Uutinen vapaakirkollisen evankelistan Hilja Aaltosen kuolemasta nosti päällimmäiseksi mieleeni kysymyksen herätyksestä. Häneen on liitetty viime vuosina tunnetuksi tullut profetia, joka muistuttaa Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa kerrottua iäkkään Simeonin tapausta.
Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun.
Hilja Aaltosen tai häneen liitetyn (viisaammat voivat täsmentää) profetian mukaan häntä ei oteta pois ennen kuin herätyksen sateet alkavat. Ja herätyksen tulisi alkaa isosta kirkosta.
Hilja Aaltonen eli 105-vuotiaaksi. Yhä pitemmäksi jatkunut elon taival pohditutti ainakin minua tämän profetian suhteen. Voi sanoa, että siihen teki mieli uskoa, ihan vain tämän aikaperspektiivin takia. Tietenkin myös siksi, että Aaltosesta välittyi mitä sydämellisimmän kristityn ja sananjulistajan kuva.
Evankelista Aaltosen muistoon eivät nämä profetiapohdinnat vaikuta mitenkään. Muiden suomalaisten kristittyjen tavoin kunnioitan hänen muistoaan. En muista lukeneeni koskaan hänen kirjoittamiaan kirjoja, mutta muutamat laulut ovat tuttuja. Niissä on hyvä sanoma.
Mutta mitä nyt pitäisi ajatella siitä herätyksestä? Yksi mahdollisuus on, että se on alkanut ja siksi Jumala otti profeettansa lepoonsa. Ylennettiin kirkkauteen, kuten tavataan sanoa. Toinen mahdollisuus on se, että profetian ei annettu täyttyä, vaan Jumala muutti suunnitelmaansa. Sellaisesta on Raamatussakin esimerkkejä.
Monet tietenkin ajattelevat, että kaikki profetiat ja ennustukset ovat vain päänsisäisiä mielenliikkeitä, ja niille käy kuten ennustuksille yleensäkin.
Profetiat maatamme koskevasta herätyksestä ovat kuuluneet karismaattisten herätysjulistajien perusgenreen. Varsinkin ulkomailta tulleet karismaatikot ovat ihastuttaneet hallintäyteisiä yleisöjään puhumalla herätyksestä, joka odottaa ihan tuossa oven takana. On luvattu syyssadetta ja kevätsadetta ja joskus tulisadetta. Tapana on ollut myös vakuutella, että suomalaiset ovat Jumalan silmissä erityisasemassa. Lähes omaisuuskansan Israelin kintereillä.
Suomalaisille on luvattu erityistehtävää. Näinhän me kyllä ajattelimme vuosikymmenet poliittisestikin. Meillä oli erityistehtävä idän ja lännen välissä ja rauhanturvaamisen suurvaltana. Lääkäreitä olimme, emme tuomareita.
Pienpiireissä samansuuntaisia profetioita on jatkettu. Herätyksen lupaaminen on ollut yhtä yleistä kuin Venäjän hyökkäyksen povaaminen. Noihin kahteen voikin profetiakarismaattisuuden tiivistää. Herätys tulee, mutta niin tulee Venäjäkin.
Jos saisin valita, ottaisin mieluummin ensimmäisen, vaikka ei sekään ihan ongelmatonta olisi.
Viime syksynä luimme vastakkaistakin profetiaa. Kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola sanoi, ettei herätyksiä enää tule. Vaikka kirkkohistoriassa onkin usein tyydytty tutkimaan menneisyyttä, ei tulevaisten tähyilykään ole vailla pohjaa, jos perustelut ovat hyvät.
Sosiaalihistoriallisessa tulokulmassa Ketola oli kestävällä perustalla. Yhtenäiskulttuuria ei ole, eikä Suomen kansa enää ryntää yhtenä miehenä ilmiöiden tai aatteiden perässä. Ihmisten elämänkatsomuksissa tapahtuu tietenkin muutoksia, eikä uskontokaan ole pois pelistä, mutta massaliikkeiden aika on ohi. Vaikuttaa ihan järkevältä.
Ja kuitenkin tulevaisten tähyily on dosentille yhtä vaikeaa kuin profeetallekin. Neuvostoliitto kaatui ja Saksat yhdistyivät, perussuomalaiset nousi miesten suosituimmaksi puolueeksi, Suomi voitti euroviisut. Kaikkea odottamatonta ja ennalta laskematonta tapahtuu. Mikä ettei yksi uskonnollinen herätyskin vielä.
Mitä sitten on herätys? Sanan varsinaisin merkitys ilman hiusten halkomisia tai sanoilla kikkailuja on uskonnollinen joukkokääntyminen. Sana on tietenkin lainattu moneen maalliseenkin käyttöön, ja itse kukin heräilee aina johonkin asiaan. Mihin kulloinkin. Mutta yleisesti puhumme herätyksestä, kun uskonnolle piittaamattomia ihmisiä herää sankoin joukoin ja he alkavat tunnustaa kristillistä uskoa. Uskon sisältö ja kohde on yleinen ja yhteinen, mutta uskomisen tapa on henkilökohtainen.
Mitä sinun profeetan anturisi sanovat? Tuleeko vielä herätys? Vai menivätkö ne jo?
Mitä olisi kirkkomme ilman evankelisuutta? Vaikuttaa siltä, että SLEY on varsin hyvin pysynyt perustuksellaan. Samoin ehkä rukoilevaisuuskin. Lestadiolaisuudesta en ole lainkaan niin varma. Pahaa pelkään, että verkkoihin on tullut pahoja reikiä. Eikä yksikään veeällä saati esikoinen uskaltaudu rehelliseen opilliseen keskusteluun. Omaan pussiin pelaamista ne tämänkin palstan kommentit sieltä päin lienevät? Kyllähän se jotakin kertoo.
Herätys alkaa isosta kirkosta, mutta vasta sitten kun se on tullut ensin pieneksi. Enkä usko, että herätystä tulee enää tapahtumaan siellä, missä kielletään Pyhän Hengen toiminta naisen toimiessa opetus- ja saarnavirassa.
Herätystä on jo nyt, mutta erilaista kuin aikaisemmin. Miksi Jumala ei teksis uutta, miksi hän tyytyisi vanhaan? Ehkä nyt oleva ei tule koskaan suurin otsikoin ja ihmistä korostamalla vaan hiljaa ihmiseltä ihmiselle! Mitä evl kirkoon tulee niin itse olemme este. Emme anna tilaa Pyhälle Hengelle. Kun menemme messuun meidän pitäisi mennä rukoillen ja siunaten sydämissämme Pyhän Hengen tulen ja tuulen kaipuu ja sen uskominen että Hän on meissä ja tulee mukanamme sinne missä Jeesukseen uskotaan aidosti ja todesti. Kaikki on mahdollista niille jotka uskovat. Uskotaan saaneemme niin saamme. Nähdään ja tunnetaan merkit joita on ja tuetaan tosiamme ruohonjuuritasolla. Rakastetaan toisiamme jumalallisella rakkaudella. Se on mahdollista.
Ison kirkon herätys on alkanut minusta, sinusta, meistä, heistä, jotka ikävöivät Pyhän Hengen uudistusta. Tämä herätys kulkee sydämestä sydämeen ja rikkoo rajoja. Tämä herätys luo uutta meissä ja iso kirkkokin muotoutuu uudelleen. Viimeiset vuodet kirkkoriitoineen ovat todisteena siitä, kuinka palokunta on ollutm jo paikalla sammuttamassa herätyksen kipinöitä. Mitkään sanalliset määritelmät eivät riitä kuvaamaan sitä, kun Pyhä Henki luo meissä uuttä elämää. Teologiset pohdinnat ovat kaukana siitä, mitä virallisen järrjestäytyneen kirkon laidoilla tapahtuu. Herätysl on oppositiossa ja siksi sitä vainotaan! Ison kirkon herätys johtaa maassamme kokonaan uuden luterilaisen kirkon syntyyn.
Raumalaisten fransiskaanien ja kalantilaisen Liisa Eerikintyttären saarnat ja ilmoitukset eivät ole yhtyeismitallisia. Fransikaanit kylvivät tosin siinä missä Liisakin, joku ja jotkut säikähtivät ja ottivat sanan tosissaan. Fransikaanit hävisivät reformaation murskeina, Liisan elämänvaiheista elämänsä saarnan jälkeisistä ajoista ei ole mitään luotettavaa tietoa. Liekit kirkon ulkopuolella syttyvät ja sammuvat, tuli jää palamaan siellä, missä ihmisen elämä otetaan tosissaan. Väitän, että nykyinen liberaaliksi haukuttu kirkko on siinä herätyksen keskiössä, jossa edes yritetään ymmärtää ja auttaa juuretonta ihmistä kiinnittymään ELÄMÄÄN, ei pelkästään sen jälkeiseen elämänosaan. Helppo on vaahdota taivaasta ja helvetistä, mutta vaikeampaa on osoittaa ihmiselle, miten tässä elämässä voi ja saa olla onnellinen.
Keskiaikaisessa Viipurissa oli yksi maailman ihmeistä; fransiskaani- ja dominikaaniluostari samassa kaupungissa. Se ei kummunnut hengellistä herätystä. Myöhempi viipurilainen hengellisyys kumpusi paljolti erilaisesta maaperästä kuin esim. laatokankarjalainen renqvistiläisyys (”rukoilevaisuus”) tai kannaksen maaseudun evankelisuus. Sellanen ol Viipuri, muistat sie?
Olen samaa mieltä. Herätysten juuret ovat olemassa kansanhurskauden juurevassa maaperässä. Sillä ei ole merkitystä, millaisen teologisen tai opillisen viitekehyksen sisällä se puhkeaa ilmoille. Se syntyy siitä kun jäsenkristillisyys ei pysty tarjoamaan mitään todellista vastausta ihmisten hengelliseen tarpeeseen. Siinä mielessä katolisen ajan hurskauselämä voi hyvinkin toimia kasvupohjana uudelle myöhemmälle vakavalle herätykselle. Tunnetaanhan herätyksiä katolisessa kirkossakin, ainakin keskiajalla valdolaiset ja böömin veljet. Etelä-Ranskassa oli muitakin surkealla tavalla vainottuja heng liikkeitä.
Fransiskaaniluostari tosin suljettiin uskonpuhdistuksen tiimellyksessä. Silti minun on vaikea olla ajattelematta, että jäljelle jäänyt kristillinen tietoisuus, jonka syntyvä luterilainen ortodoksia kattavine kansanopetuksineen uudella, raikkaalla tavalla valaisi, olisi ollut merkityksetöntä myöskään myöhemmän kansanherätyksen syntymisen kannalta. Joka tapauksessa on merkillepantava tosiasia, että rukoilevaisuuden syntyalue liittyy fransiskaanien vaikutusalueeseen, joskin tämä minun kotiseutuni oli Liisa Eerikintyttären aikoihin merenkulun ja kaupan myötä tiiviissä kosketuksessa myös laajempaan eurooppalaiseen elämänpiiriin.
Rukoilevaisuudelle on tyypillistä sen ankkuroituminen yhtäältä luterilaiseen kirkollisuuteen ja (myöhäis)ortodoksiseen luterilaisuuteen, toisaalta sen saamat vaikutteet sekä kristikunnan spiritualiteetin pitkästä historiasta että tunnustuskuntien rajat ylittävästä hartauskirjallisuudesta – ja siinäkin se seuraa luterilaisen ortodoksian jälkiä.
En suinkaan kiistä Martti Vaahtorannan hypoteesia fransiskaanien vaikutuksesta vakkasuomalaiseen ja myöhempään rukoilevaiseen maaperään ja herätykseen. Otin rinnalle viipurilaisen vastaavan tilanteen. Voisi myös ajatella samaan syssyyn Rauman fransiskaaniluostarin toimintaa ja sen vaikutusta ympäristöönsä. Tässäpä oiva kirkkohistoriallinen tai uskontotieteellinen tutkimuskohde jollekin nuorelle väitöskirjantekijälle.
Siitä olen jonkinverran erimieltä Vaahtorannan kanssa, että luterilainen ortodoksia olisi jotenkin raikkaalla tavalla valmistanut kansanherätystä. Mitä ilmeisimmin tuo ortodoksia oli aikamoista oikean opin junttaamista ja vastauskonpuhdistuksen henkeen tehtyä oman ajattelun kieltämistä. Pikemminkin tällainen ”raikas” juntta raivasi tilaa valistuksen kauden kirkkokriittisyydelle, mikä puolestaan edesauttoi 1800-luvun herätyksien puhkeamista. Kyllä fransiskaaneilla taitaa olla sormensa pelissä tässä ketjussa, sen alkupäässä. Ilmankos fransiskaanien toimialueilla (Vakka-Suomi, Rauma, Viipuri) kuohuu yhä!
Kuinka hyvin tunnet luterilaisen ortodoksian spirituliteettia, Hannu? Minä olen tutkinut sitä.
Huomiota herättävää siinä on juuri yhtäältä sen itseymmärrys katolisen oppitradition raamatullisena eli ”puhtaan opin” edustajana ja toisaalta sen spiritualiteetin ”vapaus”, joka muutenkin leimaa barokin ajan hengellistä elämää ainakin läntisessä kirkossa virsien ja hartauskirjojen kulkiessa kaikkien hengellisten rajojen yli ilman, että ne olisivat uhanneet tunnustuksellista sitoutuneisuutta. Ja tämä on juuri sitä ilmaa, jota rukoilevaisuus hengittää.
Luterilaisen teologian ehkä suurin teologi, Johann Gerhard, joka on varmasti vaikuttanut myös aikansa pohjoismaiseen luterilaisuuden tulkintaan, on yhtäältä jopa ”biblisistksikin” moitittu Raamattu-uskollinen teologi, joka toisaalta rakentaa argumentaationsa valtavan patristisen kivijalan varaan myös keskiajan traditioon sekä dogmaattisessa keskustelussa että hartauskirjoissaa tukeutuen, mutta aina puhdasta luterilaista oppia edustaen.
Martti, olet varmasti oikeassa tutkimustuloksissasi läntisen kirkon virsien ja hartauskirjojen kulkemisesta yli kaikkien hengellisten tai kirkollisten rajojen. Ja siinäkin, että rukoilevaisuus hengitti tässä ulottuvuudessa vapaata ja raitista ilmaa. Sen verran minullakin on tajua ymmärtää luterilaista spiritualiteettia.
Sen sijaan en ole juurikaan vakuuttunut, että Johann Gerhard olisi luterilaisen teologian suurin auktoriteetti. Vierastan ajatusta, että jonkin kirkkokunnan systemaatikko kaappaa oikeuden ja vallan selittää kristinoppia yhden tunnustuskunnan puolustukseksi tai jatkumoksi jollekin oletettavalle oikeassaolemiselle. Vastaavanlaisia selityksiä ja viisaita patristiseen kivijalkaan perustuvia apologeettisia teoksia olen lukenut pilvinpimein esim. idän kirkon oppineiden kirjoista.
Mutta on hyvä, kun nämä meidän kumpaisenkin näkökohdat tulevat noteeratuksi fransiskaanien tradition ja rukoilevaisuusliikkeen perinteiden kysymyksessä. Toivon edelleenkin, että joku nuori lahjakas – tai vanha urautunut – tutkija selvittäisi asiaa vakavasti otettavassa teologisessa tutkimuksessa. Sitä odotellessamme on virkistävää vaihtaa hypoteeseja ja kelata rikasta vakkasuomalaista (tai viipurilaista) hengenelämää niitä jo aika hyvin tuntevina, mutta kuitenkin vajavaisesti ymmärtävinä.
Vielä lisäys. Olen tutkinut kyllä barokin ajan ortodoksista spiritualiteettia ja sen rinnalla luterilaista spiritualiteettia ainakin vertailukohtana oman ymmärryksen suhteen. Kreikkalaisia kirkkoisiä (alkukielellä) lukiessani olen uteliaisuuttani ja editioiden toimitustavoista johtuen verrannut asiayhteyksiä roomalaisten/saksalaisten isien teksteihin.