Etelä-Pohjanmaalle sijoitetussa vitsissä kirkkoherra kertoo kirkkoväelle seurakunnan diakoniatyön saamasta suurlahjoituksesta. ”Lahjoittaja haluaa ehdottomasti pysytellä tuntemattomana”, kirkkoherra jatkoi saarnastuolista.
Siinä vaiheessa kirkonpenkistä nousee seisomaan isäntämies, joka sanoo kurkkunsa selväksi kröhittyään:
”Rouvan kanssa ajattelimma, jotta niin on paree.”
Vaikka avustamiseen innostamisessa tarvitaan hyviä esimerkkejä ja julkisuutta, itse arvostan erityisesti niitä ihmisiä kohtaan, jotka tekevät hyvää hiljaisesti.
Takavuosina Kokkolassa ilmestyi silloin tällöin kolehtihaaviin kuminauhalla ympäröity setelirulla. Setelit olivat isoja.
Arvoituksellinen lahjoittaja selvisi suntioille vähitellen. Nippu ilmestyi haaviin aina sellaisina pyhinä, kun eräs tietty liikemies oli kirkossa.
Se yrittäjä teki myöhemmin konkurssin. Yritystoiminnasta ei jäänyt jäljelle juuri mitään. Mutta ehkä hänen merkittävin elämäntyönsä liittyikin apua tarvitsevien tukemiseen.
Viipurissa toimii lasten turvakoti Dikoni, jota aiemmin ylläpiti Lahden Diakoniasäätiö, nyt Inkerin kirkko. Iso osa Dikonin lapsista tulee siirtolaisperheistä, joilla menee Venäjällä usein huonosti. Tukea Dikoni saa muun muassa Suomen Lähetysseuralta.
Dikonilla on yksi erityinen auttaja. Suomalaismies, joka soittaa turvakodin ovikelloa aina lauantaiaamuisin. Hän tuo pari säkillistä kotkalaisen leipomon lahjoittamaa leipää. Mies ei yleensä viivy perillä pitkään, juo joskus kahvin ja lähtee sitten ajelemaan kotia kohti.
Tämä vapaaehtoinen on ajanut Kotkasta Viipuriin lähes joka lauantai 15 vuoden ajan, aikanaan useammankin kerran viikossa. Kilometrejä on takana yli 200 000. Kustannukset omasta pussista.
Soitin tälle nyt eläkkeellä olevalle miehelle ja kysyin, mikä hänet saa liikkeelle. Auttamisen halu? ”No nähtävästi. Ei voi tehtävää jättääkään”, hän pohti.
Kysyin myös, saanko kertoa hänen nimensä tässä blogissa. Voin, sillä hän toivoo, että leipien kuljettajaksi löytyisi lisävoimia. Joskus olisi mukava pitää vapaa lauantai.
Miehen nimi on Mikko Haaja. Luulen, että vähemmistäkin ansioista on Suomessa annettu diakonisen työn tunnustuksia.
–
Pekka Mikkola on Suomen Lähetysseuran aluepäällikkö Venäjällä ja Virossa
Kuva on Viipurin Dikonista.
Hatunnosto Mkko Haajalle!
Toivottavasti lisävoimia löytyy.
Yhdyn Tuiren sanoihin. Toiset puhuvat ja toiset tekevät.
jutussa mainittujen henkilöiden ei tarvitse hillua kotimaa lehden suurelta osin ala-arvoisilla kommenttipalstoilla, he tekevät arvokasta työtä lähimmäiste hyväksi. siunausta heille on helppo toivottaa.
Kalle Kuokka: ”jutussa mainittujen henkilöiden ei tarvitse hillua kotimaa lehden suurelta osin ala-arvoisilla kommenttipalstoilla,”
Ei täällä kenenkään TARVITSE hillua. Miksi sinä teet niin?
Kunnioitusta herättävää aktiivisuutta….15 vuotta sitten itsekin kuöjetin Kelton oppilaille vaatteita 40 säkillistä kerralla….Oisiko niillä kustannuksilla saanut paremmat torilta???Jokainen sai matkalaukullisen kotiomatkalle, jotkut pyörätuolin tai keppejä..
Kuitenkin on laskettava käynkö itse viemässä, vai antaisinko rahana.?
Viipurissa tuskin enää on leivästä puutetta, dikonin läheisyydessä on marketteja ja tori. Veikkaanpa, että kuluilla saa viisinkertaisesti paikallista leipää… Viimkeiset 5 vuotta olen harvakseltaan vienyt vain rollaattoreita Kontupohjaan….Erinäisten juhlamatkojen yhteydessä… Runsaat 900 kilometriä sivu…
Hiljaisia ja ”nimettömiä” hyväntekijöitä on ollut ainakin satoja, ellei tuhansia, jotka ilman ”virallisia” lähetysjärjestöjä ovat suorittaneet humanitaarisen avun ja rakennusprojektien toteuttamista ex-neuvostoliiton alueella…
Herännäisyyden juhlakirjassa heistä puolen tuhatta mainitaan…
Muut jotka eivät olleet H-Y:n yhteydessä jäänevät nimettömiksi.
Koska Kotimaan kommentointini loppuu viimeistään 3;n viikon kuluttua, tahdon kiittää kaikkia niitä, jotka ovat nähneet lähimmäisten tarpeet ja käyttäneet leivisköitään erottelematta lähimmäisten hyväksi.
Hyvää Joulua ja Siunausrikasta Uutta Vuotta, Kotimaan netin seuraajille.