Uutinen vapaakirkollisen evankelistan Hilja Aaltosen kuolemasta nosti päällimmäiseksi mieleeni kysymyksen herätyksestä. Häneen on liitetty viime vuosina tunnetuksi tullut profetia, joka muistuttaa Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa kerrottua iäkkään Simeonin tapausta.
Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun.
Hilja Aaltosen tai häneen liitetyn (viisaammat voivat täsmentää) profetian mukaan häntä ei oteta pois ennen kuin herätyksen sateet alkavat. Ja herätyksen tulisi alkaa isosta kirkosta.
Hilja Aaltonen eli 105-vuotiaaksi. Yhä pitemmäksi jatkunut elon taival pohditutti ainakin minua tämän profetian suhteen. Voi sanoa, että siihen teki mieli uskoa, ihan vain tämän aikaperspektiivin takia. Tietenkin myös siksi, että Aaltosesta välittyi mitä sydämellisimmän kristityn ja sananjulistajan kuva.
Evankelista Aaltosen muistoon eivät nämä profetiapohdinnat vaikuta mitenkään. Muiden suomalaisten kristittyjen tavoin kunnioitan hänen muistoaan. En muista lukeneeni koskaan hänen kirjoittamiaan kirjoja, mutta muutamat laulut ovat tuttuja. Niissä on hyvä sanoma.
Mutta mitä nyt pitäisi ajatella siitä herätyksestä? Yksi mahdollisuus on, että se on alkanut ja siksi Jumala otti profeettansa lepoonsa. Ylennettiin kirkkauteen, kuten tavataan sanoa. Toinen mahdollisuus on se, että profetian ei annettu täyttyä, vaan Jumala muutti suunnitelmaansa. Sellaisesta on Raamatussakin esimerkkejä.
Monet tietenkin ajattelevat, että kaikki profetiat ja ennustukset ovat vain päänsisäisiä mielenliikkeitä, ja niille käy kuten ennustuksille yleensäkin.
Profetiat maatamme koskevasta herätyksestä ovat kuuluneet karismaattisten herätysjulistajien perusgenreen. Varsinkin ulkomailta tulleet karismaatikot ovat ihastuttaneet hallintäyteisiä yleisöjään puhumalla herätyksestä, joka odottaa ihan tuossa oven takana. On luvattu syyssadetta ja kevätsadetta ja joskus tulisadetta. Tapana on ollut myös vakuutella, että suomalaiset ovat Jumalan silmissä erityisasemassa. Lähes omaisuuskansan Israelin kintereillä.
Suomalaisille on luvattu erityistehtävää. Näinhän me kyllä ajattelimme vuosikymmenet poliittisestikin. Meillä oli erityistehtävä idän ja lännen välissä ja rauhanturvaamisen suurvaltana. Lääkäreitä olimme, emme tuomareita.
Pienpiireissä samansuuntaisia profetioita on jatkettu. Herätyksen lupaaminen on ollut yhtä yleistä kuin Venäjän hyökkäyksen povaaminen. Noihin kahteen voikin profetiakarismaattisuuden tiivistää. Herätys tulee, mutta niin tulee Venäjäkin.
Jos saisin valita, ottaisin mieluummin ensimmäisen, vaikka ei sekään ihan ongelmatonta olisi.
Viime syksynä luimme vastakkaistakin profetiaa. Kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola sanoi, ettei herätyksiä enää tule. Vaikka kirkkohistoriassa onkin usein tyydytty tutkimaan menneisyyttä, ei tulevaisten tähyilykään ole vailla pohjaa, jos perustelut ovat hyvät.
Sosiaalihistoriallisessa tulokulmassa Ketola oli kestävällä perustalla. Yhtenäiskulttuuria ei ole, eikä Suomen kansa enää ryntää yhtenä miehenä ilmiöiden tai aatteiden perässä. Ihmisten elämänkatsomuksissa tapahtuu tietenkin muutoksia, eikä uskontokaan ole pois pelistä, mutta massaliikkeiden aika on ohi. Vaikuttaa ihan järkevältä.
Ja kuitenkin tulevaisten tähyily on dosentille yhtä vaikeaa kuin profeetallekin. Neuvostoliitto kaatui ja Saksat yhdistyivät, perussuomalaiset nousi miesten suosituimmaksi puolueeksi, Suomi voitti euroviisut. Kaikkea odottamatonta ja ennalta laskematonta tapahtuu. Mikä ettei yksi uskonnollinen herätyskin vielä.
Mitä sitten on herätys? Sanan varsinaisin merkitys ilman hiusten halkomisia tai sanoilla kikkailuja on uskonnollinen joukkokääntyminen. Sana on tietenkin lainattu moneen maalliseenkin käyttöön, ja itse kukin heräilee aina johonkin asiaan. Mihin kulloinkin. Mutta yleisesti puhumme herätyksestä, kun uskonnolle piittaamattomia ihmisiä herää sankoin joukoin ja he alkavat tunnustaa kristillistä uskoa. Uskon sisältö ja kohde on yleinen ja yhteinen, mutta uskomisen tapa on henkilökohtainen.
Mitä sinun profeetan anturisi sanovat? Tuleeko vielä herätys? Vai menivätkö ne jo?
Olen itse paljonkin miettinyt, mitä merkitystä on sillä, että Länsi-Suomen rukoilevaisuus, vanhin herätysliikkeemme, syntyi pitkälti samalla alueella, jolla oli aikaisemmin vaikuttanut kansankielellä saarnaavien fransiskaanien luostari, se, jonka Pyhän Ristin kirkossa minäkin olen saanut sukuni penkissä kasvaa kristittynä.
Herätysliikkeillä on usein taipumus korostaa herätyksen ”vertikaalista” lähtökohtaa. Silloin tahtovat unohtua sen ”horisontaaliset” pelastushistorialliset juuret.
Sikäli elämmekin Suomessa erilaista aikaa kuin 1700-luvulla tai edes viime sotien jälkeen, että meillä on kasvava osa väestöä, joka ei enää usko Raamattuun eikä välttämättä minkäänlaiseen jumalaan. Tähän asti herätykset ovat syntyneet todellakin joko uskovien kotien lasten tai yleisellä tasolla kristityksi tunnustautuneiden kastettujen kirkon jäsenten piirissä – poikkeukset poislukien.
Hyvä puheenvuoro Martilta. Olisitko Martti sitä mieltä, että oikea Hengen herätys perinteisestä kristinuskosta vieraantuneiden keskuudessa voisi tapahtua paljon pienemmässä mittakaavassa kuin herätykset ennen? Sellaisena Hengen tahtoon hiljaisena taipumisena?
Eiköhän se herätys alkanut jo ensimmäisenä helluntaina ja jatkunut erilaisissa muodoissa koko ajan eri kirkkokunnissa. Ennen kaikkea se on kunkin kristityn omassa sydämessä tapahtuva asia, ei jonkun yhteisön yleinen. Yhteisö voi antaa virikkeitä yksilön heräämiselle, mutta herääminen ja usko ovat Jumalan lahja. Joku voi kokea herätyksen vaikkapa Luojan luontoa tarkkailemalla. Tietysti silloinkin tulee olla tietoa kristillisestä sanomasta pohjalla.
Kuulin juuri Radi Deistä miten Riku Rinne, paljon vierailtuaan Hilja Aaltosen luona, koki tämän profetian tulevasta herätyksestä. Aaltonen sanoi, että ”jokamiehen pellolle sataa”.
Aaltonen oli vahva yhteiskristillisyyden kannattaja ja halusi edistää kristtyjen yhteyttä.
Rinne sanoi, että hän kertoi aina vieraillessaan Aaltoselle yhteiskristillisyyden kehittymisestä Suomessa. Radio Dei, TV7, Kristuspäivä, Hengen uudistus jne.
Jumala on antanut sataa kaikille pelloille eli kaikkiin kirkkokuntiin ja nyt on meidän varassamme, miten me otamme jatkossa vastaan tämän sateen ja miten me menettelemme. Pallo on siis meillä.
Uutinen Hilja Aaltosen kuolemasta pysäytti. Sairasvuoteellaan hän kantoi koko Suomea sydämellään. Siihen mahtuivat ”iso kirkko” ja hän kotinsa vapaakirkollisuus, siihen mahtuivat ”körtit” ja muut liikkeet.
”Minä odotan vanhanaikaista herätystä. Odotan, että se alkaisi isosta kirkosta. Ei hurmosliikkeenä, vaan hiljaisena ja jykevänä, Jumalan Sanan mukaisena”, hän totesi haastattelussaan. Kunnioitan hänen muistoaan.
”Mitä sinun profeetan anturisi sanovat?”
Että tässä tapahtui kaksi merkittävää asiaa hyvin lyhyen ajan sisällä. Toivon, että uskon vuosi ja Euroopan evankelioiminen tuottaisivat hyvää hedelmää.
Ja tietenkin sitä, että malttaisimme itse antaa sen tapahtua ”hiljaisena ja jykevänä, Jumalan Sanan mukaisena” mikä varmasti on vaikeaa.
Kakkuri kirjoittaa sanan ”herätys” kokeneen inflaation. Hänen mukaansa ”pieniäkin hengellisiä virkistymisiä kutsutaan nykyisin paremman puutteessa herätyksiksi.”
Tämä pitää varmasti paikkansa. Näin määritellen 1800-luvulla ei Suomessakaan ollut varsinaisesti kuin kaksi herätystä, jotka molemmat kasvoivat suuriksi herätysliikkeiksi: lestadiolaisuus ja herännäisyys.
Puhumme hypoteesista ja toisaalta uskovien profetiasta, josta tänne kirjoittavilla on jokaisella oma käsityksensä.
Kiitos Vaahtorannalle mielenkiintoisesta linkistä fransiskaaneihin. Pidän tuota uskottavana.
Täällä on siis todettu, että herätyksissä toteutuu eräänlainen tuhlaajapoika-ilmiö. Uskovaisten perheiden, oman sukunsa kristillisessä perinteessä ja kulttuurissa kasvaneet, mutta luopuneet jälkeläiset palaavat nimikristillisyyden orjuudesta takaisin elävään uskoon.
Ihmettelen, että Laaksonen unohti evankelisen liikkeen. Näen paikkakuntani Luther-kirkossa paljon aktiivisia ja sydämellisiä uskovia ja paljon nuoria. Tiedän myös, että perinteisistä herätysliikkeistä on mennyt nuoria perheita Luther-säätiön toimintaan. Minulle he ovat sanoneet menevänsä nimen omaan kuulemansa sanan tähden.
Laaksosen mainitsema Laeastadius ei pitänyt itseään minään suurena profeettana. Hän ennusti vuoden 1848 tapahtumien johtavan valtiolliseen sekasortoon ja anarkiaan, minkä jälkeen alkaisi voimakas herätys, arvatenkin juuri Pohjolassa…..
Jorma, minusta evankelisuus oli enemmän tätä Kakkurin korostamaa ”hengellistä virkistymistä” kuin kunnon herätys. Siksi jätin sen pois. Makuasia.
Martti Vaahtorannan kakkoskysymys on kyllä aiheellinen. Olisiko Luther-säätiössä sittenkin yllättävää potentiaa? Saattaa olla, että olen ollut perinpohjin väärässä.