Kaikki, mitä hiekkalaatikolla tapahtuu, tapahtuu myös suuremmassa mitassa ihmisryhmien, kansojen ja kansakuntien välillä. Lelut vain ovat hieman erilaiset: Lapiot ja sangot muuttuvat miinoiksi ja singoiksi, pikkuautot panssarivaunuiksi.
Riidat hiekkalaatikolla alkavat vaivihkaa. Ensin jokainen muksu leikkii kiltisti omilla leluillaan. Kun on kyllästytty omiin leikkosiin, aletaan kuikuilla, millaisia tavaroita toisilla on. Huomataan, että toisten lelut ovat paremmat kuin itsellä. Silloin minä menen ja otan naapurilta haluamani lelut. Jos se ei suostu sovinnolla antamaan, huitaisenpa vielä varmuudeksi lapiolla päähän. Sitten se alkaa rääkyä ja sen mutsi sekaantuu meidän kahdenvälisiin neuvotteluihin. Kohta huudan minäkin kuin syötävä. Mutta kosto elää!
Näin on myös meidän hengellisessäkin elämässä. Ruotsinkielisessä Johannes församlingissa, joka maantieteellisesti kattaa koko Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan alueen ja vähän ylikin, kaksi pappia on onnistunut omilla hiekkalaatikkoleikeillään tulehduttamaan kokonaisen seurakunnan ilmapiirin. Piispa ja kirkkoherra tuntuvat olleen näihin asti tilanteen edessä melko aseettomia, mutta Obs! Kesäkuun alusta lähtien papin on voinut erottaa entistä helpommin. Kas, siinäpä tehokas tykki härkäskärpästen ampumiseen: kalossinkuva takalistoon. Käyttöön vain!
En puutu sen syvemmin ”vihollisseurakunnan” asioihin, mutta kaksi seikkaa tahdon kuitenkin tuoda julki:
Ensiksikin Ruttopuiston rovastia harmittaa aivan vietävästi Stefan-kirkkoherran puolesta. Hänen kaimalleen Stefanukselle tosin kävi vielä huonommin, kun häntä kohti viskatut kivet olivat todellisia. Stefan piti edellisessä työpaikassaan Diakissa takavuosina niin upean Hengellisen ohjauksen kurssin, että koulutuksena se syvällisyydellään, perusteellisuudellaan ja lämminhenkisyydellään on ehdottomasti yksi parhaista kursseista, joilla olen koskaan ollut mukana.
Toisekseen: Miten kaksi ihmistä on isossa työyhteisössä ylipäätään pystynyt hankkimaan itselleen kyseisenlaisen kyykytysvallan? Virallinen valta on esimiehellä, mutta epävirallinen valta on sillä, jolle se on annettu. Kyse on usein vallan anastamisesta, mutta se ei onnistu, jos muut kieltäytyvät antamasta valtaa vallanhaluisille yksilöille. Onko aikuisten oikeesti ihan mahdotonta tehdä porukalla loppu työympäristöterrorismista, jos sen harjoittajia on noin vähän?
Mitä taas tulee hiekkalaatikkotasoiseen hiekan toisten silmille heittämiseen, niin tuo tekohan on avoin epäluottamuksen julistus siinä kuin diplomatian epäonnistuminen on isommissa ympyröissä alkusoitto sodankäynnille. Lapsilla ei vielä ole kovinkaan kehittyneitä keinoja konfliktien selvittelyyn. Aikuisilla taas olisi keinovalikoimaa vaikka kuinka, mutta taito taitaa puuttua edelleenkin…
”Hiekkalaatikolta sinä olet tullut, hiekkalaatikolle sinä olet jälleen palaava…” Nahistelkaa vaan, mutta muistakaa, että lopputulos on kaikkien kohdalla loppupeleissä sama: Jokainen teistä saa ikioman laatikon, jonka päälle heitetään kourallinen hiekkaa!
Tässä uutinen, joka inspiroi yllä olevaan bloggaukseen:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/11644-kielenkaeyttoe-on-hiekkalaatikkotasoa
Kuvateksti: Sortuuko Suomen komein Kaksoistorni ruåttalaisten riitoihin?
Jahas, se yksi hiekkalaatikkolainen kävi ensimmäisenä merkkaamassa tutun puolikkaan tähtensä ennen kuin ehti edes lukea tekstiä…! Kiitos taas kerran tästäkin tyhjästä! :p
En ollut minä, vaikka kuulunkin siihen hiekkalaatikkoseurakuntaan.
Juha: Apua, onko teillä ihan ikioma organisoitu hiekkalaatikkoseurakunta? Kuka teitä paimentaa?
Hiippakunnan oma hoitotäti
Eräässä aikaisemmassa työpaikassani eräs alaiseni puuskahti ”Älä mangu. On paljon helpompi tehdä kun käsket”.
Liian kiltit esimiehet ovat vaikeita.
Lauri: Irja-piispahan ei tietenkään ole Johannesin hoitotäti, vaan ruotsinkielisiä paimentaa muuan Karhu. 😮
Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.
Hiekkalaatikolla tuhmat lapset rikkovat toisten kakkuja istumalla niitten päälle. Aikuiset ilkiöt taas varta vasten laitetaan istumaan kakkua. Minkä nuorena oppii, sen vanki… eiku vanhana taitaa.
Hyvä kirjoitus.
Jos lasten hiekkalaatikolla alkaa tapahtumaan terrorisointia, aikuisten tehtävä on puuttua asiaan. Lapsi täytyy opettaa käyttäytymään hyvin toisia ihmisiä kohtaan.
Aina vanhempi ei edes näe lapsensa toimintaa vääränä tai puuttuu siihen liian lepsusti ja terrori saa jatkua. Pahimmillaan tällaisesta pikku-terroristista kasvaa aikuisena iso terroristi ja ympäristö saa kaiken aikaa kärsiä.
Minusta tällaiset lapsensa terrorisointeja hyväksyvät ja asiassa lepsuilevat vanhemmat tekevät asenteellaan lapselleen ison karhunpalveluksen. Kukaan ei tule koskaan tykkäämään heidän lapsestaan ja syystäkin. Tykkääminen vain ansaitaan mukavalla käytöksellä.
Aikuisten kiusaamistapauksissa, valvonta on sitten milloin milläkin taholla, mutta pääasia on siinäkin sama mitä lasten hiekkalaatikolla; jonkun on puututtava siihen. Työpaikalla esimiehen.
Jos kiusaaminen saa jatkua pitkään, kohta kukaan ei edes tajua, mistä hommassa on kyse. Se, että porukka alistuu kiusaamiselle, ei ole välttämättä tietoista hommaa. Alkuun ehkä jokainen yrittää vaan kestää ja selvitä, ilman näkyviä asian esille nostamisia ja edetessään homma mutkistuu niin, ettei kukaan enää hiffaa missä pahin tulehduspesäke on. Minusta näitä uhreja ei saa syyllistää. Jos kiusaaja on vahva persoona, joka osaa manipuloinnin ”jalon” taidon, siitä on kenen tahansa vaikea päästä irti. Edelleenkin nostaisin ihmettelevän katseeni koko työporukan esimieheen; kuinka HÄN on antanut tilanteen päästä näin pahaksi?
Eihän lastenkaan hiekkalaatikolla aleta syyttelemään kiusaajan uhreja, että ”mitäs annoitte tyypin kiusata?”, vaan aikuisten tehtävä on lopettaa kiusaaminen. Totta kai asia on niinkin, ettei kiusaaja voi harrastaa mielipuuhaansa kiusaamista, jos hänen ympärillä olijansa asettuvat tanakkaan vastarintaan.
Pitääkö jo lapsille alkaa opettamaan itsepuolustuslajeja, jotta he osaavat vastustaa kiusaamista sitä kohdatessaan?
”Kuules Ville: oot vielä pieni, mutta maailma on paha ja tulet kohtaamaan elämässäsi vääryyttä ja kiusaamista, otetaan heti aamusta pien nyrkkeilymatsi, jotta osaat antaa samalla mitalla takaisin, jos ja kun joku mottasee.”
Nii-in, oisko ennaltaehkäisyssä ideaa…? Miten saada kuitenkaan pieni, hento, ystävällinen, pieniääninen lapsonen, joka ei halua kärpästäkään listiä, vastustamaan edes sanallisella tasolla toisia terrorisoivia paukapäitä? Aika vaikeaa on, tiedän sen kokemuksesta.
Muistatko, Vuokka, vanhan vitsin, jossa pikku-Ville valitti äidilleen, että Kalle sanoi häntä tyttömäiseksi.
– Mitäs sinä sitten teit? kysyi äiti.
– Löin Kallea käsilaukullani!
Tai tätä:
Äidit menivät erottamaan tappelevia poikiaan toisistaan.
– Kumpi teistä aloitti tappelun, Ville?
– Kalle aloitti, tiesi Ville kertoa.
– Kuinka niin?
– No, kun se löi takaisin!
Luulen, että tuo itsepuolustusopetusvaihe on jo pitkälti taakse jäänyttä elämää. Tänään taitavat vanhemmat puuttua lasten keskinäisiin välienselvittelyihin lähinnä hyökkäämällä leijonain lailla ammattikasvattajien kimppuun.
Silti on sanottava, että mikään ohje ei tunnu niin loogiselta ja ”inhimilliseltä” kuin tuo, että jos sinua lyödään, niin lyö takaisin. Se vain ei katkaise koston kierrettä…
Lyö, niin sinua lyödään. Rakasta, niin sinuakin rakastetaan. Kumpi väite pitää lukijan mielestä paremmin paikkansa?