Huomioita arkkipiispa Vikströmin kirjoituksen saamasta palautteesta

Miikka Ruokasen terminologinen ongelma

Kommentoidessaan arkkipiispa Vikströmin artikkelia ”Laajennettu avioliittokäsitys?” Miikka Ruokanen pohdiskelee luomisen teologiaa ja puhuu siihen liittyen avioliiton ontologisesta perustasta. Ontologiaan turvaudutaan yleensä silloin, kun halutaan pudottaa turhat kyselijät pois keskustelusta. Uskallan kuitenkin yrittää. Raamatun kohta, johon Ruokanen nojautuu, on 1. Moos. 1:27 ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi.” Siis ihmisen luomisen ontologinen perusta on, että hän on Jumalan kuva. Jumalahan ei tietääkseni kuitenkaan ole mies eikä nainen eikä myöskään sekä että. Siksi hän onkin jo seuraavassa vaiheessa siirtynyt luomistyössään ontologiselta perustalta käytännön tasolle: ”mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”. Käytännön syistä hän lahjoitti luomalleen kuvalle fyysiset lisääntymisen edellytykset luomalla tämän mieheksi ja naiseksi. Kaupan päälle hän samassa yhteydessä antoi vielä ohjeet siitä, mistä ihminen saa ravinnon elääkseen, luettelemalla linnut ja kalat ja muut eläimet, puhumattakaan kasveista ja hedelmistä. Ontologinen perusta on siis kuitenkin se ja vain se, että ihminen on Jumalan kuva, olkoonkin reissussa rähjääntynyt ja turmeltunut.

Mutta mitä minulle kertoo se, että ihminen on Jumalan kuva? Jotta voisin vastata tuohon, minun pitäisi kaiketi tietää, millainen on Jumala. Voisin ajatella, että tuohan helppo juttu, koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, sen kun katson peiliin. Se keino ei kuitenkaan ole kovin hyvä, ja se onkin kai aika yleisesti hylätty. Ihminenhän tunnetusti turmeltui heti olemassaolonsa alkumetreillä. Ihmistä tarkastelemalla päädytään oikeastaan vain tietämään, millainen Jumala ei ainakaan ole.

Raamatussa meille puhutaan paljon Jumalasta ja siellä hänen sanotaan itsensäkin puhuvan. Siten saamme varmasti hänestä lukemattomia erilaisia kuvia. Raamatun perusteella on luotu ja luodaan sopivasti valikoiden Jumalasta kuvia, jotka poikkeavat usein toisistaan kuin yö ja päivä ja niiden väliset aamu- ja iltahämärät. Siellä on jumalakuvaa joka makuun ja lähes jokaiseen peiliin.

Uskallan kuitenkin uskoa ja toivoa, että jokainen, joka toivoo löytävänsä edes jotenkin kelvollisen kuvan ihmisestä Jumalan kuvana, päätyisi Jeesus Nasaretilaiseen. Mehän uskomme, että hänessä Jumala tuli ihmiseksi. Häntä nyt tässä sen enempää kehumatta voinen todeta, että ihmisenä hän oli hyvä, parempi kuin kukaan muu. Tietääkseni ei kenenkään ole väitetty olleen tai olevan häntä parempi. Kun hänen ihmiselämänsä sitten päätyi äärimmäiseen ratkaisuun, ja hänen sen myötä sanotaan kuitenkin elävän edelleen, hänestä on kaiketi nähtävissä, millainen ihminen on kristittyjen Jumalan kuva.

Uudessa testamentissa meille kerrotaan paljon siitä, mitä Jeesus teki, puhui ja opetti. Hänen sanojaan ja tekojaan on tunnetusti yritetty ymmärtää ja selittää edelleen varmaan enemmän kuin kenenkään muun ihmisen. On selvää, että paljon jää myös kertomatta. Selvää on myös se, että jos yrittää kertoa jotain, mitä ei selkeästi käy ilmi, joutuu turvautumaan mielikuvitukseen tai hatarasti perusteltuihin johtopäätöksiin.

En kuitenkaan liene ainoa, jonka mielikuvitus tuottaa kysymyksiä Jeesuksen ja hänen lähipiirinsä elämästä. Siitäkin on kirjoitettu, tietenkään ei aina kovin tieteellisiä, mutta ainakin kaunokirjallisia teoksia. Nykyajan kysymyksenasettelu ei ehkä edes ole sovitettavissa 2000 vuoden takaisiin tapahtumiin, esimerkiksi seksuaalisuus sinänsä ei ole evankeliumeissa keskeinen aihepiiri lähimainkaan samassa mittakaavassa kuin se on nykyaikana lähes kaikessa.  Käsittääkseni homoseksuaalisuus on julkisessa keskustelussa todella uusi aihepiiri meidänkin yhteiskunnassamme. Sata vuotta sitten ei juuri kukaan ainakaan julkisesti päästänyt suustaan moista sanaa, jos sitä silloin vielä oli olemassakaan. Ei siis ihme, ettei Jeesuskaan keskittynyt pohtimaan samaa sukupuolta olevien liittoja.

Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ole uusi keksintö. Jeesuksen aikana sitä varmasti esiintyi siinä missä nykyisin, mutta julkista keskustelua siitä tuskin käytiin, eikä sitä Jeesuksenkaan puheista löydä eikä hän ota siihen kantaa. Muutenkaan Jeesuksen ja hänen opetuslastensa arkisesta elämästä ja keskinäisistä suhteista ei kovin paljon puhuta. Opetuslapsia oli 12 miestä, mutta Jeesusta seurasi myös joukko naisia. Kaikki nämä olivat nuoria ihmisiä, joilla saattoi olla silloin tällöin mielessä yhtä ja toista. Käsittääkseni ainoa, jonka parisuhteista jotain tiedetään, oli Simon Pietari, jonka anopin Jeesus paransi kuumeesta. Voiko olla mahdollista, että tämän muun nuorten aikuisten joukossa ei olisi ollut mitään keskinäistä vipinää?

Jeesus itsekään ei ole säästynyt näiltä spekuloinneilta. Aika näyttävillä foorumeilla on arveltu, että Jeesus ja Magdalan Maria olisivat olleet kovinkin läheisissä suhteissa, jopa naimisissa. Kaiken kukkuraksi Johanneksen evankeliumissa esiintyy nimeämätön Jeesuksen ”rakkain opetuslapsi”. Hänen henkilöllisyyttään pohdittaessa on esitetty, että Jeesuksella olisi hänen kanssaan ollut homosuhde. Nämä spekulaatiot ovat kyllä jääneet vähemmistöön tutkijoiden piirissä.

Raamattu antaa runsaasti virikkeitä ja ruokkii anteliaasti mielikuvitusta. Siitä kertoo sekin, miten rannaton määrä erilaisia kirkkoja, lahkoja, herätysliikkeitä, kuppikuntia ja ties mitä sen piirissä on syntynyt. Sopivat kohdat poimien Raamatun perusteella saadaan musta valkeaksi ja valkea mustaksi ja maailma mieleiseksi. Aikojen muuttuessa Jeesuksen opetuksiakin on meidänkin kirkossamme noudatettu usein tilanteen mukaan valikoiden. Mitä parisuhteisiin tulee, avioero ja eronneiden vihkiminen uuteen liittoon ei herätä enää kysymyksiä edes paatuneimmissa papeissa, vaikka niistä on olemassa peräti Jeesuksen itsensä ohjeet. Käsitykset ihmisten parisuhteiden solmimisesta ja purkamisesta ovat joustaneet tiedon lisääntyessä ja kulttuurin muuttuessa. Tieto on lisääntynyt ja kulttuuri muuttunut myös samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä puhuttaessa. Olisikohan nyt uuden askeleen paikka kirkossakin?

Tätä keskustelua on viime vuosikymmeninä leimannut tuo kaksijakoinen ”kyllä kyllä” ja ”ei ei” -jahkailu jota arkkipiispa Vikström omassa kirjoituksessaan kuvaa. Vikström toivoo, että tuosta kaksijakoisuudesta vihdoin päästäisiin eroon. Miikka Ruokanen tuntuu kuitenkin pitävän tuota jaottelua vanhurskaana ja lopullisena ratkaisuna tässä kysymyksessä. Hänen mielestään homoseksuaalien täysi ihmisarvo tulisi hyväksyä, mutta kirkollista avioliittoon vihkimistä heille ei pitäisi suoda. Siis edelleen ”kyllä ja ei”.

Lopulta näyttää siltä, että ongelma ei Ruokasen mukaan olisikaan tuossa kahden samaa sukupuolta olevan liitossa vaan tuosta liitosta käytettävässä sanassa. Hänen mielestään sana ”avioliitto” pitäisi suojata vain heteroparien käyttöön, samaa sukupuolta olevien liitolle tulisi kirkossa keksiä uusi nimi. Liitot olisivat silloin siististi omissa karsinoissaan. Tuntuu kuin keskustelua käytäisiin jollain sanamagian tasolla.

Palataanpa vielä lähtöruutuun. ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi.” Jumalan silmissä kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Hän rakastaa meitä ihmisiä ja tahtoo meille hyvää. Tästähän jo enkelit lauloivat Betlehemin kedolla erottelematta homoja ja heteroja. Kirkon yhtenä tärkeänä tehtävänä on tukea liittoja, joissa kaksi ihmistä tahtoo avioliiton sitein liittää elämänsä yhteen ja rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Toivottavasti tätä tehtävää päästään toteuttamaan mahdollisimman pian ilman tarpeetonta karsinoimista. Ontologialla tai ilman.

Piispa Eero Huovisen huoli avioliittoon vihkimisen perustelujen puutteesta

Piispa Huovinen kaipaa arkkipiispa Vikströmin artikkelilta enemmän huomiota naisen ja miehen välisen avioliiton erityispiirteille. Olisi ollut toivottavaa, että piispa Huovinen olisi kirjoittanut auki sen, mitä hän tarkoittaa näillä erityispiirteillä. Voisin ajatella, että tällaisia erityispiirteitä ovat osapuolten toisistaan poikkeavat fyysiset ominaisuudet ja näiden ominaisuuksien yhteiskäytön mahdollistama suvunjatkaminen. Nämä erityispiirteet ovat kuitenkin aika yleisesti tunnettuja enkä ainakaan omasta puolestani olisi osannut kaivata niille laajempaa käsittelyä. Joudun myöntämään, etten ymmärrä, mitä muita erityispiirteitä piispa Huovinen olisi halunnut käsiteltävän.

Suvunjatkamisen mahdollisuus onkin varsin varteenotettava erityispiirre miehen ja naisen välisessä liitossa. Se ei kuitenkaan mitenkään erityisesti korostu avioliittoon vihkimisen kaavoissa. Ainoa kohta on juuri tuo johdantosanoissa oleva 1. Moos 1:27-28, jossa Jumala sanoo ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne”. Tuo käsky onkin jo pelottavan kuuliaisesti täytetty. Toisessa vaihtoehdossa johdantosanoiksi siteerataan Markuksen evankeliumia: ”Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Ottaako Jeesus siinä kantaa nykyiseen keskustelumme tasa-arvoisesta avioliitosta? Pelkkä ajatuskin haiskahtaa vähintäänkin anakronismilta.

Kirkon tämänhetkisen avioliittokäsityksen mukaan avioparilta ei mitenkään edellytetä suvunjatkamista. Itse olen vihkinyt avioliittoon ainakin yhden pariskunnan, jonka molemmat osapuolet olivat jo onnellisesti ylittäneet 70 ikävuoden rajan. En katsonut asiakseni kysyä, aikovatko he lisääntyä. Kirkkomme ei myöskään ole ottanut kielteistä kantaa ehkäisyyn, mikä kertoo, että seksuaalisella kanssakäymisellä nähdään olevan muitakin ulottuvuuksia kuin lisääntyminen. Parisuhde solmitaan yleensä ensisijaisesti tarpeesta elää yhdessä toisen ihmisen kanssa turvallista ja mahdollisimman hyvää elämää, usein asiaan liittyy myös keskinäinen rakkaus ja halu seksuaaliseen kanssakäymiseen iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Kaikkia kirkollista avioliittoon vihkimistä haluavia arvostavasta pohdinnastaan huolimatta piispa Huovinen on huolestunut perinteisen, eri sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisen asemasta. Kuulostaa siltä, että miehen ja naisen välisen avioliiton on asema vaarassa, ja sitä pitää suojella käenpojalta, joka uhkaa pudottaa sen pesästä. Se huoli lienee turha. Enemmänkin on ehkä syytä huolestua siitä, että yhä harvemmat avioliiton solmivat parit, olivatpa he samaa tai eri sukupuolta, pitävät kirkon rukousta ja siunausta millään tavalla merkityksellisenä.

Kirjoituksensa lopussa piispa Huovinen perää hyviä ja riittäviä perusteluja myös miesten ja naisten välisille avioliittoon vihkimisille. Hän edellyttää, että kirkon olisi osattava sanoa, miksi se vihkii miehiä ja naisia. – Onko avioliittoon meilläkin vihitty pariskuntia jo lähes 300 vuotta ilman perusteluja? Huovisen pohdiskelu näyttää kuitenkin kääntävän kysymyksen toiseen asentoon. Onko kirkolliselle vihkimiselle ylipäänsä olemassa perusteluja? Olisiko parempi luopua siitä kokonaan kuin alkaa keksiä perusteluja kaikkien pariskuntien vihkimiseen?