Olen taas kerran plarannut kirkon toimintasuunitelmia ja strategioita viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta. Olen tehnyt sitä yrittäessäni ymmärtää niiden merkitystä. Uskon että ne saivat vuosituhannen alussa aikaan monissa seurakunnissa parempaa strategista suunnittelua. Siitä huolimatta tulee mieleen ajatus, että kirkon elämä ja toiminta on lohkutunut useisiin kupliin, jotka eivät kosketa toisiaan. Yksi on keskushallinnon elämä ja työ kolmiossa kirkkohallitus, piispainkokous ja kirkolliskokous. Toinen on seurakuntien elämä ja toiminta siellä jossain, selviytymistä budjettivuodesta toiseen niukkenevien verotulojen varassa – tai myös oman toiminnan trimmaamista ilman taloushuolia. Kolmas kupla on se mitä tämä blogifoorumi hyvin ilmentää; mielenkiintoisia ja tärkeitä ilmiöitä, asioita ja kiistakysymyksiä joista aktiiviset keskustelijat eivät väsy puhumaan, aivan kuin Paavalin aikaiset ateenalaiset Areiopagilla. Ei voi moittia kun olen itsekin mukana. Se voi olla samaa kuplaa niiden muutamien kirkon kohtalonkysymysten kanssa, jotka pinnan alla muhivat ja välillä kuplivat esille printtimediaankin; mitä kuuluu ja mitä tapahtuu kirkon avioliittoasiassa? Milloin SE tapahtuu – kirkon lopullinen jakaantuminen tai ei-jakaantuminen? Vai onko tämä oma iso kuplansa, joka odottaa puhkeamista tai tyhjenemistä, ja kaikki muu pääsee vasta sen jälkeen liikkeelle – tai ei pääse sittenkään?
Oikeasti ajatellen olen mielestäni löytänyt muutamia selityksiä sille miksi kirkon ns. strategiatyöskentely tuntuu polkevan paikallaan. Yksi silmiinpistävä asia on, että ne ovat keskenään yllättävän erilaisia. Vaikka jatkuvuutta haetaan ja edellistä strategiaa mainitaan, näyttää siltä että kukin mietintö on vähän kuin kirjoittajan/-ien näköinen ja että se liittyy kulloiseenkin meneillään olevaan tilanteeseen. Tämä on luonnollista, enkä tiedä onko asialla mitään tekemistä sen vaikutelman syntymisessä, että työskentely vaikuttaa jossakin määrin todellisuudesta (tarkoitan seurakuntatodellisuudesta) irtautuneelta.
Ensimmäinen strategia, Läsnäolon kirkko, valmistui 2002 ja se ilmaisee kirkon mission, vision ja strategian vuoteen 2010. Hanke toteutui kansliapäällikko Risto Junttilan aikana, ja muistan miten koko ajatukseen kirkon strategiasta suhtauduttiin epäillen. Ei kai kirkkohallituksessa voida määritellä strategiaa koko kirkolle, siis seurakuntiin asti? Siksi mietinnön kansitekstiin tuli lisäys ”Kirkon keskusrahaston rahoittaman toiminnan painopisteet”. Tämä on hyvä esimerkki tietystä epävarmuudesta ja arkuudesta, joka on leimannut työskentelyä jatkossakin. Tietty ansio tällä on siinä että se oli ensimmäinen laatuaan ja jatkoi sitä kirkon toiminnan kokonaisuunnittelua, joka oli näkynyt Kirkko 2000 prosessissa (jota on vieläkin vähän ikävä).
Lievä epävarmuus näkyy myös toisessa, vuoteen 2015 yltävässä strategiassa Meidän kirkko, osallisuuden yhteisö. Toisaalta se on tähänastisista laajin (46 sivua) ja sisältää luvussa Kirkko muuttuvassa toimintaympäristössä 34 sivun verran hyödyllistä taustatietoa. Toisaalta se varsinaisessa strategia-osassa eli toimenpiteinä asetetun vision (tavoitetilan) saavuttamiseksi vaatimattomasti piirtää vain toiminnan keskeiset suuntaviivat vuoteen 2015. Ymmärrettävänä syynä sanotaan, että ”toiminnan suuntaviivat on konkretisoitava toiminnallisiksi tavoitteiksi kirkon eri tasoilla: seurakunnissa, hiippakunnissa, kirkon keskushallinnon yksiköissä ja kirkollisissa järjestöissä”. Samassa yhteydessä kirkkohallitus julkaisi perusteellisen suunnitteluoppaan seurakuntien käyttöön, josta uskon olleen paljon hyötyä.
Kolmas strategia Kohtaamisen kirkko ulottui vuoteen 2020, ja se jatkoi strategioiden paradoksaalista perinettä siinä että se ei ollut kirkollinen kokonaisstrategia vaan toiminallinen suunta, varsinaiset strategiat laaditaan seurakunnissa. Kansliapäällikkönä oli Jukka Keskitalo, jonka kädenjälki näkyy ainakin yhdessä Lesslie Newbigin ajatuksessa: ”evankeliumi on julkinen totuus, ei erillisen uskonnollisen elämänalueen totuus.” (Newbigin on Keskitalon vätöskirjan aihe). Se on mielestäni toistaiseksi paras strategiamietintö pääasiassa siitä syystä että siinä pyritään kaikkein johdonmukaisimmin palvelemaan seurakuntia. Eri lukujen jälkeen on hyvä joukko keskusteluvirikkeitä ja kysymyksiä seurakuntien käyttöön. Jäsenyyden merkitys nousee jo hyvin esille: ”Kirkon tehtävä on jokaisen kirkon jäsenen tehtävä. Sakramenttien jakaminen ja päävastuu saarnaamisesta kuuluvat virkaan vihittyjen pappien tehtäviin. Kaikki muu on pohjimmiltaan yhteistä työtä, vaikka kirkko on vuosisatojen aikana organisoitunut niin, että palkattujen työntekijöiden asema on korostunut.” Mietintö osaa huolehtia siitäkin, ”ettei vapaaehtoistoimintaa lähestytä vähenevien henkilöstöresurssien aiheuttaman työvoimapulan paikkaajana. Jäsenten osallisuus kuuluu seurakunnan olemukseen aina ja kaikkialla.
Tietyn epävarmuuden tai arkuuden lisäksi yksi näiden mietintöjen vaikutusta heikentävä piirre on etäännyttävä kaunopuheisuus, jonka luulen vieraannuttavan keskivertoseurakuntalaista lukijaa, jollaisia varsinkin Kohtaamisen kirkko toivoo lukijoikseen: ”Kristittyjen vastuu ja palvelu nousevat siitä mysteeristä, jota sana ja sakramentit välittävät. Kirkko on haastettu löytämään yhä uudelleen yhteys arkisesta todellisuudesta sanaan ja sakramentteihin ja päinvastoin… Kirkko on kutsuttu yhteiseen rukoukseen ja huutamaan avuksi Pyhää Henkeä.” Vaikuttaa vähän mysteeriseltä, pitää varmaan huutaa apua. Jostakin kumman syystä erityisesti juuri hengellisten asioiden ilmaisemisessa korkeasti oppineilla teologeilla tuntuu tulevan vaikeuksia päästä selkokieliseen ilmaisuun.
Neljäs strategia onkin sitten viime syksynä julkaistu Ovet auki, kirkon strategia vuoteen 2026, kansliapällikkönä nyt Pekka Huokuna. Siitä tässä yhteydessä ei enempää, koska julkaisin siitä hiljattain oman blogin https://www.kotimaa.fi/blogit/ovat-auki-ainakin-raollaan/. Sen sijaan kun nyt katson blogille antamaani otsikkoa huomaan, että tästä tulee liian pitkä. Siksi lisään otsikkoon yhden sanan, ja muuten lopetan tähän. Herrojen haaveet (vai oliko se huavveet) ovat niitä visioita, joista jatkan lähitylevaisuudessa. Siitäkin huolimatta että niitä on usein väheksytty ja vähän ivattu tarpeettomana hienosteluna. Näky on tärkeä asia.
Kyllä, työ tekijäänsä kiittää palkan maksussa.
Kansliapäällikkö Risto Junttilasta löytyisi hyvä muistelus Tornion seurakuntaneuvostoa ohjaamassa päätöksiin mutta ei sitä kehtaa tähän laittaa.
Näin oikea aikaisuus ja tarkkahakuisuus kuuluvat ominaisuuksina eteenpäin menevillä.
Vanhoja ei muistella, ja Tornion seurakunnasta löytyy vanhempi tapaus missä sillonen kirkkoherra teki mitä kohtuudella saattoi; hän nimittäin lapsen valvojalle aviottomassa asiassa ilmoitti lapsen isän vaikka muutto oli edellisen vuosikymmenen lopussa, ja kyselyyn vastattiin 1930.luvun tarkka alussa.
Tämänkin asian kanslille oli kertonut jo mainittu sillonen Kirkkoherra Junttila joten tällä oli paljon merkitystä itselleni, ja ko. kanslistihan kertoi mitä Kirkkoherra oli huomannut. Hän nimittäin totesi ettei Tornion kirkkoherralla voinut olla asiasta syvempää tietoa siihen aikaan varsinkin valvonta·asian siirryttyä.
Näin sydämisyys, ja Ihmissuhteet olivat sillon voimissaan.
Tiedä sitten, mutta Oivoilla oli aikanaan helppo puh.numero, nimittäin 1.si
Tämä tuskin vaikutti ystävälliseen palveluun.
Miten sitten aikanaan tulin haasteen jäljille; Tornion virastotalon kellarissa on vanhoja arkistoja, ja hyvällä palvelulla tultiin silloisiin asiakirjoihin. No, ei kun kopiota, ja nämä sitten toimitin Tornion kirkkoherran virastoon. Tästä sitten kanslisti oli kysynyt silloselta Kirkkoherra Junttilalta, sihteeri sitten kertoi vastauksen, ja näin asia toimi.
Tästä kiitokset Risto Junttilalle.
Koska minua kiinnostaa kaikenlainen organisaatioelämä, varsinkin eteenpäin pyrkivät sellaiset, niin olen käynyt läpi nuo strategia-asiakirjat. Eivät paljoa innosta. Ylimalkainen vaikutelma on se , että asianomaisten tulisi alkajaisiksi määritellä se mihin nämä strategiat tähtäävät. Ne vaikuttavat aika pidättyväisiltä verrattuna Jeesuksen päämäärään nähden tehdä kaikki kansat, tässä tapauksessa Suomen kansa, hänen opetuslapsikseen.
Siis: Hoidetaan omia jo uskovaisia tavanomaisella seurakuntatoiminnalla. Mutta maailmaa , siis uuspakanallista ja sekulaaria maailmaa, ei sillä lailla valloiteta. Eikä noissa suunnitelmissa ole paljoakaan innostavia ideoita.
Jos teemme ajatuskokeen siitä miten kansanliike luodaan , niin ehkä historiasta löytyisi esikuvia.
Ensimmäinen ja näkyvin esikuva ovay erilaiset herätysliikkeet niin katolisissa kun protestanttisissa kirkoissa. Kaikki liikkeet ovat alkaneet siitä, että jollakin yksilöllä Fransiskuksella, Ignatius Loyolalla, Paavo Ruotsalaisella, Lestadiuksella, ja sadoilla muilla on ollut oma visio joka pakotti heidät toimintaan. Kaikki he aloittivat vaatimattomasti , mutta heidän sisäinen palonsa veti opetuslapsia heidän puoleensa. Näin ihan meidän elinaikanamme pienemmissä olosuhteissa koto Suomessakin.
Kansanliikkeiden avainsana on se , että on löydettävä jotkut joilla on karisma . Ei sellaisen tarvitse olla piispa tai muu jo korkealla oleva hahmo. (Kyllä joku Jollette usko minua , niin katsokaa mitä poliittisella puolella tapahtuu. Populistiset liikkeet ovat hyvä esimerkki. Niillä on karismaattiset johtajat jotka olemuksellaan mobilisoivat ja värväävät kannattajia. Kunhan tuollainen johtajahahmo löytyy niin aina löytyy myös järjestyksen louvia byrokraatteja heidän varjostaan.
Siis : Kirkon tulisi käydä läpi työvoimansa ja karsia sieltä kourallinen karismaattisia henkilöitä joita sitten suunnitelmallisesti nostetaan esiin . Nuorista opiskelijoista, sellaisista jotka eivät vielä ole pettyneet kirkkoon , löytyisi varmasti ainesta. Hei pitäisi tietoisesti rohkaista ja varovasti ohjata oikeille paikoille ja antaa sitten heille resursseja ja vapaat kädet ja auttaa heitä tulemaan julkisuuteen. Varoituksen sana: Kuten hyvin näemme silmiemme edessä ja tv-ruuduissa , kaikki julkisuuteen haluavat eivät kelpaa kansanliikkeen sytyttäjiksi mutta ehkä statisteiksi todellisten tähtien taustakuorossa sopivina vertailukohteina todelliselle karismalle.
Kun henkilöt on löydetty niin kirkko voisi ominaispainollaan pitää huolta siitä että he näkyvät ja voivat vaikuttaa.
Organisaation haasteet liittyvät enimmin siihen kun pitää tehdä jotakin tuloksen asemoimisessa suhdanteita vastaaviksi.
Näin ylempi porras todellisuudessa harvoin tietää missä tulosta lopuksi tehdään kuin suurpiirteisesti.
Kirkossa ei ole päästy lähellekään tätä mitä organisaation sanialiteetti tarkoittaa koska useimmat jos kaikki Ihmiset ovat tarpeen ja tarpeellisia palkattuina hoitamaan ylläpidettyä palvelutuotantoa.
Ja tästähän on kysymys, palvelutuotannon asiasta, jolloin kaikkia tarvitaan.
Kiitos Markku H., ”Hoidetaan omia jo uskovaisia tavanomaisella seurakuntatoiminnalla”. Samaa mieltä. ”tulisi alkajaisiksi määritellä se mihin nämä strategiat tähtäävät.” siinä on se mihin koetan palata noin viikon sisällä.
Kiitos, mutta en usko edelliseen.
Ainoa tapa on alkaa antaa opetusta, ja opetusta mikä ei peity teologian huuruihin mysteereissä teologisissa totuuksissa mitä sakramentitkin ovat.
Jeesuksen kolme opetusta on hyvä, ja joista kolmas se vaikein.
Piti kirjoittaa opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä mutta innostus unohtaa spetsejä.
Osuvaa analyysiä, Hannu P. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka monessa seurakunnassa tai seurakuntayhtymässä ihan oikeasti ehditään lukea noita strategioita. Valitut viisaudet niistä kerrotaan ehkä kirkkoherroille tapaamisissa. Ja välitetään meille muille sikäli kuin niissä on jotakin paikalliseen tilanteeseen sopivaa. Työnäyt ja niiden sanoitukset ovat ilman muuta tärkeitä. Mutta kun todellisuus on juuri tuollainen kolmen kuplan kokonaisuus (KKK) niin herää kysymys: eikö samat asiat voisi sanoa lyhyesti ja ytimekkäästi. Onko näiden dokumenttien vastaanottoa seurakunnissa muuten tutkittu?
En varsinaisesti tiedä, koetan kaivaa. ”lyhyesti ja ytimekkäästi”, siitä olen samaa mieltä ja ihmettelen lauseiden määrää ja tekstien pituutta.
Seurakunnat työalakohtaisesti tekevät ehdotuksensa tulevista haasteista menoissa.
Sitten seurakuntakohtaisesti talouspäällikkö yksin tai avustajineen tekee pienennykset ehdotehtettuihin menoihin arvioituja tuloja vastaaviksi usein neuvotellen alkuperäisistä ja muutoksiin johtaneista syistä.
Missään ei kuitenkaan kuten Helsingin Tuomiokapitulissa missä viikkotuntimäärää tekevälle sihteerille annetaan virheiden ryöppy.
Onhan uskomatonta kirkon hallinnossa missa uskoisi moraalilla olevan yhtäkään merkitystä.
Helsingin Hiippakunnan toimintaa ei voi osoittaa vääräksi.
Kuitenkin vastineessaan Hiippakunta asiaan osallisiksi on osoittanut henkilöitä jotka eivät mitään tiedä asiasta.
Hiippakunnan rahankäyttöä ei valvo kukaan, ketkään eivät myös ole vastuullisia kun rahasta puhutaan.
Näin ainoa vaihtoehto on odottaa kun raha loppuu käytettäväksi.
Yksi syy paikalaan polkemiseen saattaa olla siinä, että strategioiden luominen on ollut tärkeämpää, kuin sen selvittäminen, miten niistä saadaan toimivia työskentelyvälineitä. Kaikessa strategioiden luomisessa yleinen ongelma on siinä, että niiden tekemiseen käytetään paljon voimavaroja ja sitten kun se on valmis, niin ajatellaan, että työ on tehty. Perus ongelma yleensä strategioiden luomisessa on kysymykset siitä, mihin tavoitteeseen sillä pyritään ja miten tällä päästään toivottuun tulokseen. Tämä edellyttäisi selkeän kuvan luomista siitä, miten tilanne on muuttunut, kun tätä strategiaa on käytetty. Tämä kuva on jokaisen työntekijän voitava omaksua ja nähtävä ensiarvoiseksi tavoitteekseen. Varsinainen työ on juuri siinä projektissa, jossa saadaan kaikki asianosaiset tämän saman strategian taakse. Tämä työ jos jää tekemättä, niin mitään uutta ei synny. Tietysti tätä uutta strategiapaperia lukuun ottamatta.
Strategiasta puhumisella halutaan välttää aktuaalinen toiminta, ja tämähän ymmärretään syntejä päästäväksi.
Näin kirkkomme tulisi strategia ottaa yhdeksi synneistä päästäminen välineeksi kun Oikeasta Uskosta puhutaan.
Ihmetyttää, että missään suunnitelmassa ei kehoteta seurakuntia ja kirkkoa kysymään Jeesukselta Kristukselta suuntaviivoja toiminnan kehittämiseen.
Jos uskomme, että kirkko on Kristuksen ruumis, niin eikö tästä seuraa, että Kristus myös olisi halukas ohjeistamaan ruumistaan. Näin tuomittiin alkukirkossa. Asiat vietiin rukouksessa ja paastossa Jumalalle ja odotettiin kunnes Hän antaa opastuksen.
Sori, tämähän on ihan kerettiläinen ja jopa hurmahenkinen ajatus. Anteeksi, tosi paljon anteeksi.
Lisäiisin vielä tähän, että on aivan käsittämättömän hupsu, hupaisa, hymyilyttävä, suuresti naurattava ajatus, että Pyhän Hengen toiminta kahlitaan armonvälineisiin.
Hih, hih, hih, hih. Muka tiedetään, miten Jumalan Henki toimii. Hih, hih, hih, Hah, hah. ” Että muka voidaan selittää ja rajata Jumala. Hih, hih.
Silloin kun aliarvioidaan Henkeä ja kahlitaan Hänet rakenteisiin, perinnäissääntöihin ja dogmeihin,
hengellinen kokemus ja emootiot köyhtyvät. Onko tämä oleellinen havainto? Onko tässä viisasten kiveä edes hiukkasen?
Jumala on valinnut juuri tunteet ja kokemukset pääasiallisiksi tavoiksi kohdata ihmiset.
Jeesus puhkesi puhumaan: Minä iloitsen Isä, sillä olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Nykyisin suurin heresian juuri on järjen palvonta. Pyhä Henki johtaa syvään viisauteen, teologinen järkeily kirkolliseen koomaan. Tämä on näkyvissä selvästi.
Hei, missä on pyhä leikki, riemullinen lapsenomaisuus, autuas ihmettely, fantastinen kokemuksen alkuvoimaisuus, missä tunteiden hurmos.
Hei luterilaiset, naurakaamme tärkeilyllemme, naurakaamme hassulle säästöliekkiuskonnollemme.
”Jumala on valinnut juuri tunteet ja kokemukset pääasiallisiksi tavoiksi kohdata ihmiset”.
Tiedän tasan tarkkaan, miten tähän väittämään tullaan vastaamaan. Tiedän sanan ja sakramenttien välittävän Pyhän Hengen. Tiedän luterilaisen teologian.
Puhun edellä eri asiasta. Niin, mitä tarkoitan?
Kiitos Tarmo näistä! Ensinnäkin toivon että kukaan ei yritä vastata mitään väittämääsi, toiseksi luulen että otit näillä kommenteillasi esille vähän isomman asian kuin mistä blogissa puhutaan. Minuahan vain kiinnostaa millä tavalla lut. kirkon strategioita on kirjoitettu.
Luterilaisten ja vapaampien suuntien uskonnäkemysten erililaisuus ja vertailu on mielenkiintoinen asia ilman muuta. Minä vaiin en ole sellainen ihminen joka osaisi alkaa niistä (tai paljon muistakaan asioista) väittelemään saati kiistelemään. Luulenpa ettet sinäkään ole tyypillisesti kiistelijä. Kiitos blogeistasi.
En ole kiistelijä mutta teräväkynäinen. Olet osittain oikeassa siinä, että otin esille suuren kysymyksen – opin Pyhästä Hengestä.
Sinua kiinnostaa se, millä tavalla kirkon strategioita on kirjoitettu. Juuri siinä kohtaa mielestäni tulee esiin ihmettelyni siitä, että miksi Jeesukselta ei kysyttäisi suoraan tästä asiasta. Ajatukseni on tarkoitettukin shokeeraavaksi.
Tämä kysymys johtaa suoraan oppiin kirkosta Kristuksen ruumiina ja oppiin Pyhästä Hengestä eli siitä, miten Henki johtaa kirkkoa.
Lukiessani blogisi strategioita vuosien takaa, mieleeni nousee synkähkö aavistus – onko käsitys elävästä Kristuksen ruumiista unohtunut. Mielestäni tuo on tärkein lähtökohta strategioita tehtäessä. Kristus ei ole instituutio, eikä siten Hänen ruumiinsakaan tule olla instituutio. Jos kirkko on vain hatarassa teologisessa mielessä Kristuksen ruumis, kyse on hälyyttävästä tilasta. Kyse on katastrofaalisesta hengellisestä tilasta.
Huomaat, että haluan nostattaa lämpöä keskusteluun. Arvostan viisauttasi ja näkemyksiäsi. En kritisoi laisinkaan sinua. Oikeastaan vain pöyhin ajatusta kirkon strategioista, koska kirkko ei ole järjestö, ei tuotantolaitos, ei muistomerkki vaan elävä organismi, jossa Henki toimii synnyttäen Kristus- elämää ja samalla järisyttää ympäröivää yhteiskuntaa.
Voisiko vuosikymmenten strategiaistunnoissa olla kysymys alku ja loppurukouksen unohtamisesta.
Vaivahan eteenpäin on korjattavissa kun niin päättämällä todetaan.
Hannu, en todellakaan tahdo inttää tai väitellä. Pahoittelen, jos kommenteistani välittyy sellainen kuva.
Oikeastaan innostuin pohtimaan kirkon olemusta pitkästä aikaa syvällisemmin. Kiitos blogisi.
Jeesus sanoi ” te olette vuorella oleva kaupunki”. Yhdessä olemme, emme yksilöinä. Kaupunki on seurakunta, Kristuksen elävä ruumis, jonka valo loistaa kauas.
Tarmo Ahonen. Tartut keskeiseen asiaan. Ilman sarvia ja hampaita sekä kiistelyn halua muutama havainto blogin näkökulmaan liittyen: Porvoon hiippakunnassa vallitsee pinnan alla kahtiajako, joka palautuu karismaattiseen OAS-rörelseniin. Karismattisuus heijastuu suoraan siihen, kuinka seurakuntatyön kehittämisestä ja strategioista ajatellaan. Käytännössä karismaattiset seurakunnat ja karismaatikot ammentavatkin hyvin vapaakirkollisesta seurakuntanäkemyksestä. Esimerkiksi johtamiskoulutus haetaan GLS-konferensseista ja Holy Trinity Bromptonista. Varsinainen kipupiste – sikäli kuin sen tunnistan – liittyy siihen, että pyhityskristilisyys on huonosti yhteensopiva kansankirkkoajattelun ja vanhojen herätysllikkeiden sekä kansankirkon toimintatapojen & hallintomallin kanssa. Karismaattinen teologia on lisäksi avoimen fundamentalistista sekä moraalikonservatiivista, yhteiskristillistä, korostaa hyvin voimakkaasti parantumisia ja musiikki on tunnetusti enemmän helluntailaista kuin perinteisen luterilaista. On selvää, että tästä seuraa laaja-alainen jännite sekä perinteisen luterilaisen teologian että valta-aseman saavuttaneen modernin liberaaliteologian kanssa. Armonvälineistä puheen ollen: niistä lähinnä vaietaan, kun Pyhän Hengen ajatellaan toimivan armolahjojen ja rukouksen välityksellä ja ollaan yhteiskristillisiä.
Seuraus: karismaattis-herätyskristillinen seurakuntakupla ei ainoastaan ole erillään erilaisista kirkon strategiapapereista vaan rakentaa niistä selvästi poikkeavaa strategiaa. Nämä ovat siis havaintojani yli 15 vuoden ajalta.
Marko: ” kun Pyhän Hengen ajatellaan toimivan armolahjojen ja rukouksen välityksellä ja ollaan yhteiskristillisiä.” Haluaisin tarkentaa lausetta. Jäikö siitä pois sana ”vain”. Toimii kai Jumala rukouksenkin kautta.
Pyhityskristillisyyden tuoma ristiriita jää monilta havaitsematta. Sillä sen esiin nostaminen sotii räikeällä tavalla yhteiskristillistä toimintaa vastaan. Siksi se jää ja jätetään tietoisesti pinnan alle. Siellä se tekee omaa myyräntyötään, kunnes yllättäen puhkeaa esiin ja lopettaa yhteistyön mahdollisuudet.
Yhteiskristillinen toiminta on sinänsä aivan hyvää, kunhan opetuksessa ei luovuta omasta identiteetistä. Se taas on aika hankalaa, sillä ristiriita näiden välillä on niin ilmeinen, että sen esiin nostaminen loukkaa toista osapuolta uskon elämän perusteita myöten.
Arvelen, että monet seurakuntalaiset eivät osaa ollenkaan huomioida näiden kahden täysin vastakkaisen oppisuunnan merkitystä. Eivätkä edes tiedä mikä ero näiden kahden välillä on. Josta johtuen eivät tunnista koko ongelmaa. Opetusta tarvittaisiin juuri tässä, mutta sen opettajia on hyvin harvassa.