Kun pappi päättää vaihtaa hiippakuntaa, hänen ei odottaisi tekevän sitä useaan kertaan ainakaan naispiispoja paetakseen eikä varsinkaan elävänä. Syitä on kaksi: 1) Miltei kaikille muille kuin teologeille hiippakunnan vaihtaminen merkitsee kuolemista, ajasta iäisyyteen siirtymistä. 2) Eläkkeellä oleville papeillekin pitäisi jo olla selvillä suomalaisen sananlaskun viisaus: Kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.
Susien kanssahan me toki tulemme toimeen edes joten kuten, onhan ihminen itsekin usein toiselle ihmiselle susi. Kannattaa tutkistella omaa luontoaan. Ja mitä taas karhuun tulee, niin jos et pääse hitaasti perääntyen pois paikalta, niin tekeydy kuolleeksi. Se kuulemma auttaa. Ainakin toisinaan.
Jos itsetutkiskelu tai kuolleeksi tekeytyminen eivät auta, vaan lähtö on edessä, niin silloin sanotaan, että henkensä heittämisen yhteydessä ihminen kuulemma heittää myös veivinsä. Epäselväksi on ainakin minulle jäänyt, mistä se veivi irrotetaan ja minne se kampi heitetään. Viskataanko sillä vesilintua tms.?
Sen kyllä tiedän, että lähtiessä lusikka heivataan nurkkaan. Tai annetaan pois, niin kuin saksalaiset söötimmin sanovat. Lopputulos on kuitenkin sama: Mitäpä kuollut enää lusikalla, kun ei ruokaakaan enää tarvitse. Sanonta viittaa vahvasti keskiaikaisiin pöytätapoihin, joissa ruoka syötiin sormilla ja lusikalla. Jokaisella oli oma lusikkansa, jota varjeltiin kuin silmäterää, olihan lusikka arvokas esine. Matkoille ja juhliinkin se otettiin mukaan. Puhdistaminen oli helppoa: Pari nuolaisua ja kyllä se siitä. Sanomattakin on selvää, että lusikasta luovuttiin vasta kun Noutaja jo kolkutteli ovella.
Syitä kuolemaa tarkoittavien kiertoilmaisujen, eufemismien, käyttöön on useita: niiden avulla on mahdollista ilmaista erityisiä lisävivahteita, niitä voidaan käyttää kuvaamaan vaikeita asioita ja usein yhdellä vertauskuvallisella ilmauksella voidaan tuoda esiin merkityksiä, joiden kirjaimelliseen selittämiseen kuluisi liikaa aikaa ja vaivaa.
Kuolemasta kertovista kiertoilmauksista tylsimmät ovat uutistyyliä: Surmansa sai tai henkensä menetti. Traagisinta on, kun puhutaan siitä, miten vaikkapa Suomessa joka toinen päivä yksi vanhus päättää päivänsä eli lähtee täältä ns. oman käden kautta. Kun halutaan olla tahdikkaita, puhutaan elämän liekin sammumisesta, elämänlangan katkeamisesta tai pois nukkumisesta / pääsemisestä. Miksi on niin vaikea käyttää termejä Kuolla, kuoli ja kuollut?
Mustan huumorin käyttäminen on myös omanlaisensa tapa puhua keskeltämme pois lähteneistä. Tai sitten kyse on kuoleman pilkkaamisesta tai kokonaan kieltämisestä, vaikka en osaakaan sanoa, onnistuuko noista kumpikaan keneltäkään. Englantilaiset hupiohjelmat ovat täynnä makaaberia kuolemalla ”ilottelua”. Tyypillistä on se, että hautajaisissa arkku putoaa ja hajoaa tai lipsahtaa ruumisautoon siirrettäessä karkuun ja lähtee huimaa vauhtia liukumaan alas mäkeä…
Rehvakkaasti suomessakin puhutaan silloin tällöin siitä, miten tyhjää potkaisseet ovat nyt manan majoille menneinä maassa matojen ruokana tai pukkaavat koiranputkea. Ovathan nuo ilmaukset suorastaan inhorealistisen kuvaavia, vaan käyttäisikö joku tämän bloginan lukijoista omasta edesmenneestä äidistään moista kieltä?
Lienee reilua, että Ruttopuiston rovasti kertoo jotakin myös omista hiippakuntarajakokemuksistaan. Rajanylityksiä ei vielä ole ollut, sillä kun minut 40 vuotta sitten vihittiin papiksi, pääkaupunkiseudulla oli vain yksi luterilainen hiippakunta eli Helsinki. Muutin Espoosta työn perässä Helsingin keskustaan (silloiseen Vanhankirkon seurakuntaan) ja virkapaikkani oli Bulevardilla samassa talossa ja rapussa kuin piispan konttori.
En minä siitä piispan talosta osannut työelämäni aikana poiskaan lähteä, vaikka varsinaiset hiipparit kuinka ottivat ja vaihtuivat ylimmässä kerroksessa vuosikymmenten aikana. Ja kun jäin eläkkeelle, en tapiolalaisena eläkeläisenäkään ymmärtänyt vaihtaa hiippakuntaa, vaikka tunnen Espoosta enemmän pappeja kuin tätä nykyä Helsingistä. Ajattelin, että kun olen aina kuulunut Helsingin hiippakunnan kalustoon, niin voisinhan minä jatkaa siellä roikkumista vielä nykyisenkin piispan kiusana.
Sen piispallisen kaitsennan laita voisi tosin olla vähän niin ja näin. Kun olen nykyistä viranhaltijaa ihan älyttömän paljon vanhempi, voisi käydä silleen, että se onkin meikäläinen, joka joutuu piispan kaitsijaksi…
Minulla oli työrupeamani loppuvaiheessa jonkinlaisena salaisena toiveena, että olisin saanut lähteä täältä ns. saappaat jalassa eli keskeltä työn ilon ja vaivan, vaikkapa Vanhasta kirkosta heti saarnani jälkeen tai ehtoollisen aikana. Ei onnistunut kivuton lähtö. Raihnainen loppu, hidas hiipuminen odottanee…?
Toiseksi eniten itse itselleni suosittelemani lähtötapa on nauruun kuoleminen. Se olisi aika piristävää. Oikeastaan sitä on jo pikkuisen harjoiteltukin. Joskus on tullut niin iso naurun remahdus, että en ole meinannut saada millään henkeä, enkä nyt tarkoita Pyhää Henkeä vaan ihan tätä tavallista. Toisaalta tiedän kyllä sen, että Jumala hengittää minussa ja minua. Kun nämä maalliset hengitysharjoitukset loppuvat, en tarvitse enää sitä pihkuran lusikkaakaan.
Entä sen jälkeen? Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna: Mä vaan delaan. Niin, ja tietysti toivon loputonta iloa mieluummin kuin ilotonta loppua.
*) Blogina = blogi+pakina
Kun ymmärsin mihin ev.lut. yhteisö (ent. ev.lut. kirkko) on menossa (siis muuttumassa maailmalliseksi sosiaaliyhteisöksi) en vaihtanut hiippakuntaa vaan kirkkokuntaa. Ehkä se on ev.lut. toimihenkilölle (=”pappi”) se on vaikeampaa.
Lähetyshiippakunnassa on useita entisiä evl-kirkon pastoreita. Ihmettelen miksi evl-kirkossa väännetään monista eri asioista vuosikausia. Helpotti kun liityi Lähetyshiippakunnan seurakuntaan ja erosin evl-kirkosta. Meillä ei ole evl-kirkon ongelmia.
Jari: Luther sanoi, että ”ellei meidän Herra Jumalamme leikinlaskua ymmärtäisi, niin enpä tahtoisi minä taivaaseen!” Onko sinulla minkäänlaista tajua huumorista?
Juha: Totta, että teillä ei ole evl.kirkon ongelmia, mutta teillä on Lähetyshiippakunnan ongelmat. Ei ole kaikkien pappien siirtyminen mennyt ihan putkeen. Tilalle on tullut aikamoisia jaakopinpaineja, jotka ovat jatkuneet pitkään ja todella syöneet miestä.
Totta. Mielestäni ne ovat olleet evl-kirkon ongelmia, kun eivät hyväksyneet että saarnaisi Lähehetyshiippakunnan seurakunnassa.
Toki kaikissa yhteisöissä, joissa on ihmisiä tulee olemaan ongelmia, vaikka kaikki pyrkisi toimimaan oikein. Meillä kaikilla elämäntilanteet vaihtuvat ja ne vaikuttaa myös muihin.
Sori RR,
Bloginasi oli hyvä, ja etenkin hauska. Vastaukseni ei ollut kumpaakaan. Sori siitä että pilasin tunnelman. Koetan tehdä parannuksen ja kommentoida seuraavan kerran blogina-tyyliin.
Jari: Joo, blogisteille sopii antaa samalla mitalla takaisin, lusikalla tai kauhalla. Me bloginoitsijat taas tykkäämme siitä, jos ja kun lukija pääsee samalle aaltopituudelle kirjoittajan kanssa. Muutamakin onnistunut kohtaaminen samalla sivulla toimii korjaavana kokemuksena niille lukuisille nahisteluille, joissa kommentoijan tarkoitus on vain lyödä kirjoittajaa vyön alle.
Ajatus siitä, että kirjoittaja ja lukija kulkevat yhtä matkaa vaikka lyhyenkin matkan, on inspiroiva. Keskusteluhan tässä touhussa on kaiken A ja O, ei vihanpito tai toisten nollausmollaus. Toistemme pahoinpitely onnistuu meiltä automaattisesti, hyvinpitelyn eteen täytyy nähdä paljon vaivaa…
Hauska kirjoitus, kiitos siitä. Tuo ajatus, että nuori piispa voisi tarvita kaitsentaa, eikä toisin päin, on rakentava. Ja onhan tuon kaitsennan tarve jo ehditty moneen kertaan toteamaan.
Tuo nuori piispa pitäisikin saada nöyräksi ja tajuamaan, että viimekädessä hän on kaikista toimistaan tilivelvollinen Pentti ja Johanna Korhoselle.
Werner: Mutta ei esimerkiksi Risto Korhoselle?
Pentti: Ei tuo kaitsenta näytä tänä päivänä erityisen hyvin onnistuvan keneltäkään piispalta, kun pääasiassa nuoret papit hyppivät niin monissa asioissa esimiestensä silmille.
Nuorena pappina minä kovasti ujostelin piispoja enkä olisi kuuna päivänä kuvitellut pitäväni moista johtajaa kaverinani. Well, ajat muuttuvat ja aika moni meistä niitten mukana. Jos minulla tänä päivänä on asiaa vaikkapa arkkipiispalle, niin ei muuta kuin chattikeskustelu pystyyn Facebookissa.
Silti en tahdo vieläkään kavereerata piispojen kanssa, etteivät roolit menisi sekaisin: Piispa on papistoon nähden esimiesasemassa. Hänen tehtävänsä on palauttaa meikäläinenkin ruotuun, jos niikseen tulee. Ei tee mieleni rikkoa niitä uskollisuuden ja kuuliaisuuden valoja, joita olen Jumalalle, seurakunnalle ja työtovereille antanut.
Suuri ja kauhistava ajatus olisi ainakin minulle, että nousisin esimiestäni vastaan ja haastaisin hänet leivättömän pöydän ääreen. Vaan nythän tuo näyttää sujuvan monilta kollegoilta aivan luonnikkaasti…
Papit ovat vastuussa piispoille, mutta piispat eivät kenellekään. Heillä on hiippakunnissaan ehdoton valta, ja tunnetusti ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Ruotsissa myös piispojen valtaa kontrolloi sitä varten asetettu toimielin.
Werneri, eikö nöyryys kaunistaisi myös piispaa?
Kiitos hauskasta blogista. Olenkin muutens pohtinut, että miksi pitää kuulua juuri asuinpaikkansa mukaan johonkin seurakuntaan? Olen nykyiseen omaani oikein tyytyväinen vaan jospa en olisi? Sinnehän ne kirkollisverokillingit kuitenkin menisivät vaikka mielellään kuuluisi viereiseen, jossa meininki tuntuisi paljon paremmalta ja jonka jumalanpalveluksissa ja muissa tilaisuuksissa kävisin. Ei ole mahdollista ilmoittaa, että siirtäkääpä meikäläinen tuohon viereiseen seurakuntaan , kun en oikein tykkää tämän nykyisen menosta. Ei vaan tavallisen seurakuntalaisen kohdalla käy!
Tarja: Henkilöseurakunnasta on moni kauan haaveillut, mutta sen käytännön toteutus olisi aikamoisen haastava juttu. Helsingissä on helppo valita itselleen sellainen seurakunta, jonka toimintaan tahtoo ottaa osaa. Kun oma seurakuntani sijaitsi keskellä stadia, niin oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että esimerkiksi messuihimme tuli väkeä ympäri kaupunkia, koska keskustaan on aina helpointa tulla. Eikä kukaan koskaan ole kysynyt, että mihinkäs seurakuntaan mahdatkaan kuulua.
Hauskasti kirjoitettu. Ammatissasi varmaankin kehittyy myös kuoleman kielen asiantuntijaksi ja kohtaa kuoleman kielissä (olevia) ihmisiä. Keskustelu kyllä sitten meinasi heti mennä ihmeen vakavaksi.
Tuli mieleen noista koiranputken pukkaamisista ja matojen ruuista. Kuulostavat kyllä rehvakkaalta ja vähän karkealtakin kielenkäytöltä, mutta uskon että usein niilläkin on myös syvempi merkitys. Suomalainen perusmies, joskus -nainenkin, on usein aika heikosti varustettu tunteiden ilmaisemista varten. Ronskin puheen takana voi kuitenkin olla halu osoittaa kunnioitusta ja osanottoa tai sanoittaa surua ja herkkää tilannetta oman ilmaisun rajoissa.
Risto: Joo, nuorena pappina keskellä Helsinkiä ihmettelin, miten meillä saattoi vuosittain olla hautajaisia paljon enemmän kuin kasteita ja vihkimisiä yhteensä. No, Vanhan kirkon vaiheilla asui silloin vanhaa väkeä.
Papeilla on toki muutakin ohjelmaa kuin hautajaisia, mutta hautuumaahenkilökunnalla ei. He ovat jatkuvasti tekemisissä kuoleman, kuolemisen ja kuolleitten kanssa. He ovat kehittäneet oman keskinäisen kielenkäyttönsä, johon pappi silloin tällöin saa tuntumaa. Kyse voisi olla jonkinlaisesta itsesuojeluvaistosta. Heille ei tarvitse muistuttaa, että Kuolema on, pikemminkin päinvastoin, että Elämä on.
Hyvä asia on, että Suomessakin on opeteltu kollektiivista suremista, mutta tosiasiaksi jää, että kyllähän me ihmiset yksilöinä olemme kuoleman majesteetin edessä hämillämme ja viimeiselle portille kaikkien on kuljettava yksin.
Tässä blokissa ei muuten käsitelty blogin aihetta kuin 1.5 riviä. Mutta oli muita hauskoja juttuja kuten se, että ihmisten pitää kokoajan tietää kuinka kaukan papin vihkimyksestä on aikaa.
Onko se nyt niin kohtuutonta jos vaihtaa hiippakuntaa kaksi kerta 46 vuodessa? Ja onhan se lähdettävä jos esipaimenta ei enää ole.
Werner: Mistäs sinä nyt niin suutuit, että ihan mustaksi muutuit? Korhos-Pentin kommentistako vai kenties siitä, että erikoisen laskutapasi mukaan blogin aihetta käsiteltiin vain 1,5 riviä? Toisenlaisella laskutavalla päästään hieman pitempiin rivimääriin, kun huomataan/ muistetaan / luetaan, että hiippakunnan vaihtaminen on eufemismi kuolemalle. Tämä oli lähtökohtana Ruttopuiston rovastin bloginalle, joka toteutui tajunnanvirtatekniikkaa käyttäen. Jos lukija ei syystä tai toisesta päässyt mukaan tähän flow’hun, niin mitä todennäköisimmin hänen kohtalonsa on sama kuin ajopuulla.
RR: ”hiippakunnan vaihtaminen on eufemismi kuolemalle.”
Kuten on myös ”kylmän pierun päästäminen”.
”Tulkoon sinun valtakuntasi!” Sinuttelevat Jumalaa, piispaa teitittelevät.” (Torsti Lehtinen, Mahdolliset maailmat, 2005.)
Rauno: Ei pidä tuo Torstin sana enää kutiaan. Minä ottaisin muuten teitittelyn takaisin kuvioihin. Ihan mukava olisi pitää joitakin ihmisiä loitommalla teitittelemällä heitä. Sinunkauppojen tekeminen on jotakin ihan muuta kuin lähtökohta, että heti pitäisi olla kaikkien kanssa sinuja. Oma karjalaissyntyinen äitini teititteli vielä omia vanhempiaan.
Mitä taas Jumalaan tulee, niin Jeesushan se meitä opetti puhuttelemaan Jumalaa Isänämme.
Nähdäkseni emme koskaan pääse täysin sinuiksi Jumalan kanssa: Jumala on pyhä, me olemme syntisiä. Ei meistä koskaan tule tasa-arvoisia, tasavahvoja, tasavertaisia. Jumalaa tulee meidän maailman tappiin asti peljätä ja rakastaa eli kunnioittaa ja palvella.
”Suomessa joka toinen päivä yksi vanhus päättää päivänsä eli lähtee täältä ns. oman käden kautta.”
Aikoinaan Keskolla oli ihan oikeasti kahvimainos, jonka teksti kuului: ”Päätä päiväsi K-kahvilla”.
Kimmo: Muistan hyvin tuon onnettoman mainoksen. Kylmän pierun jouduin googlaamaan.
RR: ”Kylmän pierun jouduin googlaamaan.”
Löytyy esim. täältä: https://urbaanisanakirja.com/word/paastaa-kylma-pieru/
Kyse on todellakin Jumalan kunnioittamisesta. Isä Jumalan yhteydessä ei ole kuitenkaan sukupuolinen sana.