Alunperin kristityt eivät pitäneet uskoaan Kristukseen samanlaisena uskontona, millaisena he näkivät muut uskonnot. Kristittyjen joukko koostui Kristuksen seuraajista, jotka olivat ottaneet vastaan evankeliumin Kristuksesta Herrana ja pelastajana. Seurakunta sana tarkoitti ihmisiä, jotka seurasivat Kristusta. Heidän keskellään ei ollut asemaan pohjautuvaa hierarkiaa, jossa olisi ollut eri pyhyyden asteita. Kristityt tukivat toisiaan uskon kuuliaisuudessa kasvamisessa. Kristus oli sanansa ja Pyhän Henkensä kautta voimallinen johdattamaan kristittyjä sekä yhdessä että yksilöinä. Kristus oli jokaiselle Herra.
Sitten evankeliumi muuttui. Isojen yksikköjen myötä puhe sovituksesta tuli tärkeämmäksi kuin puhe Kristuksen herruudesta ja kuninkuudesta. Kuninkuudesta tuli pelkkä kunnianimi, mutta tavallisen uskovan ei enää odotettu edes olevan kykenevä seuraamaan Kristusta. Kristuksesta tuli juhliin liittyvä muodollinen monarkki, jolle kukaan ei ollut alamainen.
Kristityt lakkasivat puhumasta Kristuksen seuraamisesta, itsensä kieltämisestä, uskon kuuliaisuudesta ja Jumalan valtakunnasta. Joka minusta on totta vielä nykyäänkin. Usko muuttui uskonnoksi, jonka avulla päästään taivaaseen. Jeesuksen ydinsanoma valtakunnasta työnnettiin syrjään. Kaikki tämä lähti, kun hylkäsimme Kristuksen herruuden.
Koska oli syntynyt kirkko, missä papeilla oli korkeampi hengellinen asema kuin tavallisella ihmisellä, niin sen myötä ajatus Kristuksen Herruuden mahdollisuudesta tavallisen ihmisen elämässä katosi. Papit opettivat. Puhe Jumalan valtakunnan elämän todellisuudesta maan päällä katosi. Kirkosta tuli uskonelämän keskipiste valtakunnan sijaan. Moraalin opettaminen korvasi Kristuksen seuraamisen.
Ajattelen, että sekä konservatiivit että liberaalit, molemmat ovat käytännössä työntäneet sivuun Kristuksen kuninkuuden.
Vaikka useimmat konservatiivit haluavat ottaa Raamatun tosissaan, niin todellisuudessa he korostavat sovitusta, mutta eivät usko Kristuksen kykyyn kuljettaa yksittäistä kristittyä. Tai puhu Kristuksen oikeudesta hallita kuninkaana. Usein konservatiivit tulkitsevat Raamattua oman seurakuntatradition läpi, jolloin seurakunta/messukeskeinen elämä korvaa Kristuksen seuraamisen.
Liberaalit taas antavat kullekin vapauden tulkita sanaa itse, jolloin Kristus, ja Raamatussa ilmenevä Kristuksen tahto usein irtautuvat toisistaan. Tällaisen demokratian seurauksena voi syntyä itse valittu Kristus, joka ei ole enää Pelastaja ja koko maailman Herra.
Lopputuloksena se, että suuressa osassa seurakunnista Kristus kuninkaana on syrjäytetty. Hänen rakkaudestaan saarnataan, mutta hänen oikeutensa olla kirkolleen korkein auktoriteetti, kielletään. Kaikki tämä on tapahtunut niin, että meistä vain hyvin harva on huomannut sitä.
Jos Kristus on herra, me ymmärrämme, että kaikki mitä meillä on, kuuluu hänelle. Me teemme kerran hänelle tilin ajastamme, rahastamme ja elämästämme. Siitä miten olemme käyttäneet lahjamme. Ilman herruutta ei ole pyhää elämää. Ilman Kristuksen herruutta emme ymmärrä olevamme Jumalan edustajia maan päällä.
Oikeastaan, jos tiedämmekin sanoman pelastuksesta, mutta emme seuraa Kristusta, voimme jopa olla valtakunnan ulkopuolelle.
Uskon, että kulttuurimuutos sitä kohti, että Kristus olisi meille todellinen kuningas, ei tapahdu isoissa kokouksissa tai messuissa. Vaan ystävien kanssa, kodeissa, kasvotusten toisten ihmisten kanssa, jotka yhdessä kyselevät Jumalan tahtoa.
Siksi alan uskoa uudelleen kotiseurojen tärkeyteen, missä lauletaan körttivirsiä tai muita Kristuskeskeisiä lauluja ja puhutaan Kristuksen seuraamisesta. Olisitko kiinnostunut avaamaan kotisi ovet ja kutsumaan tuttujasi mukaan? Jos alamme ymmärtää kotiryhmät ja seurat kodeissa kokoontuvina ”pieninä missionaarisina kirkkoina”, ja perinteiset seurakunnat isompina kokoontumisina, niin silloin meillä olisi paikkoja, joissa oppisimme toinen toisiltamme , mitä on vaeltaa Kristuksen kanssa. Jakaa siitä, mitä meille itsekullekin on ottaa uskon askelia ja antaa Kristuksen olla Herra.
Miksikö Kristuksen herruus hämärtyy pappiskeskeisessä kulttuurissa? Koska liian harvoin me papit kehoitamme ihmisiä etsimään Jumalan tahtoa, olemme itse ratkaisijoita. Emme luo oppimisympäritöä, missä olisi helppo kasva uskon kuuliaisuuteen.
Kyllähän vanhassa katekismuskristillisyydessä pyrittiin kristilliseen elämäntapaan. Eihän Kristuksen kuninkuudessa (=hallintavalta meidän elämäämme) ole pohjimmiltaan kysymys mistään muusta.
En ehdi nyt enempää, mutta Kristus-keskeisyys ei edellytä pappisviran aliarvostamista mitenkään.
Kysymys siis onkin, johdattavatko papit seurakuntalaisia sanaan ja Kristukseen…
Hannu, kahvin jäähtymistä odotellessani: Ensiksikin esität kyllä perin merkillisen tulkinnan varhaisen kirkon elämästä ja siitä, mitä Kristuksen kuninkuus merkitsee. Luot modernin evankelikaalis-karismaattisen kristillisyyden mukaisen mallin Kristuksen kuninkuudesta ja Hänen seuraamisestaan ja sovitat sen kirkkohistoriallisesti vanhentuneeseen tulkintaan kirkon alkuvuosisatojen kehityksestä. Tuskin kristityllä orjalla tai edes vapautetulla oli aikaa tai mahdollisuuksia muuhun kuin säännölliseen jumalanpalveluksiin osallistumiseen Rooman keisarikunnassa.
Toiseksi. Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että meidän tehtävämme on opastaa seurakuntalaisia sanaan ja Kristukseen. Mutta minulle on ihan oikeasti epäselvää, mitä tarkoitat ”Kristuksen herruudella”, ”pyhällä elämällä” ja ”Kristuksen tahdon etsimisellä”? Elämänasennetta, jossa kristitty huokaisee Isän puoleen siunausta päivän töihin ja lukee päivän Raamatunjakeen Päivän Tunnussanasta? Rukouksia joka ikisessä hetkessä, kun pitää tehdä jokin päätös tai ratkaisu vaikkapa sähkömiehenä tai siivoojana? Kurinalaista elämää, jossa välittömästi käännetään pois päältä Radio Rock ja aletaan sen sijaan jeesustella rukoilemalla läpi katekismusta tai kuunnella Radio Patmosta, Radio LFF:ää tai viimeisimpiä RY:n seuroja Youtubesta?
Itse ymmärrän pyhän elämän kristinuskon eri tavoin jatkuvasti hapattamana ja päivähartauksien ryydittämänä arkielämänä sekä pyrkimyksenä Uuden testamentin mukaiseen elämäntapaan.
(Mutta eihän se ole kai nykypäivään sopivaa, että pappi kehottaisi vaikkapa välttämään ahneutta, homoseksiä, kaupassa käymistä sunnuntaisin, avioliiton ulkopuolista seksiä, olemaan ahkera ja keskustelemaan rollaattorilla köpöttelevän naapuritalon mummon kanssa, välttämään ylenmääräistä viihteen kuluttamista sekä ylenmääräistä rahanmenoa muotivaatteisiin. Vaikka samalla saarnaisi armoa ja syntien anteeksiantoa niille, jotka huomaavat langenneensa).
Olen samaa mieletä Markon kanssa, Hannu Vuorinen esittää toistuvasti alkukirkosta sellaisia näkemyksiä jotka eivät pidä paikkaansa. Lähes jokaisessa kirjoituksessa toistetaan tätä narratiiviä, eri variaatioilla. Ei niitä ole mukava lukea. Hannun tulisi lukea kirkon historiaa ja vertaisarvioituja artikkeleita varhaiskirjon uskonelämästä.
Helluntaina tapahtui kirkon syntyminen ja tämä yhteisö kehitti omat rakenteensa, jatkuvuudet, auktoriteetit. Sovitusopin painottaminen kuuluu läntiseen, legelistiseen näkemyksiin, joita erityisesti Roomalaiset katoliset painottavat. Varhaiskristillisyydestä ei löydy näitä painotuksia. Kirkko ei ole tarkastellut ristiä, sovitusta vanhurskaan kohtaamana rangaistuksena joka tyydyttää tuonpuoleista tuomaria.
Vuorinen kirjoittaa; ”Kristityt lakkasivat puhumasta Kristuksen seuraamisesta, itsensä kieltämisestä, uskon kuuliaisuudesta ja Jumalan valtakunnasta. ” Kirkossa ei ole ikinä ollut Vuorisen kuvaamaa ongelmaa. Läntisessä perinteessä ja luterilaisuudessa koko kilvoitustraditio on kokenut korruption.
Vuorinen kirjoittaa; ” Koska oli syntynyt kirkko, missä papeilla oli korkeampi hengellinen asema kuin tavallisella ihmisellä, niin sen myötä ajatus Kristuksen Herruuden mahdollisuudesta tavallisen ihmisen elämässä katosi. Papit opettivat. Puhe Jumalan valtakunnan elämän todellisuudesta maan päällä katosi. Kirkosta tuli uskonelämän keskipiste valtakunnan sijaan. Moraalin opettaminen korvasi Kristuksen seuraamisen.” Tässä on jonkinlainen irvikuva kristinuskosta mutta kirkossa ei ole tätä ongelmaa, eiä näin olla ikinä ajateltu.
Kirkon liturginen elämä on kristinuskon ydintä, ei kotiseurat, körttiveisuut, pienpiirit, vaan yhteinen eukaristia. Henkilökohtaisen kilvoituselämän tulee olla yhteydessä ja vuorovaikutuksessa pyhän liturgian kanssa.
Sovitusta ja Jeesuksen ylösnousemusta ei pidä vähätellä. Jeesuksen elämä ja elämäntyö huipentui niihin. Ne ovat kaiken keskus. Ilman niitä ei ole pelastusta. Kristitty elää armon varassa, joka aina aikaansaa kilvoitusta ja uutta elämää. Armo on kilvoituksen ja uuden elämän voimanlähde. Armo taivasta varten kasvattaa, armo uskomme uudistaa ja armo lohtua tuopi.
En vähättele sovitusta, vanhurskauttaminen on uskonelämän perusta. Mutta oli syynsä, miksi varhaiskirkon uskontunnustus oli Jeesus on Herra. Herra sisälsi myös sovituksen, mutta minun kokemukseni on, että sovituksesta puhujat eivät aina ajattele, että Kristus herrana kutsuu kuuliaisuuteen.
Kuuliaisuutemme on kuitenkin aina vajavaista ja epätäydellistä. Vain Jeesuksen pelastusteko on täydellinen. Vain sen varassa voimme kestää ja seisoa Isän Jumalan edessä.
Muutama haja-ajatus.
Itse asiassa sovitusoppi – Kristuksen risti sovitusuhrina – on luovuttamaton osa yhteistä kristillistä uskoa, mutta sen korostamisessa on eroja kirkkokuntien välillä.
Kristuksen kuninkuuden teema oli keskeinen vielä keskiajan alkupuolella lännen kirkossa, mutta taisi tarkoittaa vähän muuta kuin tässä blogissa.
Jos ei takerruta sanoituksiin, niin kuuliaisuus Kristusta kohtaan seuraamalla Häntä on ilman muuta tosikristillinen näköala. Sen sijaan on välttämätöntä muistaa, että voiman Kristuksen seuraamiseen antaa armon evankeliumi.
On myös selvää, että Kristuksen seuraaminen tarkoittaa eri ihmisille ja eri kulttuuritilanteissa erilaisia asioita. Meitä ei todennäköisesti uhkaa fyysinen riepottelu pitkin Mannerheimintietä ristiinnaulittavaksi Kansalaistorilla, vaan Kristuksen seuraaminen tarkoittaa meille suostumista häpeään, syrjintään ja maalitauluna olemiseen.
Periluterilaisittain saivarrellen voisin tietysti vielä todeta, että blogissa sekoitetaan keskenään laki ja evankeliumi tai usko ja rakkaus. Ellei sitten tarkoiteta sanalla evankeliumi koko kristinuskoa sille tyypillisimmän asian mukaisesti eli käytetä sanaa evankeliumi laajemmassa, ei-varsinaisessa merkityksessä.
VAPAHTAJAN JALOIN TEKO
Vapahtajan ihmeteot olivat mitä varmimpia todistuksia siitä, että hän oli Jumalan lähettämä. Mutta lunastus oli kuitenkin näistä teoista jaloin. Me näemme mitä suurimmat evankeliumin, siis itse lunastuksen aikaansaamat vaikutukset. Tämä Vapahtajamme suurin teko on ihanin hänen jumaluutensa todistus. Miljoonat ovat Jeesuksen lunastuksesta saaneet taivaallisen rauhan, jota kuoleman kauhukaan ei ole voinut horjuttaa. Miljoonat ovat kokeneet, että Jeesuksen veri sekä kykenee puhdistamaan synnistä että antamaan voiman vastustamaan syntiä. Jos Jeesus olisi ollut vain ihminen, hänen kuolemansa ei olisi voinut saada tällaista aikaan. Suokoon Jumala, että voisimme Jeesuksen kysyessä vastata hänelle hänelle häpeämättä ja pelkäämättä: Herra kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat, ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä. (Ks. Joh. 6:68-69)
Johannes Bäck, Terveellinen oppi. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.
Missä Jeesus ilmaisee halunsa olla herra ja kuningas ? Onko ihmisen helpompi seurata kuningasta kuin maankiertäjää, joka puhui ”vallattomia” ? Tämän päivän kuninkaallisethan ovat pelkkiä marjonetteja, joiden tärkein ”työ” on esitellä timanttejaan ja vaatteitaan. Näitä meidänkin vallassaolijat käyvät pokkuroimassa.
Koska rakas Herramme Kristus on kiinnittänyt syntien anteeksiantamuksen sanaan ja, niin kuin usein olen maininnut, asettanut sen seurakunnan palvelijain ja hätätiloissa kaikkien kristittyjen suuhun, seuraa siitä, että syntien anteeksiantamus on uskolla omistettava ja että se yksin uskon kautta saavutetaan. Se onkin oppimme perustus: yksin uskon kautta Kristukseen me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi. Onhan sinun myöntäminen, ettei rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen sanaa, jonka hän sääsi opetuslastensa julistettavaksi, voi käsin käsittää eikä teoillakaan, olkoot ne paastoamisia, rukousharjoituksia, almunjakeluja taikka minkä nimellisiä tahansa. Usko yksin voi käsittää tämän sanan. Ja sydän yksin on se oikea lipas, johon sen voi sulkea. Selvää ja varmaa on siis, että me vain uskon kautta saatamme tulla vanhurskaiksi, koska syntien anteeksiantamus on kiinnitetty yksinomaan sanaan, ja koska vain usko voi tämän sanan omistaa.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 373, SLEY, 1945.
Do all the good you can, by all the means you can, in all the ways you can, in all the places you can, at all the times you can, to all the people you can, as long as ever you can.
Tee kaikki hyvä minkä voit, kaikin keinoin mitä voit, kaikilla tavoilla joilla voit, kaikissa paikoissa joissa voit, kaikkina aikoina joina voit, kaikille ihmisille joille voit, niin kauan kuin ikinä voit.
John Wesley (1703-1791)
Roomalaiskirje:
12:17 Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä.