteydessä, mutta pitävät muutosta vihkimisessä ”kipukynnyksenä” kirkon yhteydessä jatkamisessa. Minulle ei ole ongelmaa hyväksyä niitä, jotka eivät hyväksy kirkon virkaratkaisua. Asiaa ”naispappeus” ei ole olemassa. On vain kirkon virka, johon vihitään sekä naisia että miehiä. Koska yhteinen virka on ratkaiseva, on toisaalta vaikea nähdä eri seurakuntia virkakannan mukaan. Itse voisin ajatella, että ns. vanhan virkakannan messuja voisi harkita. Se vain ei kirkon sisällä taida sopia maamme lainsäädännön puitteisiin tai ehkä sopisi, koska kyse on uskonnonharjoittamisesta.

    • ”On vain kirkon virka, johon vihitään sekä naisia että miehiä.” Vihkiminen ei siirrä ketään mihinkään ’hengelliseen säätyyn’. ”Piispan vihkiminen ei siis ole mitään muuta, kuin että seurakunnan edustajana ja nimessä ottaa yhden joukosta ja, vaikka sen kaikilla jäsenillä on samanlainen valta, määrää hänet kaikkien muiden puolesta hoitamaan tätä valtaa; aivan kuin jos kymmenen veljestä, jotka kuninkaan lapsina ovat samanlaisia perillisiä, valitsisivat yhden hoitamaan perintöa heidän kaikkien puolesta.” Näin siis Martin Luther vuonna 1520.

    • Lyhyt kommentti: Jo Seppo A Teinonen totesi, että Suomen evl kirkossa esiintyy mitä merkillisimpiä tulkintoja kirkon virasta, jotka eivät kuitenkaan vastaa Raamatun ja kirkon tradition sekä tunnustuksen opetusta asiassa. Syy siihen, miksi monet muuten teologisesti konservatiivit ovat käytännössä hyväksyneet naispappeuden, johtuu tästä. Tietenkin erilaisilla pakkotoimilla on myös ollut osuutta asiaan. Eräiden vanhauskoisten veljien ylilyönnit ja verbaalinen räiskintä ovat varmasti herättäneet myös pahennusta. Mutta itse asiaa ne eivät minun mielestäni muuta.

    • ”Itse asiaa ne eivät minun mielestäni muuta.” Mikä se asia sinun mielestäsi on? Minun uskoakseni se on ilmaistu tässä: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.” Mikä se asia ei ole, lausutaan nähdäkseni tässä: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus.”

    • Martti Pentti. Olen erinäisiä kertoja yrittänyt selittää, mihin naispappeuden torjuminen perustuu. Paimenvirka perustuu – totta kai – kaikkien kastettujen ja uskovien hengelliselle pappeudelle, samalla kun se on itse Herramme oma asetus. Mutta juuri siksi pitää yrittää seurata sitä, mitä Hän itse on Sanassaan sanonut ja Kirkko tunnustanut 1900 vuotta. Yritä nyt ymmärtää, että seurakunnan paimenvirka kuuluu vanhauskoisten mukaan edelleenkin miehelle ihan samalla tavoin kuin ehtoollisen vietossa käytetään leipää ja viiniä eikä sipsejä ja Coca Colaa. Ja että perusteet löytyvät Sanasta ja Kirkon traditiosta.

    • Kerro vielä, Marko Sjöblom, missä evankeliumin kohdassa Jeesus on sanonut jotakin papin virasta ja oikeudesta sen hoitamiseen!

    • Martti: Kirkon virka syntyi ja kehittyi vasta alkuseurakuntien ja alkukirkon aikana. UT:n kirjeissä on kyllä jo ensimmäinen ”virkojen” luettelo eli asia lähti kehittymään varhain. 1. Kor. 12: ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. 28Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä.”. Jeesus kutsui 12 apostolia ja laajemman apostolien joukon. Katolinen kirkko näkee Pietarin Jeesukselta saamassa tehtäväksi annossa paaviuden alun. Mutta kirkon virkaa ei Jeesus perustanut siinä muodossa kuin siitä ajattelemme vaan se syntyi kirkossa.

    • Aivan, Toivo Loikkanen. Virka ymmärretään eri kirkkokunnissa vaihtelevasti. Tietääkseni ortodokseille pappeus on vielä uhripapin virka, vaikkakin enää Golgatan lopullista uhria symbolisesti muisteleva. Osa uudemmista kirkkokunnista sanoutuu kokonaan irti pappeudesta. Luterilaisuus toi saksan kieleen vanhasta der Priester -nimityksestä poikkeavan der Pfarrer -sanan. Se kertoo ratkaisevasta murroksesta Rooman kirkon virkakäsitykseen nähden. Niinpä edelleen kummastelen Marko Sjöblomin lausumaa: ”Pitää yrittää seurata sitä, mitä Hän itse on Sanassaan sanonut.”

    • Toivo: ”Virkakysymys on paljon merkittävämpi kuin kysymys samaa sukupuolta olevien vihkimisestä.” Riippuen toki asian teologisista perusteista, asia on juuri toisin päin.

      Kuten kirjoitat: ”Kirkon virka syntyi ja kehittyi vasta alkuseurakuntien ja alkukirkon aikana.”. Huomioksi myös ettei kaikki seurakunnan viralle uskotut tehtävät ole sellaisia, että ne toimisivat yksinomaan viran kautta. Myös maallikko voi julistaa pelastavaa uskoa.

      Kirkon avioliittokäsitys perustuu suoraan luomisen teologiaan. Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi. Käsitys mieheyden ja naiseuden ontologiasta on huomattavasti syvemmällä kuin käsitys kirkon viran ontologiasta ja sen riippuvuudesta tai riippumattomuudesta kahteen edellä mainittuun. Totta sekin että nykyaikainen yleinen käsityksemme mieheydestä ja naiseudesta voi olla erilainen kuin Raamatun kirjoittamisen ajankohtana, mutta ihminen itsessään ei varmaankaan ole tällä välin olennaisesti muuttunut.

      Asia olisi toki toinen, jos ratkaisuja tarkasteltaisiin puhtaasti pragmaattisina kysymyksinä ilman teologisia perusteita. Virkaan vihitty pastori toimii kirkon virassa jatkuvasti, mutta yksittäinen kirkollinen toimitus on puhtaan pragmaattisesti ajatellen käsillä vain ko. toimituksen ajanhetkellä. Poikkeuksena toki kaste, joka on lähtemätön sakramentti, josta syystä sen teologisia perusteita ei voi pragmaattisesti sivuuttaa. Digiviraston näkökulmasta avioliitto on sama asia, olipa vihkijänä kirkon pappi taikka laamanni.

    • ”Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi.” Näinhän luomiskertomuksessa sanotaan. Siinä ei sanota, että ihminen olisi luotu joko mieheksi tai naiseksi. Mies ja nainen erotettiin tosistaan, kun ihmisen puoliskoista tehtiin toisilleen sopivat kumppanit. Tiedämme, että miehekkyys ja naisellisus eivät jakaudu aina samalla tavalla, eivät fysiologisesti, psyykkisesti, kulttuurillisesti eikä sosiaalisesti.

    • Jukka, asioiden tärkeys ja merkitys riippuu tosiaan, mistä näkökulmasta niitä katsoo. Virkakysymyksen tärkeys kirkolle tulee siitä, että jos virka ei ole oikea, jäävät myös sakramenttien oikeellisuus ja pelastavan evankeliumin osallisuus kysymysmerkeiks. CA sanoo, että virka on annettu pelastavan uskon saamista varten. Siten virka on siis ikuisuusasia tässä mielessä mitä taas avioliitto ja ihmissuhteet eivät ole.

    • Martti Pentti. Silloin, kun Hän kutsui 12 apostoliaan, jotka sitten asettivat perustamiinsa seurakuntiin vanhimpia, piispoja, paimenia jne (UT:n terminologia vaihtelee). Ei tässä ole kysymys mistään erityisestä pappissäädystä mutta kylläkin Herran antamasta järjestyksestä, joka on keskeisesti sukupuolisidonnainen ja kehittynyt kirkkohistorian saatossa eri suuntiin. Lutherin teksteistä löytyy myös hiukan erilaisia näkemyksiä. Keskeisiä virkateologisia linjauksia ovat mm Augsburgin tunnustuksen artiklat virasta, sakramenteista ja oikeasta kirkollisesta järjestyksestä sekä Paavin valta ja johtoasema -traktaatin loppu.

    • Unohdat Magdalan Marian, jonka Ylösnoussut kutsui viemään sanaa. ”Jeesus sanoi hänelle: ’Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?’ Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ’Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.’ Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Maria.’ Maria kääntyi ja sanoi: ’Rabbuuni!’ — se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ’Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo. Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: ’Minä olen nähnyt Herran!’ Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut.” Unohdat myös monet nimeltä mainitut Paavalin naispuoliset työtoverit, jotka toimivat seurakunnan keskushahmoina ja opettajina eri puolilla.

    • Martti Pentti. Kaikki kristityt todistavat uskosta ja kohtaamisestaan Ylösnousseen Kristuksen kanssa. Kyllähän kirkko on alusta asti tiennyt Maria Magdaleenan ja Neitsyt Marian keskeisen merkityksen. Kuitenkaan kummastakaan ei kerrota, että he olisivat olleet piispoja tai pappeja tai edes apostoleja. Eksegeettinen argumentaatio Paavalin kirjeiden naisten tehtävistä menee ristiin. Seurakunnassa tarvitaan sekä miehiä että naisia ja Rooman valtakunnan uskonnollisessa ilmapiirissä ns. naispappeus olisi ollut luontevaa.

      Lähden siitä, että protestanttinen teologia on lukenut Uuteen testamenttiin omia ennakkokäsityksiään ja ennen kaikkea tulkinnut sitä valistusajasta lähtien näiltä osin hyvin ongelmallisesti ja tekee näin edelleenkin. Sekä mukautunut Kirkon ulkopuolelta tulevaan painostukseen. En rupea toistamaan tässä Seppo A Teinosen, Bo Giertzin tai Matti Väisäsen ja Timo Laaton argumentteja. Tässä asiassa nyt vain valitettavasti vallitsee yhteen sovittamaton ristiriita kahden erilaisen virkateologisen näkemyksen välillä.

  4. Toivo Loikkanen: ”On pyrittävä dialogiin siitä, että olemme saman mission toteuttajia, vaikka painotuksemme ovat joissakin asioissa erilaisia. Jo alkukirkon aikana sen piirissä oli melko iso kirjo erilaisia painotuksia ja mukana ”sekalaista seurakuntaa”.

    Ei ole kyse painotuksista, vaan täysin erilaisesta teologiasta. Missio ei myöskään voi juuri tästä syystä olla ollenkaan sama. Ja tämä johtuu juuri teologiasta. Toinen ei ole Raamattuun pohjautuvaa teologiaa, vaan perustuu ihmisten ajatuksiin jumaluudesta, jolla on pitkä historia. Se ei siksi ole varsinaisesti ollenkaan teologiaa, koska se ei perustu Raamattuun siis Raamatun teksteihin, vaan ihmisten mielikuviin ja teorioihin. Niin sanotusti ”repäisty hatusta”. On täysin tunnettua että historialliskriittisen raamatuntutkimuksen piirissä ajateltiin, että tekstien takaa löytyy jokin varsinainen viesti, joka pitää kaivaa esiin. Tämä viesti on päinvastainen kuin itse teksti ja perustuu tutkijan ennakkokäsityksiin ja teorioihin viestin todellisesta sisällöstä.

    Toivon nyt Toivo Loikkanen, että kerrot mitä nuo alkukirkon aikana sen piirissä olevat erilaiset painotukset olivat?

    Se että alkuseurakunnassa oli erilaisia ihmisiä, eri taustoista tulevia ihmisiä ja että heillä oli erimielisyyksiä, riitoja ja kilpailua keskenään, on ihan normaalia ihmisten maailmassa. Tällaisia me olemme. Mutta tämä ei liity mitenkään tähän itse asiaan. Siis siihen mihin alkuseurakunnassa uskottiin ja mitä siellä opetettiin. Alkuseurakunnissa oli selvä uskontunnustus: Jeesus Kristus on Herra. Apostolit ja alkuseurakunta tutkivat kirjoituksia, siis VT:n kirjoituksia. Sehän todetaan mm. Pietari sen toteaa. Kaikki tämä käy myös ihan selväksi itsenäisesti Raamattua lukemalla. Minkäänlaista hajanaisuutta en löydä, vaan ihan yhtenäisen teologian.

    O vain ihmisiä, jotka haluavat hämmentää ja johtaa vakiintumattomat etsijät harhaan. Heitä on ollut aina. Näiden kanssa alkuseurakunta ja kirkko on joutunut aina taistelemaan. Torjumaan harhaopit. Mutta nyt kun oikein piispat ehdottavat harhaopin tunnustettavaksi niin….!

    • Riitta S. Olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Odotan Toivon vastausta sinulle.

      Itse totean vain sen, että Kirkossa oli kyllä jo vanhana aikana (vuoteen 600 asti) hyvin erilaisia tulkintoja eri raamatunkohdista, jopa erilaisia raamatuntulkinnan periaatteita, ilman että ne rikkoivat Kirkkoa. Valtavirran teologien mukaan Uudessa testamentissakin on monia teologioita (tosin tätä on minun mielestäni liioiteltu).

    • Hyvä Riitta, lainaan kommenttiasi ja kommentoin sitä osaa:
      ”Alkuseurakunnissa oli selvä uskontunnustus: Jeesus Kristus on Herra. Apostolit ja alkuseurakunta tutkivat kirjoituksia, siis VT:n kirjoituksia. Sehän todetaan mm. Pietari sen toteaa. Kaikki tämä käy myös ihan selväksi itsenäisesti Raamattua lukemalla. Minkäänlaista hajanaisuutta en löydä, vaan ihan yhtenäisen teologian.”
      Alkuosa pätee myös nykyiseen kirkkoomme. Kukaan ei kiistä tuota uskontunnustusta. Kirjoituksia tutkitaan edelleen. Niitä luetaan ja niistä saarnataan. Loppuosa ei taas päde eli tämä:”Minkäänlaista hajanaisuutta en löydä, vaan ihan yhtenäisen teologian.”. – Tai siis sinun silmissäsi asia voi olla näin, mutta tutkijoiden mielestä on toisin. Sen Markokin kommentissaan toteaa. Evankeliumeissa on kaksi tai kolme ns. kristologista mallia. Kirjeissä on erilaisia painotuksia. Toki Raamatun kaanoniin valittiin ne kirjoitukset, jotka tuovat pelastussanoman ja sanoman Jeesuksesta mahdollisimman hyvin ja yhtenäisesti esille. Itse olen sitä mieltä, että Uusi testamentti on riittävän yhtenäinen ja selkeä keskeisimmissä kysymyksissä. Samoin Apt. ja kirjeet.
      Piispat eivät ehdota harhaoppia.

    • Riitta P ja Toivo L. Haluan hiukan täsmentää. Meidän ongelmamme on suurimmaksi osaksi seurausta epäuskosta ja raamatuntulkinnan vinoutumisesta viimeisten 200 vuoden aikana.

      Tietyt historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen menetelmät – moderneista dekonstruktiomenetelmistä puhumattakaan – ovat tietoisesti korostaneet esimerkiksi evankelistojen keskinäisiä eroja sen sijaan, että olisi pyritty yhdistämään niiden sanoma.

      Ylösnoussut Jeesus sanoi itse Luukkaan evankeliumin loppuluvussa, kuinka koko VT todistaa Hänestä ja parannuksen sekä syntien anteeksisaamisesta, mitä on saarnattava kaikille kansoille. Itse sain jo pääsykokeisiin lukiessa oppia, että emme enää tulkitse Vanhaa testamenttia samalla tavoin kuin Uuden testamentin kirjoittajat. Ja kun tälle ns. tieteelliselle raamatuntutkimukselle ei ole ollut rakentavia vaihtoehtoja, papit ovat tietysti tuoneet oppimansa seurakuntiin. Kukin selittelee sitten Raamattua oman mielensä mukaan ja Luukkaankin kristallinkirkas todistus muuttuu yhdeksi linjaksi monien muiden joukossa…

      Esimerkkeinä erilaisuudesta, joka ei sinänsä häiritse, käyvät vaikkapa evankeliumien kuvaukset veden päällä kävelystä tai Jeesuksen kiusauksista. Niiden pohjalta voi painottaa julistustakin eri tavoin. Asia muuttuu toiseksi, jos lähtökohtana on, ettei sielunvihollista ole olemassakaan tai Jeesus oikeasti kävellyt veden päällä vaan kyse on evankeliumien kirjoittajien hurskaasta mielikuvituksesta.

      Raamattu on teologialtaan huomattavasti yhtenäisempi kuin me tänä aikana haluamme myöntää. Ja kun elävä usko Kristukseen syntyy, myös ymmärrys siitä muuttuu. Mutta niin, että Sanaan sitoutuu, eikä sitä rupea purkamaan. Se, että UT:ssa on ”alakristologiaa” ja ”yläkristologiaa”, ei tarkoita, että ne olisivat ristiriidassa keskenään.

      Ja Toivo, valitettavasti nimenomaan piispat voivat ehdottaa harhaoppeja. Tästä on kirkkohistoriassa kovin monta esimerkkiä.

    • Radiodein kyselytunnilla arkkipiispa Luoma totesi aivan haastattelun lopussa mm. / ”koskaan en ole kysymystä kirkollisesta vihkimisestä tai homoseksuaalisuudesta, ennen, missään nimessä niinkuin puhtaasti raamattukysymyksenä.” / Hänelle se on ollut enemmän kirkon traditioon ja avioliiton määritelmään liittyvä kysymys. Lisäksi arkkipiispa ”seurattuaan tapahtumien kulkua on huomannut yht´äkkiä olevansa sillä puolella”, että hän voi hyväksyä spn-liitot. Tästä luonollisesti nyttemmin on seurannut, että piispainkokouksen päätös oli binäärinen (kaksinapainen).

      Kun sukupuoli-identiteetti voi olla ”binäärinen tai ei-binäärinen”, niin siitä sitten seuraa että henkilö, jonka sukupuoli-identiteetti ei sovi kaksinapaiseen nainen–mies-jakoon hän tarvitsee avioliittomallin, joka on kahden henkiön välinen. Lopuksi arkkipiispa totesi, että ”tärkeintä on että mennään yhdessä.” Kun nyt sana harhaoppi on otettu esille joka tarkoittaa sitä, että poiketaan oikeasta, apostolisesta ja Jumalan sanan mukaisesta opista, ollaan niillä rajoilla, ettei ole taattua, että – käymme yhdessä ain!

    • Marko ja Toivo, olen hyvin tietoinen ja lukenut ja tutkinut millaista teologiaa kirkossamme on 200 vuoden aikana ollut. Ja eihän harhat siihen lopu. Niitä on ollut koko kirkkohistorian ajan. Harhaoppeja vastaan on taisteltu ja harhat torjutaan Jumalan sanalla, ei ihmismielipiteillä. Kirjoitin bloginkin siitä. Olisi ollut enemmänkin asiaa, mutta blogi on nyt jo niin pitkä, että karsin paljon pois.

      https://www.kotimaa.fi/blogit/jumalan-sana-ja-oppi/

      Totean vain, että itse petyin siinä määrin rankasti kirkkoomme, että erosin siitä jo v. 2008, koska näin selvästi tämän suunnan missä nyt olemme. Palasin kirkon piiriin v. 1998 kun tulin uskoon kotonani ihan yksikseni luettuani hengellistä kirjaa. Minut oli ensin vähällä viedä mukanaan liberaaliteologinen harha. Mutta onneksi lopulta menin raamattukurssille, kävin Raamattuopiston syventymispäivillä, tutkin ja arvioin asioita ja aloin lukea itsenäisesti Raamattua. Alkoi suunnilleen noin vuodesta 2000 vuoteen 2006 kestänyt totuuden ja evankeliumin etsintä. Jota en itse edes silloin tajunnut että se oli sitä. Nimittäin sitähän minä etsin, Jeesusta ja evankeliumia. Synnistä ei puhuttu ja kaikki oli jonkinlaista relativismia, Ei saanut mistään kiinni. Polttava kysymys oli mikä on totuus ja mihin minun tulee uskoa että PELASTUN!. Haluan kuoltuani päästä taivaaseen Jumalan luo!

      Minulle on tärkeintä että kuulun Kristuksen kirkkoon. Jos kirkko, jossa sain kasteen, on näin harhainen, en halua olla sen jäsen. Päätös on omantunnon päätös. Omaatuntoaan vastaan ei tule toimia. Minulla on myös seurakunta, jossa käyn ja toimin SRO:n vapaaehtoisena. Olen jo lapsesta alkaen tajunnut sen, että kirkon jäsenyys ei pelasta minua, vaan minulla pitää olla usko. Nyt kun minulla on usko rakkaaseen Jeesukseeni Vapahtajaani ja minulla on rauha Jumalan kanssa, iloitsen ja tiedän että olen oikealla tiellä, taivastiellä. Sillä Jeesus itse on tie ja totuus ja elämä. Se riittää ja siinä on ihmettelemistä koko loppuelämäkseni: Jumalan ihmeellinen armo ja rakkaus tällaista syntistä kohtaan.

    • Riitta, hienoa, että olet löytänyt uskon lahjan ja pelastuksen tien. Se on Jeesuksessa Kristuksessa, hänen ristissään ja ylösnousemuksessaan. Vähemmän tärkeät asiat voivat jäädä sivummalle, kun näistä tärkeimmistä on yhteinen näkemys.

    • Uusi tie -lehti on haastatellut arkkipiispaa. Siinä arkkipiispalta kysyttiin mm, jos esitys menee läpi, niin saako sen jälkeen sanoa toista näkemystä vääräksi? Luoma vastasi että hänen henkilökohtainen näkemyksensä on, että näin suoraan ei sitten kannata omaa kantaa lähteä sanomaan. Hän sanoi että ajattelee että pappi voi tyytyä sanomaan että on sitä mieltä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Mutta samaan aikaan on tunnustettava että avioliitosta voidaan ajatella myös toisella tavalla. Lisäksi hän sanoi, että on tärkeää että tunnustetaan se, että vaikka ei ole samaa mieltä toisen kanssa teologisten perusteiden kanssa kuitenkin hyväksyy sen että tälläkin tavalla voi ihan kurantisti ajatella. Ja että Jeesukseen uskova ihminen voi ihan yhtä lailla olla snp-ihmisten vihkimisen kannalla.

      Tämä esitys on postmodernismiin kuuluvien ideologisten tavoitteiden mukainen. Kaksi keskenään ristiriitaista kantaa. Kaksi kantaa olisivat muka totta. Toinen on Raamatusta, luomisesta nouseva ja toinen on ideologinen. SNP-parien vihkimystä peräänkuuluttavaa kantaa ei voi perustella Raamatulla, vaan täysin Raamatusta irrallaan olevalla ideologialla, vaikka valheellisesti muuta väitetään. Jopa edesmennyt Heikki Räisänen sanoi, ettei Raamatusta löydy perusteita sille.

      Olen opetellut kaavan, jolla tunnistan ideologisen kielen: binääriset oppositiot, niiden purkaminen (dekonstruktio), ympärikääntäminen (inversio) ja haltuun ottaminen (perversio). Tuloksena on täysin käänteiseksi muuttunut sanan merkityssisältö kuin mikä sillä on ollut ”kautta maailman sivu”. Tätä on nyt joka puolella yhteiskunnassamme ja koko maailmassa. Lähtökohtana on ranskalainen vasemmistolainen filosofia (Derrida, Lyotard, Foucault jne.) . ”Ranskalaisen filosofian (jälkistrukturalismin) mielenkiinto ei enää kohdistunut arvoihin tai tieteellisen tiedon mahdollisimman tarkkaan määrittelyyn. Sen sijaan keskipisteeseen nostettiin puhetta ja merkityksiä koskeva teoria, jossa kielen luonne selitettiin uudelleen. Tutkijat puhuvat merkin kuolemasta tai suurten kertomusten kaatumisesta. Auktoriteettina on usein Jacques Derrida. ’Modernin’ tieteen ja filosofian jälkeen vastareaktiona syntynyt postmodernismi on ranskalainen vasemmistolainen aatesuunta.” (Timo Eskola, Arvosodan aikakausi, kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa, v. 2021, STI)

      Derrida puhui sisäsyntyisestä kielijärjestelmästä, joka on itseensä viittaava (self-referential). Hän väitti että kielessä sanat vain viittasivat toisiin sanoihin. Kieli on maailman vanki, ja siksi merkitys ei pääse kielen ulkopuolelle. ”Siksi hän katsoi moraalisten arvojen olevan itse asiassa kielen arvoja. Ne eivät voi olla pysyviä, koska merkityksetkään eivät ole. Maailman järjettömyys selitettiin sillä, että mitään todellisia ja pysyviä arvoja ei voi kielen ulkopuolella edes löytää.” (Eskola).

      Eskola jatkaa: ”On varsin mielenkiintoista, että Derridan ja hänen ystäviensä kritiikin kohde oli kristillinen näkemys Jumalasta ja todellisuuden luonteesta. Derrida kirjoitti, että merkin aikakausi on ’luonteeltaan teologinen’. Merkillä ja jumalallisuudella oli hänen mielestään sama syntypaikka. Kuvitelmat kielen pysyvistä merkityksistä pitää paikkansa vain, jos oletetaan tämän maailman olevan luotu. Luomisella oli tarkoitus ja luotu todelisuus on merkityksellinen. Ainoa ongelma oli se, että Derridan mukaan tämä oli vanha kertomus. Se oli virheellinen kuvitelma todellisuudesta. Merkitys on kadonnut maailmasta Jumalan mukana, ja samalla merkki on jäänyt yksin. Sanat jäävät näin ollen kielen vangeiksi.”

      ”Derrida loi ajatuksen deskonstruktiosta: merkitykset täytyy purkaa.”…ranskalaisen filosofian uudessa vasemmistolaisessa vallankumouksessa pyrittiin kaatamaan kaikki perinteiset suuret kertomukset, joiden varassa rikas oikeistolainen ja kirkkoon luottava yhteiskunta oli elänyt. Joka tapauksessa merkitysten purkamista alettiin suorittaa kaikilla humanismin ja teologian alueilla. Toisen filosofin, Foucaultin, mukaan kyse oli vallasta. Vanhat valtarakenteet piti murtaa ja etenkin vähemmistöjen ääni nostaa esille.” (Eskola)

      Ajatuksista ja puheista tuli kielipelejä, erilaisia diskursseja, joita voi pelata erilaisilla tavoilla.
      ”Mutta jos arvoja ei ole kielen ulkopuolella, eikö tuloksena pitäisi olla äärimmäinen suvaitsevaisuus? Eikö kirkon ja kristinuskon kielipeliä pitäisi kunnioittaa samalla tavalla, kuin mitä tahansa muuta peliä? Yksinkertaisetkin kysymykset osoittavat, että postmodernismi ei ole läpinäkyvää. Puhe kielipeleistä ei tarkoita oikeasti neutraaleja kielipelejä. Diskurssit eivät käytännössä ole arvovapaita. Siksi purkamisellakin on tavoitteensa.” (Eskola)

      Derridalla kieli ei tavoita todellisuutta. Kieli vain nimeää ihmisten mielikuvia. Emme puhu asioista, vaan kielestä. Binääriset oppositiot piti purkaa, koska ne ovat teennäisiä ja väkivaltaisia. Emme pysty Derridan mielestä käsittelemään faktoja, vaan pelkästään aistien avulla syntyviä mielikuvia. Asioiden todellista olemusta ei voida tuntea. ”Koska arvoilla ei enää katsottu olevan pysyvää luonnetta Jumalan ja Raamatun perusteella, niiden ’pieni kertomus’ löytyi ihmisen sisältä. Siksi oma kokemus nostettiin kaiken tulkinnan keskipisteeseen. Näin tämä aate alkoi keskittyä identiteettiin ja edelleen marginaaliryhmiin.” (Eskola)

      Postmodernissa filosofiassa ei ole kyse totuudesta vaan vallasta. Valta ylittää totuuden. Objektiivisen olemassaolon totuus kielletään tai ainakaan sitä ei voida saavuttaa. Kaikki totuusväittämät ovat subjektiivisia ja ne ovat vain sidoksissa katsojansa maailmankatsomukseen ja tarkasteluhorisonttiin. Siksi totuusväittämän esittäminen toiselle osapuolelle on aina vallankäyttöä ja jopa väkivaltaa, jossa pakotetaan oma näkemys toiselle, Väkivaltaista se on juuri siksi, että mitään objektiivista totuutta ei ole olemassakaan.

      Piispojen esitys ponnistaa tästä ideologiasta. Kristinuskossa tällaiset esitykset ovat tuhoisia. On myös selvää, että jossain vaiheessa ei enää siedetä toista rinnakkaista käsitystä, vaan tulee haltuunottovaihe. Silloin kristinusko on muuttunut perversioksi, irvikuvaksi.

      Kristinuskossa on kyse totuudesta. Jumala haluaa totuutta salatuimpaan saakka. Jumala näkee kaiken. Mikään ei ole Häneltä salassa. Ja Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Vain henkilökohtainen kohtaaminen Jeesuksen kanssa, Elävän Sanan kanssa, johdattaa Totuuden tuntemiseen.

    • Ranskalaisen vasemmistolaisen filosofian edustajat (Derrida, Lyotard, Foucault) ovat onnistuneet varsin hyvin kielen uudelleen määrittämisessä ja siinä, että kielen merkitysten purkaminen on ulottanut juurensa teologiaan. Kritiikin kohde on kristillinen näkemys Jumalasta ja todellisuuden luonteesta. Perinteisen käsityksen mukaan metafora on poikkeama normaalista tilanteesta, jossa sanat tarkoittavat sananmukaisesti sitä, mitä niiden on määrä tarkoitaa. Derrida kuitenkin kysyy, mistä sanat saavat tämän huikean kyvyn kytkeytyä siihen, mitä ne ilmaisevat? Kun tiedämme, että hän on raamattukriitikko, niin mistä lause (Mat3:13): ”Te olette maan suola,” sitten saa kyvyn kytkeytä siihen, joka tuon lauseen on sanonut?

      Derridan dekonstruktio (käsitteiden purku) keskittyy siis mm. vastapareihin tekstissä, esimerkiksi maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen tai homouteen ja heterouteen, ja pyrkii esittämään ne yhteen kietoutuneina ja mahdottomina erottaa. Tämä selittää osaltaan paljon, miksi kirkossa ollaan tässä tilanteessa, mikäli katsotaan, että heteroutta ja homoutta on mahdoton erottaa. Tällöin ei voida päätyä myöskään avioliiton suhteen muuhun, kuin vaatia myös spn-parien vihkimistä, joka luomisteologian ja syntiinlankeemuksen mukaan lähentelee harhaoppia.

    • Pekka. Suurin piirtein kuvaamani kaltaiset ”ajo-ohjeet” luotiin 1980-luvulla. Aina vuoteen 2000 asti vanhauskoisia vihittiin papeiksi Oulussa, satunnaisesti myös muualla. Olen sitä mieltä, että tuolla tavalla jatkaen nykyisen mallista LHPK:ta ei olisi syntynyt. Tosin haluan muistuttaa, että täysin hyvää ratkaisua ei tuotakaan kautta olisi syntynyt. Naispappeuden torjujat kuitenkin leimattiin hajottajiksi, naisvihaajiksi, syrjintää harjoittaviksi, liian tarkasti Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin sitoutuneiksi jne. Nyt ollaan sitten tässä ja nykyinen spn-vihkimiskiista on tuonut sen uudelle tasolle.

      Se, jos muutama tuhat tai kymmenen tuhatta kristittyä nostaa kytkintä, ei tietenkään kansankirkkoa kaada. Mutta se merkitsee suuressa määrin herätyskristillisyyden loppua kansankirkossa. Yksilötasolla käydään monia tuskallisia kamppailuja sekä omantunnon että oman taloudellisen tilanteen ristipaineessa. Tietysti maailman sivu on löytynyt sopeutujia ja mukautujia melkein mihin vain.

      Aikanaan kirkosta erottiin kaste-erimielisyyksien takia. Sitten eron syyksi tuli naispappeus ja kirkon yleinen liberalisoituminen. Nyt nähdään, laukaisevatko avioliittokiistat seuraavan kierroksen.Tämä siis ns. uskovien ja herätyskristittyjen näkökulmasta.

    • Hyvä Marko, eivätkö muut ole uskovia? Kun kirjoitat kommenttisi lopussa:”Aikanaan kirkosta erottiin kaste-erimielisyyksien takia. Sitten eron syyksi tuli naispappeus ja kirkon yleinen liberalisoituminen. Nyt nähdään, laukaisevatko avioliittokiistat seuraavan kierroksen.Tämä siis ns. uskovien ja herätyskristittyjen näkökulmasta.”

    • Toivo L. Jumala on se, joka tutkii sydämet. Huomaa, että kirjoitin ”ns. uskovien ja herätyskristittyjen näkökulmasta”.

      Tosiasia on, että kansankirkosta eroavat jatkuvasti ne, joille uskonasiat eri syistä ovat EVVK, mutta myös ne, joille uskonasiat ovat hyvin tärkeitä ja jotka ovat pettyneitä kansankirkon linjattomuuteen. Jos olet kirkollisten palvelujen ”heavyuser” ja koet, että tarjonta ei vastaa kysyntää ja laatu vain heikkenee, niin mitäs teet?

    • Kiitos Marko. Se, että nuoria pappiskutsumuksen saaneita teologianmaistereita ei vihitty enää papeiksi oli ratkaiseva syy LHK:n syntyyn. Näin olen kuullut kerrottavan. Joten kirkko itse pakotti tähän tilanteeseen. Pakkopolitiikan seurauksia saamme varmaan jatkossakin vielä nähdä. Tuskin kirkko tästä mitään on oppinut. Tilanne muistuttaa paljon sitä tilannetta jossa Kansanlähetys hajosi 50v sitten. Silloinkin oli kyse vain yhdestä oikeasta tavasta ajatella ja jotkut tahot käyttivät tätä tehokkaasti hyväkseen aikaansaaden hajaannuksen. Josta sitten syntyi useita hyvin toimivia uusia hengellisen työn yhteisöjä. Kukin niistä taitaa toimia yhä. Joten saattaahan olla että kirkon hajoaminen voikin olla suuri siunaus. Voi hyvinkin olla että syntyy kirkon rinnalle lisää jotain, joka pienillä panoksillaan saa enemmän aikaan kuin kirkko isoilla.

  5. Toivo,

    Kirkkoon tai kirkkoihin, RKK-evlut, kuulutaan ja kasteen ja ehtoollisen voima tunnustetaan, joko itse joskus tai asia ei mieleen nouse.

    Eli nämä kaksi sakramenttia toimivat ikäänkuin pohjamaalina ja ne sallivat kaikenlaisen värityksen ja kirjailun niiden päälle. Näin totesi paavikin kun ekumeninen, Teemu Laajasalon johtama delegatio vieraili Vatikaanissa, eli ”meidät yhdistää (sama) kaste”.

  6. ”Alkuseurakunnan kerrotaan lukeneen niin sanottua Vanhaa testamenttia ja se ei aiheuttanut mitään ristiriitoja tai erimielisyyksiä.”

    Taas niin sanottua disinformaatiota, koska kyllä aiheutti. Varsinkin laki aiheutti paljon polemiikkia, laissa kerrotaan olevan sekä ihmisen, että Jumalan antamisa lakeja. Kunnes sitten keksittiin, että Jeesus onkin täyttänyt kaiken lain meidän puolesta, laki ei koskekaan meitä.
    ” Laki on kumottu ja ja ristriinnaulittu,” kertoi Paavali. Se on toedellinen irrottautuminen alkuopista, eli VT.n lukemisesta. Ja siihen jäi, vaikka Paavali sanoo myöhemmin, ” emme me lakia kumoa, pois se meistä, me vahvistamme sen.” Ja Jeesus oli sanonut, Yksikään kirjain tai piirto laista ei katoa, niin kauen, kun taivas ja maa pysyy.”

    Uskontunnustus ei VT:n puolella ole ”Jeesus Kristus on Herra.” vaan: ” Kuule Israel, herra meidän Jumalamme, herra on YKSI.” ” Shema Israel, Adonai Eloheinu, Adonai, Echad. ” En usko, että tämä Herra on kuollut juutalainen mieshenkilö, joka ei ole edes sotilas, eli maan pelastaja.

    • Aivan totta nämä huomiosi, Tarja! Jeesus-liikkeen oppi oli aivan mullistava, vaikka se nousikin juutalaisista juurista ja erityisesti juutalaisten messiasodotuksesta ja -lupauksista. Siksi Jeesusta vastustettiin ja siksi alkuajan kristittyjä vainottiin. Heitä pidettiin jumalanpilkkaajina ja vaarallisina harhaoppisina.

  7. ” Apostolit ja alkuseurakunta tutkivat kirjoituksia ”

    Se on totta, sen näkee Jeesus tarinasta, tosin Psalmeja pidetään sekä lakina, että myös ennustuksina, vaikka niistä otettu jae omassa yhtteydessään kertookin ihan omaa tarinaansa.

    Kun uusi tarina laaditaan yksittäisten jakeiden perusteella, niin voisin sanoa, että minäkin voisin kirjoittaa uuden tarinan poimimalla VT:n puolelta yksittäisiä jakeita.

    Johannes oli nähnyt Psalmissa jakeen ” ystävänikin joka minun leipääni söi, kääntää kantapaansä minua vastaan.” ja siksi hänen piti kirjoittaa Jeesus tarinaan kohtaus, jossa Jeesus syöttää Juudakselle leipää ja myöhemmin Jeesus pannaan syyttämään Juudasta kavalluksesta, että tuo kirjoitus, joka oli aikaisemmin kirjoitettu saataiin näyttämään, että nyt se toteutui, juuri näillä sanoilla, ystävä käänsi kantapäänsä vastaan. Psalmi kertoo kuitenkin sairasvuoteella olevan sanoista, kuinka ystävätkin katoaa.

    Näitä on pilvin pimein. Ensin otetaan jae, ja sitten kirjoitetaan siihen sopiva kohtaus. Huvittavinta ja niin, ei enää läpinäkyvää, vaan näkyvää ja paljastavaa on se, että kirjoittajat käyttivät samoja lauseita sanasta sanaan.

  8. Loikkanen
    ”Siksi Jeesusta vastustettiin ja siksi alkuajan kristittyjä vainottiin. Heitä pidettiin jumalanpilkkaajina ja vaarallisina harhaoppisina. ”

    Kritittyjen todelliset vainot olivat lähinnä Roomassa, jossa heitä syytettiin mm. Rooman palosta, ja Nero teki heistä palavia soihtuja puutarhaansa, Mielenkiintoista sinänsä, että Rooman laki oli kristityille ehkä mieluisempi kuin Mooseksen lakia, jossa ei Rooman vertaisia rangastuksia kuitenkaan ollut.

    Mitä sitten tapahtui Juudean maalla? On hyvin ymmärrettävää, myös tämän päivän valossa, että jos joku ihminen alkaa kerätä joukkoja ympärilleen ja vie heitä jonnekin vuorille ja erämaahan jossa opettaa, tai villistee kansaa johonkin, se synnyttää uteliaisuuttaa, että mistä on kysymys. Myös historiaa lukeneena tiedän, että kapinaliikkeita Roomaa vastaan oli olemassa, ja Rooma oli miehittäjä maassa ja kapinat kukistettiin rajusti, ja rangaistukset olivat näitä ristiinnaulitsemisia ja muita julmuuksia.

    Onhan kirjoitettu, kuinka fariseuksia ja muita tuli kyselemään, että kuka sinä olet ja kuka sinun isäsi on,ja jos sinä olet Messias niin kerro se meille. Rooma tietysti kyseli myös, että mistä on kysymys. Vastaukset olivat hyvin vihamielisiä ja epäselviä. Kyllä se oli ihan maallista uteliaisuutta kyselijöiltä. Meillä on Supo, joka seurailee kaikkia epämääräisiä kokoontumisia ja muita ääriliikkeitä ja heidän touhujaan. Siksi ymmärrän erittäin hyvin jos kokoontumiset kiinnostivat.

    Kivitysuhkauksia en usko, koska tarinassa niin ei voinut oikeasti tapahtua, koska tarinan kannalta kuolema ja ylösnousemus olivat ne pääasiat, ja ne olisi jäänyt tapahtumatta.

    Uskonnollinen näkemys on liian suppea ja puolueellinen,

Toivo Loikkanen
Toivo Loikkanen
Rovasti, liikkuja ja toimija Savonlinnasta. Kirkon töissä 1986-2023: muiden muassa seurakuntapappina ja varuskunnan oto pappina Kotkassa, Rotterdamin merimieskirkon johtajana ja pappina, Enonkosken ja Kerimäen kirkkoherrana, aluekappalaisena Kerimäellä Savonlinnan seurakunnassa. Matkan varrella paljon erilaisia luottamustehtäviä, joista nykyisin mukana aluepankin (SSOP) ja OP Ryhmän tehtävät. Luonto ja matkailu lähellä sydäntä. Olen kirjoittanut pitkään kirkon ja yhteiskunnan asioista.