Pyhän Teresan hurmio on näyttely, jonka ei uskoisi kuuluvan tähän päivään. Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä esillä oleva näyttely vie syvälle mystiikan ja uskonnollisen hurmion maailmaan – nykytaiteilijoiden silmin ja keinoin.
Mikä siis yhdistää kymmentä suomalaista nykytaiteilijaa ja 1500-luvulla elänyttä aikakautensa merkittävimpiin mystikkoihin kuulunutta espanjalaista nunna Avilan Teresaa.
Hurmio, kokemus, ekstaasi, luomisen tuska, pakko ja rajattomuus. Ja näkyjen kauheus.
Olli Seppälä on kirjoittanut Kotimaan printtilehdessä 27.8. näyttelystä ansiokkaasti, joten en kertaa sitä. Mutta jotain ihan muuta jäi minulle kaihertamaan mielen pohjalle.
Avilan Teresa (1515-1582) oli siis mystikko ja karmeliittajärjestön uudistaja. Mutta ennen kaikkea hän oli näkyjen näkijä ja niistä kirjoittaja. Hänen näkynsä on määritelty intellektuaalisiksi, näyiksi joita ei nähdä silmillä vaan ymmärryksellä. Hän ei siis ollut mikään karismaatikko, kielilläpuhuja, liikutuksiin vaipuja. Hän pystyi analysoimaan näkynsä – ja samalla kokemaan jotain selittämätöntä.
Merkittävin näky oli sydämen lävistäminen, jossa enkeli lävistää Pyhän Teresan sydämen useaan kertaan.
” Niin ankara oli tuska, että se pani minut vaikeroimaan, ja niin ylenmääräinen oli se suloisuus, jonka tämä suunnaton tuska minussa synnytti, ettei kukaan haluaisi sitä menettää, eikä sielu tyydy vähempään kuin Jumalaan”, hän kuvaa näkyä 1565 ilmestyneessä kirjassaan Vida (Elämäni, suom. Seppo A. Teinonen 1990).
Avilan Teresan näkyjen taustalla on tietysti samaistuminen Neitsyt Mariaan ja Kristuksen kärsimyksiin ristillä. Suunnaton tuska, ylenmääräinen suloisuus, niinhän kristityn tietä on kuvattu kautta aikojen.
Samalla näyt liittyvät kristikunnan veriseen historiaan. Miksi se ei olisi verinen, kun kaiken alku oli ristiin naulattu ja keihäällä lävistetty Jeesus. Näky toistuu lukemattomissa alttaritauluissa, se on innoittanut taiteilijoita, siitä ovat saaneet näkynsä niin mystikot kuin helvetin tulella hekumoivat tuomiopäivän julistajat ja taivaan riemujen kuvaajat.
Eikä kristikunnan historia Golgatan jälkeen ole ollut mikään siloiseksi kiillotettu pyhäkoulukertomus. Mestattu on, poltettu on, päitä katkottu, silmiä puhkottu, Jumalan nimeen vannottu kostoa. Ihmisen kärsimys, toisen alistaminen, liittoutuminen vallan pitäjiin ja tavoittelijoihin on ollut uskontojen arkea – ja yhä se jatkuu eri muodoissaan keskellä tätä muka sivistynyttä maailmaa.
Ei siis ihme, että Pyhän Teresan näyt ja hurmio kiinnostavat taiteilijoita, jotka ovat kautta aikojen kyenneet herkimmin kuvaamaan ihmisen syvimpiä tuntoja, niin tämän maanpäällisen helvetin kauhuja kuin luvassa olevia taivaan iloja. Sillä mitä muuta ovat vanhojen mestarien seinien kokoiset kärsimysnäytelmät Louvressa, Vatikaanissa, Eremitaasissa, Versaillesissa, Ateneumissa…..
Suunnaton tuska ja ylenmääräinen suloisuus lomittuvat, niin kuin elämässä muutenkin. Teresan Hurmio näyttelyn taiteilijat sanovat, etteivät he ole tehneet niinkään uskonnollisia teoksia eikä näyttely ole mitenkään leimallisesti kristillinen. He hakevat Pyhän Teresan mystiikan kautta pääsyä hurmioon, taiteelliseen ekstaasiin – siis tilaan jota ilman ei mitään todellista taidetta synny.
Pyhä Teresa saavutti hurmioituneen tilan, jossa hän tunsi tulleensa yhdeksi Jumalan kanssa. Nykytaiteilijoilla se ei välttämättä ole Jumala, mutta yhtä kaikki, se on jotain selittämätöntä, irrationaalista, ylimaallista.
En lähde sanoilla kuvaamaan, kuten taidetta tai uskonnollista kokemusta ei voi eikä pidä kuvata. En siis kuvaa Edvard Munchmaiseen kauhun huutoon vääntynyttä solmiokaulaista herrasmiestä katsomassa ristillä riippuvan muodottoman Kristuksen kärsimystä Henry Wuorila-Stenbergin Ristiinnaulitussa, en myöskään persoonasta etäännyttäviä Heli Rekulan naamion taakse piiloutuvia kasvottomia Pyhän Teresan muotokuvia Amos Andersonin museon kappelissa.
Henry Wuorila-Stenberg. Ristiinnaulittu 2010. Heinon kokoelma.
Heli Rekula. Teresa I. 2015
Ei, ne on koettava, kuten kaikki taide, musiikki, kirjallisuus on koettava, syvällä omassa sielussa. Ei se selittämällä aukea.
Aivan samoin kuin usko on koettava, parhaimmillaan hurmiona, lievimmälläänkin kurottautumisena näkymättömään. Aivan kuten elämän, kuoleman ja mystiikan suuri ajattelija ja tulkki Juhani Rekola sen sanoo Irlantilaisessa päiväkirjassaan:
”Kristillinen usko ei selitä mitään, vaan se auttaa liittämään käsittämättömän laajempaan ja käsitettävään yhteyteen.”
Sama toimii taiteessa. Rujojen näkyjen näkijät meillä ovat aina keskuudessamme, pitämässä peiliä edessämme, aistimassa herkällä tunnolla missä ollaan, mihin mennään. Liittämässä suunnatonta tuskaa ylenmääräiseen suloisuuteen, jotta näkisimme, jotta edes heiveröisesti voisimme uskoa hyvään tässä absoluuttisen pahan hallitsemassa maailmassa.
Ja juuri nyt näitä peilin pitäjiä tarvitaan, kaikkien pakolaisvirtojen ja kovien äänenpainojen keskellä. Sillä kuvan voima on suunnaton, kuten someikoniksi muuttunut kuva hukkuneesta kolmivuotiaasta syyrialaispojasta Bodrumin rannalla on juuri osoittanut.
Toinen asia on sitten se, uskallammeko katsoa pohjaan asti, uskallammeko antaa äänen heille jotka jo näkevät, jotka ovat jo kokeneet oman taiteellisen ekstaasin. Vai haluammeko vain kiiltokuvia, enkelikasvoisia Jeesuksia.
Niitä ei tällä kertaa löydy, ainakaan Amos Andersonin taidemuseosta. Eikä niitä juuri nyt löydy maailmaltakaan.
Käykää katsomassa, vielä ehtii. Jos ei muuten niin käykää edes täällä näyttelyn nettisivuilla.
