Homot, lesbot ja lestadiolaiset…

Kuva: mtv.fi -> Suviseurat

Miten nämä kolme otsikon asiaa liittyvät toisiin? Ainakin siten, että silloin kun jokin näistä aiheista mainitaan täällä Kotimaa24:n otsikossa, lukijoiden ja kommenttien määrä kimpoaa yleensä hyvin korkealle. Hyvin usein keskustelua värittää myös muutamien jo kokonaan klassisen kristinuskon ulkopuolelta tulevien kommentaatorien vahvat kannanotot siitä miten asioiden pitäisi olla.

Lestadiolaiskeskustelujen suhteen olen ollut huomaavinani sellaisen erityispiirteen, että kriittinen heiluri lyö siinäkin usein Raamatusta käsin perusteltavan kristinuskon ulkopuolelle asti. Kritiikin kohteeksi eivät enää riitäkään ne asiat, joissa tietyt lestadiolaiset ryhmät ovat menneet yli kirjoitetun sanan, vaan myös itse Raamatun ilmoitustotuus asetetaan käytännössä kyseenalaistetuksi.

Tällä kertaa en halua laittaa yhtään vettä myllyyn homokeskustelun suuntaan, mutta peräänkuulutan asiallisen lestadiolais- ja herätysliikekeskustelun tarvetta. Tähän minua ei ole motivoimassa lestadiolaisen herätyksen kritisoimisen tarve. Sen sijaan näen itse keskustelun mahdollisuutena. – Lestadiolainen herätys on eräänlainen suomalaisen herätysliikekristillisyyden veturi. Sen omaksuma kirkko-oppi sisältää näet jotakin kaikelle kansankirkossa esiintyvälle pietistiselle herätyskristillisyydelle yhteistä. – Siksi tästä aiheesta keskustelemisen heijastusvaikutukset ovat onnistuessaan hyvin suuret.

Mistä kaikki juontuu?

Yritän hahmottaa lestadiolaisuuden taustaa ymmärtääkseni, miten koko pietistisen kirkkosovelluksen suomalainen versio on saanut alkunsa.

Lestadiolainen herätysliike sai alkunsa niin sanotun valtiokirkon aikana. Taustalla oli aito herääminen synnin todelliseen turmiovaltaan. Tuolloin jokaisen suomalaisen oli käytännössä pakko kuulua kirkkoon, mutta valtiokirkko oli parannussaarnassaan melko avuton. Valtiokirkossa pappi oli saanut valtiovallan virkamiehen roolin. Hän edusti lähinnä esivaltaa. – Näistä lähtökohdista käsin toimiva rakenne ei ollut täysin aito ja elävä. Se ei ollut evankeeliseen vapaaehtoisuuteen perustuva seurakunta.-  Jos kaikkien on nimittäin pakko kuulua kirkkoon, kirkko on silloin ennen kaikkea esivalta, eikä vapaaehtoisuuteen perustuva hengellinen koti.

Vaikka valtiokirkkorakenne oli kehno lähtökohta, siinä oli kuitenkin jotakin hyvää. Nimenomaan luterilaisena valtiokirkkona se ajoi uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti kansankielisen Raaamatun lukemisen ja saarnaamisen asiaa. Eikä Raamatun sana ei palannut tyhjänä! – Lukutaito ja kansankielinen sanan saarna synnyttivät kansan keskuudessa hengellisiä herätyksiä, jotka kanavoituivat kristilliseksi kansalaisaktivismiksi.

Näin syntyi käytännöllinen sovellus; vapaaehtoisuuteen perustuvat uskovien piirit ja seuratuvat. –>  Herätysliikkeet! – Samalla elettiin kuitenkin vielä valtiokirkon aikaa, jossa kaikkien oli pakko kuulua samaan kirkkoon. – Tällaisessa tilanteessa on siksi aivan ymmärrettävä lähtökohta, että syntyy erilaisia seurakuntia seurakunnissa (Ecclesiola in ecclesia). Tämä on luterilaisen pietistisen kansanhurskauden lähtökohtainen malli. Se elää erityisen selvänä lestadiolaisessa herätyksessä, mutta leimaa myös muiden luterilaisen kirkon sisäisten herätysliikkeiden ajattelua melko voimakkaasti. Edellä kuvatuista historiallisista syistä johtuen tämä on suomalaisen herätysliikeidentiteetin ymmärrettävä lähtökohta. – Tai ainakin olisi varsin ymmärrettävää, jos kirkkohistoriassamme ei olisi tapahtunut jotakin ratkaisevaa!

Uskonnonvapauden aika

Uskonnonvapauslaki kuitenkin muutti kaiken. Pian Suomen itsenäistymisen jälkeen saimme myös uskonnonvapauden. Tämän jälkeen kenenkään ei tarvinnut enää kuulua valtiovallan määrittelemään kirkkoon, vaan jokainen sai itse valita seurakuntayhteytensä mallin. Nyt pietistinen ajatus pienestä uskovien seurakunnasta suuressa muodollisessa seurakunnassa muuttui kyseenalaiseksi.Mikäli jokin herätysliike nimittäin piti valtiokirkkoa vain pakollisena esivallan määräävänä viitekehyksenä, uskonnonvapaus teki nyt tämän asetelman tarpeettomaksi.

Uskonnonvapauden alkaminen haastoi herätysliikkeet itsetutkiskeluun. Raamatun mukaan kristittyjen ei näet tulisi osallistua sellaiseen uskonnolliseen yhteyteen, joka oli luonteeltaan ei-kristillisyyteen harhautunutta. Sanoohan Raamattu:

”Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti,” (Tiit.3:10).

Uskonnonvapauden jälkeen suureen kirkkoon kriittisesti suhtautuvat voivat aidosti kysyä itseltään: Tulisiko nyt lähteä vai jäädä?

Uskonnonvapauteen asti käytännössä kaikki luterilaisen VALTIOkirkon herätysliikkeet voivat kutakuinkin ongelmitta ajatella kirkkoaan samaksi asiaksi kuin esivalta. Uskonnonvapauden myötä tämän ajattelumallin looginen aika päättyi. Valtiokirkkorakenne nimittäin purettiin lähes samoissa kirkollisissa vaiheissa.

Valtiokirkkorakenteen purkamisen syy ei tosin ollut lähtökohdiltaan vain Raamattu-teologinen herääminen. Sen juuret ovat Suomen kansallisissa taistoissa. Hieman ennen itsenäistymistä edeltänyt venäläistämispolitiikka oli näet pakottanut suomalaisuuden kannattajat hakemaan turvaa kaikista sisäisistä viiteryhmistä. Uhkana oli näet Suomen luterilaisen kirkon muuttaminen ortodoksiseksi valtiokirkoksi. Tällöin nähtiin ulkoisen uhan takia hyväksi purkaa valtiokirkkorakennetta ja modifioida se kansankirkoksi. Näin herätysliikkeet nähtiin ensimmäistä kertaa kansallisen kirkollisuuden rikkautena ja voimavarana. – Siten koko kirkollinen itseymmärrys muuttui aidommin hengelliseksi. Herätysliikkeet olivat nyt ensi kertaa laajemminkin tervetulleita kirkon rakentajia. – Tästä ymmärrettävästä poliittis-sosiologisesta syystä perinteiset suomalaiset herätysliikkeet mieltävät yhä itsensä osaksi luterilaista kansankirkkoa. Tästä samasta syystä perinteisillä herätysliikkeillä oli 1900-luvulla merkittävä asema tunnustettuina ja arvostettuina kirkollisina suuntaliikkeinä ja kansakuntamme herättäjinä.

Mutkikkaampaa kuin päälle näyttää…

Valtiokirkon muuttuminen kansankirkoksi muutti siis kirkollisen ”esivallan” luonnetta hengellisempään suuntaan. – Suomen ev.lut. kirkon sisäiset herätysliikkeet omaksuivat tähän ainakin kaksi erilaista reagointimallia. Yhtäältä saatettiin ajatella edelleen, että myös kansankirkko on esivalta ja kaikki muut paitsi sen omaan herätysliikkeeseen kuuluvat jäsenet ovat vain ”kuolleita oksia”. – Toisaalta nyt oli myös mahdollista ajatella aitoluterilaisemmin, että kirkkoon on aina sekoittuneena sekä jumalattomia ja uskovia. Ihmisen tehtävänä ei ole kuitenkaan tehdä tätä jakoa, vaan jättää se Jumalan hommaksi. – Tässä jälkimmäisessä mallissa herätysliikkeillä nähtiin kuitenkin edelleen tärkeä tehtävä kirkkokansan herättäjänä ja elävään uskoon rohkaisijana.

Molemmat edellä kuvatut ajattelutavat integroituvat osaksi kansankirkollista herätysliikeidentiteettiä. Kuitenkin kansankirkon vain esivaltana näkevän joukon olisi toki tullut johdonmukaisuuden nimissä tuolloin itsenäistyä omaksi kirkokseen, mutta niin ei jostain syytä koskaan tapahtunut.

Edellä kuvatuista ristiriidoista huolimatta historiallisesti herätysliikkeiden sisältäpäin kumpuava kirkollinen vaikutusvalta oli kuitenkin kansankirkon alkuvaiheessa aivan todellista ja merkittävää. Elettiin hedelmällistä aikaa. – Pahaksi onneksi tässä hedelmällisessä vaiheessa vain unohtui hyvin laajalti tehdä teologiset kotiläksyt ja arvioida uskonnonvapauden teologinen merkitys herätysliikekristillisyyden itseymmärrykseen.

Enää ei olisi ollut mahdollista tehdä yhtä karkeaa kahtiajakoa oman herätysliikkeen elävään kristillisyyteen ja valtiokirkon edustamaan kuolleeseen rakenteeseen kuin valtiokirkossa. Kansankirkko edusti nyt vapaaehtoisuuteen perustuvaa uskonnollista yhteisöä.

Varsin laajat lestadiolaiset piirit eivät ymmärtääkseni koskaan muuttaneet historiansa alkuvaiheissa syntynyttä kirkko-oppia, jossa omaksuttiin käsitys omasta ryhmästä todellisena kirkkona kuolleessa kirkossa (Ecclesiola in ecclesia). Valtiokirkon muuttuminen kansankirkoksi ja uskonnonvapauslaki ei soittanut juuri kelloja, vaikka kirkon pakollinen esivaltaluonne muuttuikin vapaaehtoiseksi jäsenyydeksi. Jostain syystä monien pietistien piirissä hukattiin lopullisesti perinteinen luterilainen ajatus evankeliumin vapauteen perustuvasta tunnustuskirkosta, ja sen korvasi ajatus kirkosta hengellisesti kuolleena esivaltana. Erityisesti vanhoillislestadiolaisten piirissä tämä opetus suorastaan kanonisoitui. – Sittemmin tämä jumiutunut ajatusmalli on johtanut hyvin outoihin käytännön sovelluksiin. – On esimerkiksi mahdollista, että lestadiolainen pappi toimittaa jumalanpalveluksen, jossa hän julistaa seurakunnalle synninpäästön. Yhtäältä sama pappi voi kuitenkin sanoa, etteivät hänen omat seurakuntalaisensa (joille hän itse juuri julisti yhteisesti synninpäästön) kuulu Jumalan valtakuntaan, elleivät samalla kuulu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Sama pastori voi myös tehdä alttarilla yhteistyötä julkisesti keskeisiä uskontunnustuksen kohtia kiistävän kollegan kanssa, ja osallistua liturgiaan, jossa hän laulaa, miten Herran rauha olkoon myös sinun henkesi kanssa… – Mutta silti hän ei voi katsoa voivansa tervehtiä muissa yhteyksissä samaa pastoria rauhan tervehdyksellä…

Kuten huomaamme, juuri vanhoillislestadiolaisten piiristä löydämme kirkollisen herätysliikeajattelun karkeimman itsepetoksen. Se on täysin ristiriidassa seuraavan Raamatun sanan kanssa: ”Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti,” (Tiit.3:10).

Valtiokirkon aikana oli toki ymmärrettävää, että samaan kirkkoon oli kuuluttava, koska valtiovalta yksinkertaisesti vain kirjasi sinut kirkon kirjoihin tahtoasi kysymättä. Tällöin et voi oikein karttaa pastoriasi/esivaltaasi, jos et muuta ulkomaille. – Uskonnonvapauden myöntamisestä asti kirkollinen tilanne on kuitenkin ollut kokonaan toinen. – Kukaan ei pakota yhtään herätysliikepappia toivottamaan kirkkokansan edessä Herran rauhaa kollegalle, joka kiistää uskontunnustuksen keskeisiä kohtia, tai osoittaa jumalattomalla elämänvaelluksellaan olevansa uskostaan luopunut kristitty. – Nyt jokainen julkisesti kirkossa rauhaa toivottava, mutta toisaalla eri tavoin opettava pastori on nähtävä kaksinaamaiseksi ja uskonnollista teatteripeliä pelaavaksi huijariksi.

Onko lestadiolaisuus ainoa oikeutettu syntipukki?

Mutta olenko liian ankara lestadiolaisille? Missä määrin myös muiden perinteisten herätysliikkeiden edustajat jakavat saman epäjohdonmukaisen ajattelumallin?

Tähän voi vastata yhden pienen testin avulla. Kyseessä on harhaoppisuustesti.

Luterilaisen itseymmärryksen mukaan kirkkoon on aina sekoittuneena elävän ja kuolleen uskon jäseniä. Elävän uskon arvioiminen on Jumalan työ. – Jotakin voidaan kuitenkin tehdä.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkolla on edelleen velvollisuus karttaa julkista harhaoppia ja vääria opettajia (Apol. VII ja VIII uskonkohta. Kirkko). Siksi avoin Raamatun totuuden kyseenalaistaminen on johtanut kirkon historiassa monesti täysin perusteltavissa oleviin harhaoppisten työntekijöiden irtisanomisiin ja/tai erilaisiin kirkollisiin tunnustuskuntiin jakautumisiin.

Suomalaisten herätysliikkeiden, ja niiden jäsenten itsetutkiskelun kysymys kulminoituu seuraavaan kysymykseen:

Osallistutko sinä messuihin, kastetilaisuuksiin tai muihin jumalanpalvelusluonteisiin tapahtumiin, jonka toimittavia pappeja tai piispoja pidät harhaoppisina?

Jos vastauksesi on ”kyllä”, olet itse omaksunut Raamatun sanasta harhautuneen mallin, jossa kirkkoa ajatellaan yhä kuin pakollisena esivaltana. – Tällöin sinäkin toivottelet luultavasti jumalanpalveluksen liturgiassa rauhaa henkilöille, joille et kuitenkaan voi toivottaa aidosti sydämessäsi rauhaa.

Näiden edellä kuvattujen asioiden äärellä monet perinteiset herätysliikekristityt jakavat yhteisesti kyseenalaisen kunnian. – Suomen ev.lut. kirkon sisäinen Raamatun sanasta luopumus on näet edennyt myös papiston julkisiin irtiottoihin viralliseen Raamattu-teologiaansa ja uskontunnustukseensa nähden. Nyt lukemattomat herätysliikekristityt yli rajojen kokevat kuuluvansa kirkkoon, joka on käynyt monien käytännössä yhä yleistyneiden harhojensa takia vieraaksi, vaikka viralliset asiakirjat olisivat vielä periaatteessa voimassa. Kaikesta käytännössä jo tapahtuneesta luopumuksesta huolimatta samat kristityt osallistuvat silti yhteisiin jumalanpalveluksiin ja rahoittavat edelleen verovaroillaan harhaoppisiksi käyneitä pappejaan. – Enää ei voida puhua muodollisesti oikealta näyttävästä, mutta kuolleesta uskosta, jonka vain Jumala havaitsee. Nyt voidaan yhä useammin, ja laajemmin puhua tunnustuskirjojen mainitsemasta julkisesta väärästä opista ja julkisesta harhasta. – Käytännössä siis yhä useampi herätysliikekristitty elää kuin valtiokirkollisessa mallissa, jossa eletään kuin Suomen ev.lut. kirkko olisi vain esivalta, tai kuollut kirkollinen kuorirakenne, johon on vain pakko kuulua. – Tämä ajattelutapa on kuitenkin itsepetosta. Tämä on käytännössä ajattelua, jossa (vanhoillis)lestadiolaiset ovat kuin yksi suuri veturi. Valitettavasti tähän suuntaan puksuttava ”veturi” vetää kaikkia perässä tulevia pietistiä junanvaunuja yhä syvempään itsepetokseen!

Etsikonaika on päättymässä?

Kirkkohistoriallisesti katsoen luterilaisen kansankirkon sisäiset herätysliikkeet ovat toimineet hengellisinä herättäjinä, suuntaliikkeinä ja monenlaista sisäistä rikkautta tuovana tekijänä. Nykyään eläkkeellä oleva piispa Voitto Huotari toteaa herätysliikkeitä käsittelevässä kirjassaan (Kirkkomme herätysliikkeet tänään, 1981) näin:

”Kirkon väljyys korostuu varsinkin Suomen kaltaisissa oloissa, joissa on kansankirkko, mihin valtaenemmistö kuuluu. Suurena yhteiskunnallisena instituutiona siihen on vaikeaa suoraan samastua ja jäsentyä.”

Huotarille kansankirkko on siis väljä ja avara, mutta samalla sen ongelma on kirkon uskoon samaistumisen vaikeus. – Tämän jälkeen Huotari toteaa, että herätysliikkeiden tarjoamissa pienemmissä viiteryhmissä on helpompaa samaistua niin pelastussanomaan kuin kirkon edustamiin arvoihin & normeihinkin. Pienemissä viiteryhmissä saa myös mallin, miten suhtautua kirkkoon, papistoon ja armonvälineisiin jne.

Huotarin kuvaama kulta-aika on kuitenkin suurelta osin jo historiaa. Historiassa herätysliikkeet onnistuivat parhaimmillaan toteuttamaan juuri tuota Huotarin kuvaamaa tehtävää. Nykyään uusimpien kansankirkollisten käytäntöjen ja perinteisten herätysliikkeiden opetuksen välillä on kuitenkin usein jo suunnaton kuilu. Kun puhutaan esim. virka- ja avioliittokäsityksistä, kirkon ja herätysliikkeiden normit eivät enää useinkaan kohtaa. Jos lisäksi jo lähes puolet papistosta empii Jeesuksen neisteellisen sikiämisen äärellä, tai kyseenalaistaa helvetin olemassaolon, pelastusopinkaan suhteen ei enää vallitse yksimielisyyttä. – Tästä seuraa se, ettei perinteisten herätysliikkeiden roolina ole enää nykyisen kansankirkon uskoon sitouttavan viitekehyksen tehtävä, vaan yhä enemmin vaihtoehto em. kirkolliselle luopumukselle. Samalla perinteisten herätysliikkeiden piirissä ei ole myöskään enää mahdollista tarjota mallia, jossa annettaisiin omalle väelle viesti tervehtiä esim. kansankirkon papistoa merkittävinä saarnaviran ja armonvälineiden hoitajina. Sen sijaan nykyään korostuu yhä enemmin malli, jossa perinteiset herätysliikkeet tarjoavat myös vaihtoehtoiset papit. – Tämä kehitys on toki huomattu luterilaisen kansankirkon hallinnossa. Siitä syystä tiettyjen vaihtoehtoista pappeutta tarjoavien herätysliiketeologien pappisvihkimykset on pyritty viime vuosikymmeninä torjumaan.

(Tämä em. perinteisten tahojen pappisvihkimysten torjunta ei kuitenkaan koske esimerkiksi vanhoillislestadiolaisia, jotka tekevät muodollista kirkollista yhteistyötä kaikkien (myös harhaoppisten) pappien kanssa, vaikka pitävätkin kaikkia oman liikkeensä ulkopuolella olevia Jumalan valtakunnan ulkopuolella olevina.)

Perinteisten herätysliikkeiden tarjoamissa pienemmissä viiteryhmissä on toki edelleen luontaista samaistua niin pelastussanomaan kuin vanhan kirkon edustamiin arvoihin & normeihinkin. Ongelmallista tässä on kuitenkin se, että juuri tämä vanhastaan herätysliikkeiden vahvuus tekee niistä kansankirkollisen ongelman. Nykyään samat arvot ja normit, joihin ennen toivottiin vahvasti sitouduttavan, ovat yhä enemmin kirkollista ongelmajätettä, – ainakin monien kansankirkon nuorempien viranhaltijoiden silmissä. – Tämä kehitys on johtanut siihen, että perinteisten herätysliikkeiden kirkollinen”etsikonaika” on nyt päättymässä. Se tarkoittaa sitä, että perinteisten herätysliikkeiden on joko yhä enemmin eristäydyttävä vanhoillislestadiolaisten tapaan omaksi suljetuksi piirikseen, jonka sisällä vallitsee oma normatiivisuus (mutta kansankirkkoa ei tällä normatiivisuudella häiritä). – Toinen vaihtoehto on esikoislestadiolaisten enemmistön ratkaisu, jossa sama eristäytyminen toteutetaan, mutta sanotaan tämä ero myös ääneen. Sen jälkeen otetaan saarnavirka + kasteen ja ehtoollisen toimittaminen kokonaan oman herätysliikkeen käsiin.

Mietin itse olisiko vielä olemassa kolmaskin vaihtoehto, jossa lestadiolaiset ja muut kansankirkon sisällä olevat perinteiset herätysliikkeet tunnustaisivat laajemmin uskonveljeyden toistensa kanssa, sikäli kun jakavat julkisesti yhteisen Raamattu-teologian. Tämän jälkeen yritettäisiin vielä kerran vaikuttaa yhdessä. Jos luterilaisen kansankirkon virallista oppia ja elämää ei saataisi yhteisvoiminkaan kohtuulliseen sopusointuun,  päätettäisiin kuitenkin yhdessä, miten järjestetään jatkossa papiston saatavuus, joka palvelee uskovaa kansaa kristillisen kirkon virallisen opetuksen mukaan (suostumatta kuitenkaan valheelliseen yhtestyöhön).

Pidän suurena onnettomuutena, jos vanhoillislestadiolaisten kaksien korttien malli laajenee muidenkin perinteisten herätysliikkeiden ajatteluksi. Omiin linnakeisiin vetäytyminen ja näennäisen yhteistyön näytteleminen ei ole julkisen harhan äärellä aito vaihtoehto. Se olisi kirkollisen etsikonajan viimeistenkin päivien hukkaamista. Kristillisen kirkon luonteeseen kuuluu aina missionaarisuus. Vanhoillislestadiolainen malli ei ole aidosti missionaarista. Se ei huolehdi lain ja evankeliumin saarnan kokonaisesta kaiuttamisesta oman kirkollisen viitekehyksensä puitteissa, vaan tyytyy lämmittelemään oman leirinuotion lämmössä. – Tällainen uskonnollisuus voi toki saavuttaa näennäisen rauhan vaikka antikristuksen kirkon kanssa, mutta herättäjän vastuutaan se ei kirkossaan kanna.

Ankarasta vanhoillislestadiolaisiin kohdistuvasta kritiikistäni huolimatta näen kuitenkin juuri heidät kirkollisen etsikonajan suurimpana potentiaalisena vaikuttajaryhmänä. Juuri vanhoillislestadiolaiset ovat itsenäisiä. Heitä ei voi painostaa kansankirkon taholta esim. lähetysmäärärahojen leikkaamisen uhkauksilla. Heillä on liikkeensä piirissä eniten omia pastoreja. He ovat suurin kristillisen nuorisotyön järjestö, joka on myös onnistunut sitouttamaan nuorisonsa oman liikkeensä opetukseen.

Toivon vanhoillislestadiolaisten parissa tapahtuvan herätyksen, joka avaa heidän silmänsä tunnustamaan edellä kuvaamani itsepetoksen. Samalla toivon heidän avaavan sydämensä myös muiden perinteisten herätysliikkeiden suuntaan ja liittyvän yhteiseen rintamaan suomalaisen kansankirkollisuuden luopumusta vastaan.

Mielestäni nykyinen luterilainen kansakirkollinen viitekehys on kuin kattila, jossa kellottelee monia sammakkoja. Suuren kattilan vesi on lämmintä, mutta vaarana on nukahtaminen. Samalla kattilan vesi kuumenee pienin askelin. Sammakkojen elimistö tottuu kuumuuteen, eikä ole helppoa huomata, milloin tämä vähittäinen kuumeneminen käy lopulta kohtalokkaaksi. – Tämän kaiken edellä kirjoittamani äärellä mieleeni nousee seuraava Raamatun sana:

”Ja Sardeen seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo hän, jolla on ne Jumalan seitsemän henkeä ja ne seitsemän tähteä: Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut. Heräjä valvomaan ja vahvista jäljellejääneitä, niitä, jotka ovat olleet kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalani edessä. Muista siis, mitä olet saanut ja kuullut, ja ota siitä vaari ja tee parannus. Jos et valvo, niin minä tulen kuin varas, etkä sinä tiedä, millä hetkellä minä sinun päällesi tulen.” (Ilm.3:1-3)

Ps. Tämän blogin kommentoinnille on varattu aikaa lauantai-iltaan asti…