Minä olen se hiljainen mies, joka istuu kirkon sivupenkissä ja veisaa arasti. Se hiljainen, joka ei tunne teistä ketään, mutta käy silti. Minä olen se, jonka kanssa seurakunnan työntekijät ja muut aktivistit eivät koskaan messun perästä vaihda sanaakaan. Se, jonka naama on tuttu, mutta kuulumiset jäävät kuulematta.
Minä olen se hiljainen mies, joka silloin tällöin ilmestyy tosiuskovien keskelle. Se hiljainen, jolla ei alustuksen jälkeen ole mitään sanottavaa. Se, joka silminnähden vaivautuu yhteisestä rukouksesta eikä saa silloinkaan suutansa auki. Se, joka on selvästi vielä niin haparoivalla pohjalla, ettei taida vielä tuntea Häntä.
Minä olen se hiljainen mies, joka joskus eksyy toiseen seurakuntaan. Se hiljainen, joka kolmanneksi takimmaisen rivin perällä kuuntelee palavia puheita. Se, joka hämmentyy, kun Pyhä Henki laittaa kielet soimaan. Se, joka pakottaa itsensä seisomaan ylistyksen aikana, muttei rohkene käsiään kohottaa.
Minä olen se hiljainen mies. Se, joka tahtoisi olla yksi heistä. Yksi heistä, joita pappi messun jälkeen lämpimästi tervehtii. Yksi heistä, joita pyydetään kantamaan vastuuta. Yksi heistä, jotka paimen tuntee nimeltä. Tahtoisin kuulua heihin, joilla on kaikki vastaukset. Heihin, jotka tietävät, mikä on totuus ja silmä osaa nähdä akanat jyvien joukossa. Tahtoisin olla sitä porukkaa, joka antautuu ylistyksen jytinän vietäväksi. Minäkin tahtoisin puhua ihmisten ja enkelien kielillä.
Ollappa vaikka vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, kun vain saisi olla yksi jäsen ruumiissa.
Matti
Kiitos tekstistäsi
Matteuksen evankeliumi:
5:5 Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.
Matti Tampio :”Minä olen se hiljainen mies, joka silloin tällöin ilmestyy tosiuskovien keskelle.”
Hyvää huomenta, hiljainen mies. Minä olen se vähemmän hiljainen nainen, jolle tosiuskovat ovat kertoneet monta kertaa, että en ole tosiuskovainen. Hiljaisuuden ystäviinkin joskus kuuluneena ja retriitteihin osallistuneena toivotan sinut omasta puolestani tervetulleeksi.
”Hiljaisuus sisälläsi alkaa kertoa sinulle, kuka olet” (Anna-Maija Raittila)
Tervetuloa hiljainen mies! Täällä voit melko turvallisesti käsitellä asioitasi siihen rajaan, jonka itse valitset.
Hiljaisuus ei aina ole oma valinta vaan siihen joskus ajaudutaan, kun on niin outoa kaikki. Aikoinaan työpaikallani oli ilmoitustaululla iskulauseita. Yksi oli tällainen: Yhdet mesoo toiset tuppisuiksi.
Ei kerkiä kiidytyskaistalta mukaan, kun kaikki on jo sanottu ja tehty kiireellä.
”Ollappa vaikka vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, kun vain saisi olla yksi jäsen ruumiissa.”
Sinä olet jo yksi jäsen ruumiissa. Olet korva, joka kuuntelee ja silmä, joka tarkkailee näkemäänsä. Kaikkien ei tarvitse olla suu, joka puhuu ja puhuu.
Vierastan sanaa tosiuskova. Jos ihmisiä haluaa luokitella, voisi lista olla vaikkapa tällainen: 1.Uskova on se, joka uskoo Kristukseen ja turvautuu häneen. 2.Epäilijä on se, joka ei ilman muuta usko kaikkea, mitä kirkossa sanotaan (eikä epäily aina ole aiheetonta). 3.Etsijä on se, joka on kiinnostunut mutta ei oikein tiedä mihin voisi uskoa. 4:Välinpitämätön on se, jota evvk. 5.Kieltäjä on se, joka on varma uskossaan, että Jumalaa ei ole ja joka usein haluaa taivuttaa muutkin ajattelemaan samoin. ”Hiljainen mies kirkossa” ei ole ainakaan kahta viimeksimainittua lajia, ja siksi hänelle kirkko on ihan hyvä ja oikea paikka. Tervetuloa toistekin!
Hyvää huomenta, hiljainen mies. Minä olen se vähemmän hiljainen nainen, jolle tosiuskovat ovat kertoneet monta kertaa, että en ole tosiuskovainen.
Noin on käynyt minullekin. On sanottu, että en ole kunnolla uskossa. Silti rohkenen kurkottaa kohti Herraa ja iloitsen kirkossa Hänen pöydässään. Joten tsemppiä, hiljainen mies. Ja tervetuloa.
Tämä uskovaisten eri looseihin jakaminen on hupaisaa. Täällä esim. minut on aika-ajoin lokeroitu ääriuskovaiseksi. Millainenhan sellainen uskovainen on? Onko hän liian uskovainen?
Kovasti iloitsen siitä, että teksti synnytti näin mukavasti keskustelua. Kummasti me ihmiset vaan tuppaamme itseämme ja toisiamme lokeroimaan. Itsenikin löydän useista postauksen hahmoista tilanteesta riippuen.
Oletko Matti se hiljainen mies, joka on kirjoittanut aivan loistavan Ulos oppimaan! -kirjan?
Tervetuloa blogistien joukkoon!
Minähän sitä olen yhdessä paremman puoliskon kanssa kirjoitellut. Kiitos siis palautteesta! Loistavaa, jos kirjasta on ollut iloa työssäsi 🙂
Hyvä kirjoitus. Luulen, ettet ole ainoa hiljainen mies tai nainen. Tämä blogi oikeastaan heijastaa omaa kokemustani ev.lut. kirkostamme Vapaisiin suuntiin olen tutustunut vain muutaman ystävän ja radion välityksellä, joten en tiedä niiden tavasta kohdata heitä.
Voin olla väärässäkin, kun sanon, että päästä osalliseksi toiminnasta on aika vaikeaa. Ei minua kukaan minkään kirkon väestä ole koskaan mihinkään kutsunut. Sattumoisin on tullut tilaisuus ilmoittautua toiminnasta kiinnostuneeksi ja olen sittemin saanut olla joskus mukana. Mutta se oli siis omasta aktiivisuudestani johtuvaa.
Ei hiljaisia miehiä ja naisia ainakaan ev.lut. kirkkomme mitenkään kutsu. Sen kerran kun olen vaikka kirkkokahveja nauttinut niin aika yksin saa olla ellei sattumoisin tuttuun törmää. Varsin ankeaa siellä yksin onkin istua.
Onko se jotenkin suomalaista ujoutta lähestyä tuntematonta? Kateellisena kerran luin jutun, jossa kerrottiin kokemuksesta Australian tavoista. Siellä kuulemma uusi ja outo tulokas käydään toivottamaan tervetulleeksi ja kysellään ystävällisesti kuulumisia.
Miten ihmeessä tämä kirkkomme toiminta ei pysty lähestymään ihmisiä, niitä hiljaisia ja huomaamattomia? Sentään näyttää olevan muutosta tiedossa kun esim. näköjään Kallion seurakunnassa on ovet auki arkisinkin ja kaikenlaista toimintaa jatkuvasti. Olen kuullut myös eräästä seurakunnasta Varsinais-Suomessa, nimeä en muista, jossa myös halutaan antaa ihmisille mahdollisuus olla kirkon yhteydessä ihan arkenakin. Ehkä muitakin eläviä seurakuntia löytyy vaan blogistin kokemukset muistuttavat varsin paljon omiani.
Siinä on varmasti perää, että tietty jähmeys on meissä suomalaisissa, sillä kyllähän tuota kohtaamattomuutta tulee vastaan muuallakin kuin kirkossa tai muissa hengellisissä porukoissa.
Tuosta Australia-maininnasta tuli mieleeni omat kokemukset USA:sta, jossa kirkossa todella heti noteerattiin uusi kasvo. Jopa niinkin, että pastori kutsui kotiinsa lounaalle.Suomessa pitää vähän tuppautua ja itse tarjoutua vapaaehtoiseksi ja siltikin voi käydä niin, ettei paikkaa oikein löydy. Kohtaaminen on meille vaikeaa, mutta jospa Herra suo, että tässä pikkuhiljaa kasvamme ja heräämme. 🙂
Tässä vielä pakko vinkata kuopiolaisen kanttorin kirjoittama mainio blogipostaus, joka sivuaa hieman samaa aihetta, : Kannattaa lukea.
http://blogit.savonsanomat.fi/ristisanoja/tervepa-terve/