Timo Pöyhönen kiinnittää blogissaan tarkkanäköisesti huomiota siihen, että kirkollinen keskustelu seksuaalisuudesta pyörii melkein yksinomaan homoseksuaalisuuden ympärillä. Seksuaalisuus on kuitenkin merkittävä ulottuvuus ihmisenä olemista. Pöyhösen havainto heijastaa sitä, miksi niin monet kokevat nykyisen kirkollisen keskustelun täysin irrelevantiksi. Eikö kirkolla ole enää mitään mielekästä annettavaa suurelle osalle jäsenistään koskien heidän seksuaalisuuttaan? Mitä on ajateltava erilaisista (hetero)seksin muodoista, ja miten niitä voidaan punnita?
Ehkäisy ja perinteisen kristillisen seksuaalimoraalin murtuminen
Perinteinen kristillinen moraaliopetus on suhtautunut kielteisesti kaikkiin avioliiton ulkopuolisiin sukupuolisuhteisiin. Vaikka nykymaailma haluaa nähdä kristinuskon kaiken tukahduttavan seksuaalimoraalin perussyynä, vielä alle sata vuotta sitten kirkollinen moraaliopetus oli täysin linjassa kansan syvien rivien moraalitajun kanssa. Ja syykin oli ilmeinen: heteroseksuaalisilla sukupuolisuhteilla on ilman ehkäisyä taipumus johtaa ei-toivottuihin raskauksiin. Kansanlaulut Astrideista, Iitin Tiltuista ja Herrojen kanssa pellon laitaa kulkeneista kertovat, kuinka avioliiton ulkopuolisesta seksistä varoittaminen ei ollut vain ahdasmielisten pappien huolenaihe. Jos jotakin, laajemmalla yhteisöllä oli usein kirkkoakin suurempi intressi pelotella nuoria naisia esiaviollisen seksin seurauksista.
Ehkäisyvälineet tietenkin muuttivat tämän kaiken. Kirkon ja kansan syvien rivien intressit erkanivat toisistaan, ja kristillinen pidättyvyysopetus, jota ei ennen tarvinnut perustella mitenkään, on muuttui vähitellen kummajaiseksi. Erityisesti hormonaalisen ehkäisyn helppous ja yleistyminen, joka osui yhteen 1960-luvun hippiliikkeen kanssa, sysäsi liikkeelle kulttuurin murroksen, joka on perustavanlaatuisesti muuttanut suhtautumista seksiin.
Reformaation kirkot joitakin herätysliikkeitä lukuunottamatta ovat hyväksyneet ehkäisyvälineet hiljaisesti. Katolinen kirkko taas torjui ne 1960-luvulla Humanae Vitae -ensyklikan myötä. Amerikan konservatiivinen keskustelu jäi pitkälti toistamaan katolista kantaa analysoiden syvällisesti ehkäisyn aiheuttaman murroksen vaikutuksia kulttuuriin, mutta pidättyvyysopetus on sielläkin osoittautunut ongelmalliseksi.
On ikävää, että luterilainen kirkko ei juurikaan reagoinut ääneen tähän suureen kulttuurilliseen murrokseen. Keskustelu ehkäisyvälineistä jäi ensin 1930- ja sitten 1960-luvulle. Kulttuurillinen lumipalloefekti ja seksiin liittyvien asenteiden muutos on jatkunut meidän ajallemme ja jatkuu edelleen. Seksiin liittyvien negatiivisten mielikuvien lieventyminen on tuonut erilaiset seksuaalisuuden harjoittamisen muodot takahuoneista kauppojen hyllyille, netin suoratoistopalveluihin ja osaksi populaarikulttuuria. Muuros kaipaisi kipeästi jatkuvaa teologista analyysia ja sen pohjalta tapahtuvaa opetusta. Piispojen Rakkauden lahja -puheenvuoro vuodelta 2008 sai jännitteisen vastaanoton. Vaikka se on luonteeltaan hyvää perusopetusta, se ei juuri siksi ole kovin analyyttinen uusimpien kysymysten suhteen.
Avioliiton ulkopuolisen seksin torjumisen syyt
Olennainen teologinen kysymys on tietenkin, onko esiaviollisen ja avioliiton ulkopuolisen seksin torjumiselle perusteita, ja mitkä ne ovat? Minusta näyttää siltä, että perusteita on kolmenlaisia:
1. Kielto itsessään. Ajatellaan, että Raamatun pääosin torjuvassa suhtautumisessa avioliiton ulkopuoliseen seksiin on kyse Jumalan käskystä, jota on noudatettava sen itsensä takia. Tällä näkemyksellä on kunniakkaat luterilaiset perinteet. Kielto syödä hyvän ja pahantiedon puusta on tulkittu koetukseksi sille, onko ihminen kuuliainen Jumalan käskylle, ja samanlainen on Aabrahamin uhri. Usko ei kysy syitä.
2. Seuraamusetiikka liittyen lapsiin. Käsky on mielekäs, koska avioliiton ulkopuolinen seksi johtaa ulkopuolella syntyviiin lapsiin, mihin on liittynyt monenlaisia ongelmia. Jumalan käsky suojelee heikoimpia eli lapsia. Tällöin voidaan huomauttaa, että ehkäisyvälineiden kehitys on suuresti heikentänyt tätä perustelua. Monet kirkon jäsenet jopa herätysliikkeissä ovat tehneet tästä omat johtopäätöksensä. Kun seuraus muuttuu, asian eettinen arviointi muuttuu sen valossa.
3. Seuraamusetiikka liittyen sukupuoliyhteyden luonteeseen. Tähän kuuluu joukko itse sukupuoliyhteyden luonteeseen liittyviä argumentteja, joille on yhteistä, että seksi koetaan niin pyhäksi, herkäksi, intiimiksi, kahdenkeskiseksi ja sitoutumista vaativaksi jne. asiaksi, että käsky suojelee ihmisiä väärinkäyttämästä sitä ja vahingoittamasta itseään. Nämä argumentit voivat olla hyviä – toisaalta seksuaalisen vapautumisen myötä ne eivät mitä ilmeisimmin ole vakuuttaneet kaikkia.
Onko seksi syntiä ja missä määrin?
Jos ei seurata argumenttia 1, kysymys seksin syntisyydestä ei ole absoluuttinen, vaan tilannekohtainen kysymys. Syntisyys on suhteellista liittyen intentioihin ja päämääriin.
Katolisen kirkon ensyklika Humanae Vitaessa punnitaan erilaisia argumentteja: Siinä eritellään seksuaalisuutta rakkauden osoittamisen ja nautinnon välineenä, mutta torjutaan ajatus, että nämä aspektit ja yksittäiset seksuaaliset aktit voitaisiin erottaa seksin luonnollisesta päämäärästä, lisääntymisestä. Lisäksi siinä katsotaan, ettei yksittäisiä akteja voida tarkastella avioliiton kokonaisuuden valossa, ts. sillä, että tarkoituksena olisi joskus hankkia lapsia, ei voida oikeuttaa yksittäisiäkään akteja, joissa ei ole avoimuutta sille päämäärälle.
Reformaation kirkot taas ovat katsoneet, että nämä yksittäiset aspektit: rakkauden osoittaminen ja nautinnon tuottaminen, voivat olla itsessään arvokkaita, eikä niiden tarvitse aina esiintyä toistensa yhteydessä. Kun kirkko vihkii avioliittoon, sisältää se implisiittisen avoimuuden lapsille, mutta yksittäisen seksiaktin arvo ei määräydy sen perusteella.
Luterilaisessa opetuksessa on katolisesta perinteestä poiketen perinteisesti ajateltu, että kristitty on samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen. Uskonpuhdistaja nojautuu tähän simul iustus et peccator -periaatteeseen eräässä hääsaarnassaan (WA 34, I, 50-75) arvioidessaan seksuaalisten tekojen luonnetta. Edes aviollinen seksi ei ole hänen mukaansa synnistä vapaata, koska siihen, kuten muihinkin tekoihin sisältyy itsekästä himoa. Tämä ei kumoa siinä olevaa hyvää. Tekojen arvoa ei siten voida arvioida yksinkertaisella synti – ei syntiä -akselilla, koska nämä läpäisevät toisensa. Luterilaisesta näkökulmasta ei ole ensisijaista pyrkiä välttämään syntiä, vaan pyrkiä hyvään ja turvautua armoon.
Simul iustus et peccator -periaatteen nojalla on syytä nähdä, että seksissä voi olla paljon hyvää, vaikka se ei tapahtuisi kaikilta osin järjestyksen mukaisesti. Ja vaikka se olisi kuinka aviollista ja muutenkin kaikki kriteerit täyttävää, se ei siltikään ole ilman syntiä. Siksi yksinkertaistettu tuomitseminen, joka kohdistuu tekoihin sinänsä, ei ole kovin luterilaista.
Se, että seksuaalisuutta ei voi tarkastella pelkällä sallittu – kielletty – akselilla ei kuitenkaan todellakaan tarkoita, etteikö kirkolla olisi siihen jotakin annettavaa. Kirkon kallein aarre seksuaalisuuden alueella lienee avioliitto. Ei itsessään, koska se sellaisena yleisinhimillinen, vaan tämän instituution ylevöittäminen ja asettaminen Kristuksen ja hänen valtakuntansa merkiksi ja kilvoituspaikaksi, sekä sen ymmärtäminen perhettä ja yhteiskuntaa palvelevaksi kutsumukseksi. Kristillisestä perinteestä löytyy myös pitkä seksuaalisen itsekontrollin harjoittamisen traditio niin luostareissa kuin yksityselämässä. Seksuaalisuus, joka hallitsee ihmistä ilman että ihminen hallitsee sitä uhkaa muuttua yksilöä ja yhteiskuntaa orjuuttavaksi voimaksi. Hengellisen viisauden tehtävä on nähdä tämä voima ja paljastaa se, ja siten vapauttaa ihmiset olemaan todellisia itsejään.
P.S. Argumentit koskevat tietenkin myös muutakin kuin heteroseksiä. Toisin kuin kirkollinen keskustelu, joka on viime vuosikymmenet keskittynyt lähinnä seksuaalivähemmistöihin, ne ovat kuitenkin pitkälti sovellettavissa kaikkiin kirkon jäseniin.
Luettavaa
Humanae vitae. Paavi Paavali VI:n kiertokirje Humanae vitae (syntyvyyden sääntelystä)
Rakkauden lahja – piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta
Kari Roos ihmettelee selvää asiaa. Ei kai opissa olisi mitään järkeä, jollei sitä olisi mahdollista elää todeksi. Muutenhan se on pelkkää teoriaa, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Juuri tähän kamppailuun, jossa molemmat reunat ovat yhtä aikaa totta, meitä kutsutaan.
Eihän se ole mitenkään helppoa, sen myönnän , mutta mahdotonta se ei suinkaan ole.
Opillisesti se on helppo lausua, mutta sen omaksuminen vaatii jatkuvaa ponnistelua, jota kirkollisissa piireissä, myös valvomiseksi kutsutaan.
Pekka,
Puhuin konkreettisesta kokemisesta. Toiset kokee, toiset ei, toiset syvemmin, toiset lievemmin. Jos ei koe, tarkoittaako se sitä, että usko jää pelkäksi teoriaksi? Eikö se ole itse Jumala, joka antaa kokemiset ja kokemattomuudet?
Jos sallitte, palaan keskustelussa vielä tuohon Ilmarin erittäin informatiiviseen blogiin, josta meikämanne oppi monenlaista luterilaisista ajatuskuvioista. Toisten ymmärtäminen on näiden keskustelujen avainjuttuja, näin ajattelen.
Tuossa Markon peukuttamassa vaihtoehdossa numero yksi on kovasti raamatullinen pohja, mutta loppu hiukan herätti kysymyksiä: ”onko ihminen kuuliainen Jumalan käskylle, ja samanlainen on Aabrahamin uhri. Usko ei kysy syitä.” Aabrahamin uhri ei kysynyt, totta. Mutta Luojan sukupuolielämälle asettamat raamit voidaan pitkälti perustella, ja jopa ihan järkisyillä!
Onnellisessa ja pitkällisessä avioliitossa elävä Kimmo epäili, että jos seksuaalisessa kanssakäymisessä ei ole ”sisäänajovaihetta”, voi puolisonvalinnassa olla valuvirhe alusta pitäen. Seurustelun hätäisyys ja puutteellinen tutustuminen toiseen voi johtaa epätyydyttävään lopputulokseen, mutta muut syyt lienevät ratkaisevampia kuin ongelmat seksissä. Vai mitä te muut ajattelette?
Minunkin muistini riittää jotenkuten aikaan, jolloin avoparin olivat paheksuttua susipareja ja au-lapset kummajaisia kunnon kansalaisten joukossa. Kuten Ilmari totesi blogissaan, ehkäisymeenetelmien kehittyminen johti esiaviollisen (ja avioliiton ulkopuolisenkin) seksin oleelliseen tavainomaistumiseen. Ovatko avioliitot höltyneiden periaatteiden myötä välttäneet tuon ”sika säkissä”- ongelman? Olen ymmärtänyt tilastojen kaikkialla länsimaissa osoittavan, että nyt niitä sikoja ostetaan jopa useita peräkkäin, ja jotkut ovat ihan tukkuostajia. Avioerotilastojen synkistymiseen täytyy olla useita syitä eikä seksielämän yhä pitenevä kokeiluvaihe ole asiaa mitenkään ainakaan auttanut. Vai onko jollakin jotain muuta tutkittua tietoa?
Avioeroja on nykyisin kaikissa uskonnollisissa piireissä. Taitavat ne tilastot kuitenkin osoittaa, että siellä missä seksiä pidetään vain avioliittoon kuuluvana, ne avioerot ovat huomattavan harvinaisia yleiseen menoon verrattuna. Ja jo nyt itseään täydellisenä pitävän ei kannata Raamatustakaan ohjeita etsiä, kantapään kautta kokeiluksi tahtoo mennä.
Siteerasin Kimmolle Raamatusta periaatteita, jotka lienevät kaikkien mielestä erityisen toimivia kahden erilaisen ja eri sukupuolta olevan kesken, heteroavioliitosta kun nyt puhutaan. ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi” ei sisällä kreikan verbiä eros, jota ei Raamatusta edes löydy. Raamatun alleviivaama agape-rakkaus on tärkeintä myös silloin, kun tasan kaksi aina erilaista ihmistä pyrkii harmoniaan avioliitossaan. ”Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi” ei ole aivan huono ajatus myös avioliittoon sovellettuna.(Ko3:14)
Olen siis sitä mieltä, että kyllä uhrautuvaisuutta tarvitaan raamatullisessa parisuhteessa, mutta ei ihan niin suurella uskolla ja vähin perusteluin kuin Aabrahamilla omasi, kun hän poikansa lähes uhrasi. Toisaalta pelkkä vihkiraamattu kirjahyllyssä ei takaa yhtään mitään, kirjan ohjeiden päivittäinen noudattaminen on se juttu. Se auttaa, vaikka kukaan meistä ei saavuta tässäkään asiassa täydellisyyttä ja virheettömyyttä sanojen absoluuttisessa merkityksessä..
Rauli Toivonen: ”Toisten ymmärtäminen on näiden keskustelujen avainjuttuja, näin ajattelen.”
Ymmärrätkö sitten sen, että kun suuressa oikeamielisyyden tuomintavallassa otat oikeudeksesi valistaa, että uskonnottomien avioliitot voivat olla korkeintaan ”kohtuullisen onnellisia”, että se on vastanmielisen ylimielinen loukkaus uskonnottomia kohtaan?
Entä miten olet näissä keskusteluissa toteuttanut toisten ymmärtämisen avainjuttua kun keskusteluihin osallistuu entisiä Jehovan todistajia? Millä tavalla olet osoittanut ymmärtäväsi heitä?
Rauli Toivonen: ”Ovatko avioliitot höltyneiden periaatteiden myötä välttäneet tuon ”sika säkissä”- ongelman? Olen ymmärtänyt tilastojen kaikkialla länsimaissa osoittavan, että nyt niitä sikoja ostetaan jopa useita peräkkäin, ja jotkut ovat ihan tukkuostajia.”
Tämä on totta. Tiedän useamman Jehovan todistajan, joka on avioliitossa ties monettako kertaa (siitä huolimatta, että avioeron ottaminen on tehty todistajissa tarpeettoman vaikeaksi) ja ongelmat vain jatkuvat. Ostamalla sian säkissä, kuten todistajien avioliittomalli edellyttää, ollaan suurella todennäköisyydellä vaikeuksissa ja avioliitosta koituu harmia kummallekin osapuolelle.
Rauli Toivonen: ”Avioerotilastojen synkistymiseen täytyy olla useita syitä eikä seksielämän yhä pitenevä kokeiluvaihe ole asiaa mitenkään ainakaan auttanut. Vai onko jollakin jotain muuta tutkittua tietoa?”
Tässä on useamman tason ajatusvirheitä, jotka juontuvat uskonnollisesta fundamentalismista ja sen aiheuttamasta ajatusvinoumasta.
Ensinnäkin ajatus siitä, että avioliiton kestäminen olisi itseisarvo, on virheellinen päätelmä. Jehovan todistajissa on paljon onnettomia avioliittoja, joita ei lopeteta koska uskonto. Parisuhteen ensimmäisen tarkoituksen tulisi olla kummankin osapuolen onnellisuus, ei avioliitto itsessään. Fundamentalistiset uskonnot ovat tehneet avioliitosta itseistarkoituksen ja samalla pyyhkineet yksilöiden onnellisuudella lattiaa. Yksilöiden onnellisuus on fundamentalistisissa uskonpiireissä toissijaista farisealaisten sääntökokoelmien rinnalla.
Rauli Toivonen: ”Avioeroja on nykyisin kaikissa uskonnollisissa piireissä. Taitavat ne tilastot kuitenkin osoittaa, että siellä missä seksiä pidetään vain avioliittoon kuuluvana, ne avioerot ovat huomattavan harvinaisia yleiseen menoon verrattuna.”
Joidenkin tutkimusten mukaan näin onkin, mutta avioerojen määrällä ei voi mitata ihmisten onnellisuutta avioliitossa. Kieltämällä avioeron fundamentalistiset uskonryhmät varmistavat, että yhteisössään on merkittävä osa avioliittoja, joissa kaikki ovat onnettomia, myös lapset.
Edelleen painottaisin ajatusta avioliiton kestävyydestä ihmisten onnellisuuden kustannuksella. Mitä moraalia voimme ammentaa siitä, että toisilleen sopimattomat ihmiset jatkavat suhdetta vain koska uskonto niin määrää? Etenkin kun otamme huomioon, miten heppoisilla perusteilla tällaisten uskontojen jäsenet avioliiton solmivat.
Tässä samassa yhteydessä on aiheellista ottaa huomioon myös se fakta, että ihmiset muuttuvat merkittävästi elämänsä aikana. Se henkilö, jonka kanssa joku meni avioon juuri täysi-ikäistyttyään, voi olla jo kolmekymppisenä aivan eri ihminen, puhumattakaan vielä myöhäisemmistä elämänvaiheista.
Se, että jotkut pariskunnat ovat saaneet rinnalleen ihmisen, jonka kanssa elämä soljuu pääasiassa onnellisissa merkeissä vuosikymmenet pääksytysten on pelkästään hieno asia, mutta (uskonnollinen) oletus, jossa avioliitto leimaa yksilöt toisiinsa loppuelämäkseen riippumatta siitä mihin suuntaan ihmiset yksilöinä muuttuvat ja kuinka hyvin pariskunta edes tunsi toisensa ennen liiton solmimista, on pelkästään epäinhimillinen jäänne, josta on haittaa monissa liitoissa niin pariskunnalle itselleen kuin heidän lapsilleen.
”Parisuhteen ensimmäisen tarkoituksen tulisi olla kummankin osapuolen onnellisuus, ei avioliitto itsessään.”
-Jos saan sanoa, niin tämäkin on vain yksi tietty näkökulma ja näkemys avioliitosta ja sen tarkoituksesta. Minusta onnellisuuden ei avioliitossa tulisi olla itsetarkoitus eikä itsetarkoituksellinen päämäärä. Tulee tehdä parhaansa, jotta toinen olisi onnellinen, mutta oman onnellisuuden jatkuva mittaaminen ja tunnustelu nähdäkseni juuri nykypäivänä aiheuttaa enemmän niitä eroja, kuin silloin kun avioliittoa arvostettiin koska sillä nähtiin syvempää merkitystä ja tarkoitusta kuin onnellisuuden kokemus.
Nyky-yhteiskunnassa oma onnellisuus on jotain mitä etsitään jatkuvasti, ja jos jokin ei ole riittävän tyydyttävää, lähdetään eteenpäin.
Toki jossain menee se kohtuullisuuden raja, että mitä ei enää pidä sietää. Mutta mielestäni pelkästään se, että ei ole niin onnellinen kuin alussa, tai niin onnellinen kuin odotti olevansa avioliitossa, ei ole riittävä syy eroon, vaan ennemmin pariterapiaan.
Minusta, jos avioliiton tärkein tarkoitus on onnellisuus niin avioliiton, instituution, voisi samantien lakkauttaa. Ja antaa ihmisten elää kuten haluavat.
”mutta (uskonnollinen) oletus, jossa avioliitto leimaa yksilöt toisiinsa loppuelämäkseen riippumatta siitä mihin suuntaan ihmiset yksilöinä muuttuvat ja kuinka hyvin pariskunta edes tunsi toisensa ennen liiton solmimista, on pelkästään epäinhimillinen jäänne”
-Minusta kirkkovihkimisen tulisi tarkoittaa juuri tätä. Loppuelämän leimautumista toiseen. Tehtävään sitoutumista, siitä riippumatta miten tunteet ehkä muuttuvat.
Ei sitä että pitää ”päästä vihille kirkossa”.
Mielestäni kirkolla vastuun ottaminen tarkoittaisi aviosopimuksen esittämistä vihkiparilta ennen papin Aamenta.
Kirkkohallitus halutessaan kahdessa viikossa tekisi pohjan minkä pari kuulutuksia hakiessaan saisi mukaansa useampana samanlaisena kappaleena virheitä varten.
Nyt olemassa oleva paperi todistettaisiin samalla kun vihkimisen todistajat nimensä kirjoittavat. Toki aviosopimukselle voisi olla eri todistajat ”saattojoukosta”.
Tuloste olisi näin uudistuvaa sorttia mutta se hyvin alkuun kertoisi kirkon olevan tosissaan kun puhutaan heteroseksistä ja yhteiselämän velvoitteista. Lisääntyneen ymmärryksen myötä uudet kihlaparit saisivat aina ”päivän pohjan” sopimustansa varten.
Tässä aviosopimuksen pohjassa kerrottaisiin ko.kohdissa avoimesti ennakoimattomista asian katsomisen mahdollisuuksista jolloin asiaa kehotettaisiin katsomaan juristin kanssa.
Onko sitten lyhyestä keskustelusta n.300 euroa liikaa, usein vähemmän, kun häät useasti maksavat hiukka enemmän.
Miehelle usein epäonnistuneen naisen katsomisen jälkeen jää vaivaksi elatusmaksut jolloin hyväkin mies on pelistä pois pitkäksi aikaa katsoa toista puolisoa.
Toimituskeskustelu olisi näin paikka missä kävelemisen ja kyykistymisen lisäksi käytäisiin läpi sillä hetkellä valmiina oleva aviosopimus. Papit ovat notkeita ja lyhyessä ajassa Heistä tulisi asiantuntijoita korjauksia katsomaan kysymyksissä kun niitä ilmenisi. Pappi viimeistään voisi ehdottaa josko juristia tarvittaisiin.
Edellistä voi katsoa kysymyksellä välittääkö kirkko pätkääkään edes heterosuhteista kun edelliseen katsomiseen ei ole päästy vaan onko kysymys pohjimmiltaan halusta tehdä toimituksia kasuaalissa.
En tiedä kenelle Sari vastasit, mutta toivottavasti et minulle. Sen verran kaukana liitelit mistään siitä mitä tarkoitin.
Antero, en vastannut sinulle. Oikeastaanhan tämä on Ilmari Karimiehen blogi. Arvostelit ”uskonnollista avioliittoihannetta”, jossa avioliiton tulisi olla elinikäinen riippumatta siitä miten ihmiset ja heidän tunteensa muuttuvat.
Olin siis vain eri mieltä avioliiton tarkoituksesta.
Mutta en ole kiinnostunut jatkamaan keskustelua tästä kanssasi, sen enempää kuin mitä kommentoin 🙂
Jos vielä yritän selventää, niin tämä oli blogistilta hyvin sanottu:
”Kirkon kallein aarre seksuaalisuuden alueella lienee avioliitto. Ei itsessään, koska se sellaisena yleisinhimillinen, vaan tämän instituution ylevöittäminen ja asettaminen Kristuksen ja hänen valtakuntansa merkiksi ja kilvoituspaikaksi, sekä sen ymmärtäminen perhettä ja yhteiskuntaa palvelevaksi kutsumukseksi.”
Luulen, että yhteiskunta alkaa pian kyseenalaistaa avioliiton tarpeellisuutta instituutiona, ylipätään. Kun jäljellä on vain onnellisuuden tavoittelu, yhteiskunnan ja lainsäädännön on aivan turha ohjeistaa, kontrolloida ja rajoittaa ihmisiä suhteissaan, niiden päättymisessä ja reunaehdoissa ym. millään tavoin.
Sari Weckroth: ”Antero, en vastannut sinulle.”
Sikäli mielenkiintoista, että lainasit kuitenkin tekstiäni ja teit sen ”vastaa” -toiminnon kautta. No, se siitä. Vastaus tosiaan tuntui kuin olisit lainannut tekstiäni mutta vastannut jollekin ihan toiselle.
”Minusta onnellisuuden ei avioliitossa tulisi olla itsetarkoitus eikä itsetarkoituksellinen päämäärä.”
Mielenkiintoista. Onnellisuuden tulisi kyllä olla itsetarkoitus kaikessa elämässä, ei pelkästään parisuhteessa ja avioliitossa.
”Tulee tehdä parhaansa, jotta toinen olisi onnellinen, mutta oman onnellisuuden jatkuva mittaaminen ja tunnustelu nähdäkseni juuri nykypäivänä aiheuttaa enemmän niitä eroja, kuin silloin kun avioliittoa arvostettiin koska sillä nähtiin syvempää merkitystä ja tarkoitusta kuin onnellisuuden kokemus.”
Parisuhteessa onnellisuutta ei mitata koskaan ainoastaan toisen osapuolen näkökulmasta, joten en oikein näe argumentissasi pointtia. Parisuhteessa onnellisuus lasketaan yhteisestä onnellisuudesta. Parisuhteessa, jossa vain toinen on onnellinen, ei ole mitään ajatusta tai syvempää tarkoitusta.
Voi myös olla, että onnellisuus ymmärretään tässä asiassa väärin. Onnellisuushan ei ole tauotonta kliimaksia ja onnesta pakahtumista, vaan sitä, että vallitseva tilanne tuo elämään sellaista positiivista sisältöä ja tunnetta, jota jossain toisessa asetelmassa ei saisi. Parisuhteessa se tarkoittaa, että _haluaa_ olla toisen kanssa ja jakaa tämän kanssa elämän ilot ja surut. Syntyy yhteinen projekti, joka parhaimmillaan kestää koko elämän.
Tiukan kontrollin uskonnoissa ja yhteisöissä mennään tässäkin metsään niin että rytisee. Kuvitellaan, että yhteisön jäsenyys ja yhteinen maailmankuva antaa liitolle kestävän pohjan ja siksi seurustelukin voi olla kovin pinnallista. Mutta ei se niin mene. Yhteinen uskonto ei anna parisuhteelle paljoakaan sisältöä, jos yksilöt eivät sovi toisilleen. Tämä siis lähinnä huomiona Raulin teksteihin.
Sari totesi tuossa arkipäivän realismia tihkuvasti, että ”pelkästään se, että ei ole niin onnellinen kuin alussa, tai niin onnellinen kuin odotti olevansa avioliitossa, ei ole riittävä syy eroon, vaan ennemmin pariterapiaan.” Pettymyksiltä tuskin kukaan avioliittonsa aikana on välttynyt, olipa alkuvaihe paalutettu Raamatun ohjeilla tai ei. Hyvä avioliitto vaatii koko ajan huoltotoimenpiteitä, jotta se säilyttäisi molemmille osapuolille myös sitä onnea ja hyvinvointia. Eräs ystäväni puhui kahden hyvän anteeksiantajan liitosta.
Pettymyksiä on tietysti montaa eri lajia eivätkä ne suinkaan aina johda väistämättä uuteen yritykseen. Toiset laittavat kantapäät vastakkain heti kun asiat eivät suju jollakin parisuhteen sektorilla. Jos avioliitosta vaadittaisiin täydellisyyttä luultavasti maailmassa eivät minkään sorttiset liitot kestäisi montaa päivää. Kyse on siis siitä, mistä lähteestä sitä terapiaa haetaan, jotta se yhteiselämä olisi mahdollisimman kitkatonta ja onnellista kahden erilaisen ihmisen välillä.
Tosiasia on, että sitä aviopuolisoa on paljon vaikeampi muuttaa kuin omaa itseään. Ja tähän Raamattu antaa todella viisaita ohjeita. Ja kyllä sitä rakkauttakin voi kehittää, se ei ole mikään ohi menevä romanttinen tuulahdus vaan jotakin paljon syvempää.
Raamatussa esitetään periaate ”Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti.”(Saar4:12) Tarkoittaa käytännössä sitä, että Jumala on sitomassa neuvoillaan ja voimallaan avioparia yhteen, vaikka kaksi muuta langan säiettä olisikin lujilla.
Tuossa aiemmin otin esille muutamia Raamatun ohjeita, mutta ajatellaanpa nyt sitten vaikka seuraavaa neuvontaa Efesolaiskirjeessä. Näin se menee: ”Pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.”(Ef4:12-14)
Toinen ote Raamatusta kertoo, mihin tämä terapiamuoto perustuu: ”Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen. ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen.”(Kol3:8-10)
”Oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa” tarkoittaa tietenkin avioliitossa molempien osapuolien tutkivan Raamattua ja soveltavan sen ohjeita käytäntöön. Ja tämä meille syntisille on paljon vaikeampaa kuin hyvästien antaminen kumppanille tiukan tilanteen eteen osuessa.
Emme ole kuitenkaan oman voimamme varassa pinnistelemässä ja ponnistelemassa. Sellainen olisikin toivoton urakka. Näin Raamattu kertoo ylhäältä annettavasta avusta ja tehokkaasta taivaallisesta terapiasta: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä”(Gal5:22,23)
Lienevät avioliittoon varsin sopivia ominaisuuksia eräänlaiseksi liimaksi, joka pitää puolisot yhdessä sillonkin, kun se onni näyttää olevan karkaamassa? Edellä Raamattu kertoo meidän luontaisista taipumuksistamme ”lihan teoista” näin: ”vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus.” Eivät kovin rakenna avioliittoa, mutta eivät liene parasta materiaalia näihin keskusteluihinkaan?
Niinpä. Vain nuoria naisia peloteltiin seksin vaaroista ennen vanhaan. Olisi ollut syytä pelotella myös nuoria miehiä. Raskauden alkaessa mies sai jalat alleen.
Miehilllä ei ollut velvollisuutta tunnustaa siittämäänsä lasta, puhumattakaan elättämisestä. Pääsivät kuin koira veräjästä. Monet avioliitossa olevat miehet käyttivät heikommassa asemassa olevia tyttöjä/naisia seksuaalisesti hyväkseen, eivätkä kantaneet vastuutaan. Häpeä oli yksin naisen. Kovin kristillistä.
Kun ehkäisypillerit tulivat markkinoille, miehet katsoivat, että naisella ei ollut oikeutta kieltäytyä seksistä, koska pelkoa raskaudesta ei enää ollut. Raiskaus kristillisessä avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla.
Valaiseva ja analyyttinen kirjoitus, kiitos, Ilmari. Pari pientä reunahuomautusta: Kansan syvien rivien ja kirkon moraalikäsityksessä oli kyllä huomattavaa dissonanssia jo aiemmin: kirkko taisteli vuosisatoja (melko huonolla menestyksellä) niin sanottua yöstelyä yms vastaan. Toinen pointti liittyy ehkäisyn hyväksymiseen kirkossamme. Siihen otettiin virallistakin kantaa jo 1950-luvun alussa. Laajennetun piispainkokouksen vuonna 1952 hyväksymässä Kirkko ja perhekasvatus -mietinnössä siihen suhtauduttiin varovaisen myönteisesti. Osa mietinnöstä jopa julkaistiin kirjasena seuraavana vuonna.
Minäkin haluan kiittää hyvästä ja tasapainoisesta blogista.
Kun olen tavannut ihmisiä hoitokeskusteluissa, niin olen lopulta huomannut sen että ihmiset , tai sanotaan 95% ihmisitä, on hyvin moraalisia. Kaikilla tuntuu olevan yksityismoraali joka useimiten suurimmilta osin on samankaltaista suuren enemmistön kanssa. Tämä moraali ei ole ankkuroitu moraalisiin auktoriteetteihin vaan yksilön psykologiaan.
Tämä koskee myöskin seksuaalisuutta. Hyvin pieni prosentti ihmisistä elää joko vapaaehtoisessa tai olosuhteiden määräämässä selibaatissa singeleinä. Valtaosalla väestöstä on ollut n 5-10 seksipartneria elämänsä aikana. Huomattavalla osalla on ollut 10.15 partneria. Sitten olemassa pieni ryhmä joilla on ollut 50 ja siitä yli partneria .
Tavallinen moderni moralinen käsitys on se ,että kun on yhdessä jonkun kanssa niin silloin pitää olla uskollinen. Jos ei voi ,niin sitten on erottava mutta sama käsitys koskee myös uutta suhdetta, on oltava uskollinen niin kauan kun ollaan yhdessä. Tavallisille ihmisille uskottomuus ja petetyksituleminen on yksi vaikeampia loukkauksia mitä häntä tässä elämässä voi kohdata.
On hämmästyttävää miten useimmat uskottomat häpeävät heikkouttaan mutta harvat katuvat sitä. Näyttää siltä että jossain elämänvaiheessa sukupuolinen seikkailu täyttää jonkinlaisen aukon heidän elämässään. Joku saattaa olla lmiselvästi suorastaan ylpeä siitä että hän onnistui tässä tilapäisessä kokemuksessa vaikka hän samalla häpeääkin tätä. Hän rakastaa puolisoaan eikä hänellä välttämättä ole mitään aikomuksia erota. Tämä sillä ehdolla ,että ei ole syntynyt syvempää sivusuhdetta, sellaista joka lopulta vie avioeroon.
Kokemukseni , vaikka rajoitettu, on se että kukaan ei mene vain tilapäisesti naimisiin ,vaan tarkoituksena on elämän mittainen liitto. Kun se ei kestä ,niin se on kärsimys vaikka uusi rakkaussuhde syntyisikin.
Ihmiset uskovat ihanteisiin ja häpeävät sitä jos he eivät yllä niihin. Näin myös seksuaalisuuden suhteen. Siksi biologinen vietti ja eettinen ihanne luovat sisäisen konfliktin jota onneton minä yrittää ratkaista tai löytää kompromissin.
Tuossa mielenkiintoinen ratkaisu, https://www.kho.fi/fi/index/paatokset/vuosikirjapaatokset/1600323418463.html?fbclid=IwAR1tX8IUW3Tikh23hr5ZOLRSlG1DMAWkHtRnmSKreHXoYRi1wi870iJD9C8
No jo on. Ja paljon on taidettu aikaa käyttää asian ratkaisemiseksi. Huh. Minulle jäi lopulta epäselväksi kuka nuo viulut lopulta maksaa, ösapuolet kumpikin omansa vai hävinnyt kaikki.
Voi noita kirj.virheitä: osapuolet, ei ösapuolet. Saisipa suoraan korjata noita virheitä kuten joskus muinoin :).