Olen monessa samaa mieltä Tampereen yliopistosta kandidaatiksi 1974 valmistuneen Jokelinin kanssa. Huuhaa-kommentti ei ollut pelkkä trolli. Ei ole mitään syytä luulla itsestä liikoja. Ei ole mitenkään perusteltua, että vaikka kommentti ärsyttäisi monia, siihen suhtauduttaisiin vetämällä eteen teflon-kuori, joka hylkii kaikkea kritiikkiä.
Jokelinin mielestä perustavin, aidoin ja tärkein journalismi edustaa tutkivan journalismin kovaa ydintä (hard core). Se on sitä journalismia, jossa paneudutaan johonkin kysymykseen syvällisesti sillä aikaa, kun moni muu joutuu hoitamaan niin sanottuja juoksevia asioita. Kaikki eivät voi yhtä aikaa tehdä ”kovaa tutkivaa journalismia”, ja sen arvottaminen muuta tärkeämmäksi on ongelmallista.
Mutta sitten on vakava näkökohta. Meillä on noin viisitoista vuotta puhuttu medialisaatiosta. Se on sitä, että media itse luo todellisuutta. Emme saa käsitystä asioista omakohtaisesti vaan lukemalla lehtiä ja katsomalla televisiota. Siihen oman lovensa on tietenkin tehnyt kansalaisten oma bloggaaminen. Se on vakava haaste perinteiselle omahyväisyyteensä jäykistyneelle valtamedialle, joka luottaa vakiintuneeseen arvostukseensa. Esimerkiksi BBC on saanut haastajakseen ruohonjuuritason BBC Watchin, koska ihmiset näkevät, että media on puolueellinen, ja sillä on oma agendansa. Tämä koskee erityisesti Lähi-idästä kertovaa journalismia. Suomessa YLE, Suomen Kuvalehti ja Helsingin Sanomat eivät ole saaneet vastaavia vahtikoiria eli teräviä media-analyyttisiä vastablogeja, mutta osa lukijoista on yksinkertaisesti hylännyt nämä mediat siksi, etteivät ne olekaan niin luotettavia. Nämä vastarannankiisket ovat kartalla siitä, että media todella luo todellisuutta.
Journalisti itse synnyttää kuvan maailmasta. Suurin valhe on se, että journalismi olisi puolueetonta. Jutulla on aina jokin näkökulma, josta ilmiötä tarkastellaan. Se, miten ilmiö itsessään rajataan, on jo subjektiivinen teko. Subjektiivisuus ei ole sama kuin epätotuudellisuus. Nimenomaan näkökulman valinnalla voidaan aivan aidosti paljastaa, että jokin muu taho on itse puolueellinen, värittynyt, epätasapainoinen, epäjohdonmukainen. Tämä voidaan näyttää esittämällä riittävästi dokumentoituja asioita, joita ei voi ohittaa sillä, että toimittjaa keksii katsoa asiaa toisesta näkökulmasta kuin muut. Maailma on niin kuin Rollo May sanoi, mielekkäiden relaatioiden kokonaisuus. Maailma on aina minun maailmani, maailma sellaisena kuin minä sen käsitän. Se maailma on maailma, joka merkitsee jotakin juuri minulle. Mikäli journalismin halutaan olevan ”objektiivista”, kyse ei ole kenenkään ihmisen näkökulma. Se on se kaikkien näkökulmien kokonaisuus, mutta se johtaa helposti ojasta allikkoon, kun taas pitäisi osata seuloa olennainen epäolennaisesta. Sananvapaus ei ole koskaan tarkoittanut objektiivisuutta. Sen väittäminen olisi journalistin suurin vale. Mutta sananvapaus synnyttää eräänlaista objektiivisuutta siinä, että se synnyttää näkemysten diversiteetin. Totta ei olekaan vain se, mitä piispa tai kuningas sanoo. Tämän vuoksi luonnollisesti minä ja Jokelin molemmat arvostamme journalismia, jolla on rohkeutta arvostella instituutioita.
Uskonnosta kirjoittava journalisti ei ole yhtään huonompi kuin politiikasta kirjoittava journalisti. Uskonnosta ja kirkoista kirjoittava journalisti voi harjoittaa täysin kunniallista tutkivaa journalismia. Hän voi kirjoittaa lyhyenkin analyysin esimerkiksi piispojen taannoisesta Lähi-itä-lausunnosta, joka niputti Irakin, Syyrian, Israelin ja Gazan ja tuomitsi ”kaikenlaisen väkivallan”. Perinteisesti kirkot ovat opettaneet oikeutetun sodan etiikkaa, mikä on itse asiassa jokaisen oikeusvaltion velvollisuus omia kansalaisiaan kohtaan. Nyt piispat muussasivat entisestään vaikeaselkoisen Lähi-idän kuohunnan ja kiistivät itsenäisen oikeusvaltion legitimiteetin ylimalkaisella ”kaikenlaisen väkivallan” tuomitsemisella. Tutkiva uskontojournalisti tietenkin kysyy, mitä päämääriä piispat sitten tavoittelivat paperillaan. Kuka siitä paperista eniten hyötyi, kenen tarpeisiin se laadittiin?
Jos journalismin päätehtävä on olla vahtikoira, se alkaa elää rikoksista, lehmäkaupoista, salaliitoista, petoksista. Se luo maailman, joka on paha, kova ja tunteeton. Journalisti voi väittää vastaan, että juuri oikeudentuntohan häntä ajaa etsimään epäkohtia, mutta jos journalisti ei etsi hyviä tarinoita, toivoa herättäviä kertomuksia pelastumisesta, hän ennen pitkää luo todellisuuden, joka on myös hänen oma todellisuutensa.
Ei ole mitään arvoperustetta ajatella, että hieno tarina keskosena syntyneen pelastumisesta, sairaan paranemisesta, velkavankeudesta vapautumisesta tai muusta olisi vähemmän arvokasta journalismia. Minun on myönnettävä jopa seuraava. Jos joku on pelastunut eli saanut elämänsä takaisin pamahtamalla uskoon, edes siitä kertominen – eli perinteinen uskoontulotodistushaastattelu – ei millään välttämättömyydellä ole automaattisesti huonoa journalismia. Tietenkin voi olla, että toimittaja itse panee juttuunsa mukaan oman vakaumuksensa siitä, että millään muulla tavalla elämää ei voi elää. Sellaista en arvosta.
Koska journalismin perimmäinen arvo on totuudellisuus, täytyy sen hahmottaa todellisuutta sellaisena kuin se on. Jos toimittaja uskoo, että maailmassa on myös vilpittömyyttä, rakkautta, hyvinvointia, onnellisuutta, kauneutta, hyvyyttä ja vanhurskautta, hänen on tutkivana journalistina kerrottava siitä silloin kun se on totta. Tietenkin maailmassa, jossa ihmiset jonottavat ilmaisia ämpäreitä, voi olla, että etteivät ihmiset halua lukea kuin vahingonilomässäilyä. Tämä taas olisi ilmiö, joka olisi tutkittavissa sillä, mikä on luetuin juttu. Ansaintalogiikka pakottaa tekemään sitä, mille on kysyntää. Journalismissa täytyy olla muitakin perusteita kuin se, mikä on suosittua.
Toimittaja, joka puolestaan metsästää ainoastaan tykkäysklikkauksia, on itse sieluton. Hän kuuluu samaan porukkaan kuin ilmaisen ämpärin jonottajat. Jos ainoa kunnon journalismin muoto on tutkia pelkkiä lehmäkauppoja, lahjusskandaaleja tai muita rötöksiä, niin tervemenoa ämpärijonoon.
Toimittajan tehtävä systematisoida todellisuutta tarkoittaa, että kaaokseen tuleekin jokin järki ja mieli. Asiat saavat selityksen. Tällöin toimittaja luo merkityksiä. Voidaan ajatella, että uskossa on kyse merkityksestä ja mielestä. En ole varma, olenko itse enää tätä mieltä, mutta olen ollut rintamassa, jossa näitä lauseita on hoettu niin, että esimerkiksi keskustelu Kari Enqvistin kanssa on muodostunut äärimmäisen arvokkaaksi, hedelmälliseksi ja humaaniksi.
Merkitysten maailma on maailma, jossa asioilla on arvo. Maailma on tärkeä, ja sen ilmiöt ja yksityiskohdat ovat tärkeitä, niiden äärellä on mahtavaa havahtua tietoisuuteen, että ”minä olen olemassa, ja tässä maailmassa minä kuolen joko onnellisena tai onnettomana”.
Tässä mielessä journalismi itsessään on melkein kuin uskonto. Vaara jopa on, että siitä tulee kvasiuskonto. Kaikella kunnioituksella, se vasta on tosi huuhaata.
Kiitos erinomaisesta blogista ja hienoista Hannu Kuosmasen kommenteista. Meikäkin tällaisen avulla saattaa ymmärtää jotakin zurnalismista. Epäilen Kuosmasen olevan oikeilla jäljillä miettiessään virallisen tiedottamisen jäykkyyttä. Muistellaanpa syksyä 2010 ja niin sanottua Räsäs gatea.
Punnittua ”puhetta” ja harkittuja lauseita blogistilta taas kerran. Ja viisaita kommentteja myös. Eipä näistä juuri voi olla eri mieltä.
Sellainen ajatus näistä tuli mieleen, että nykyisin internetin aikana ihmiset ovat paljon lähempänä totuutta kuin aikaisemmin, jolloin koteihin kannettiin vain yksi paperinen aviisi, tai korkeintaan kaksi. Maailmankuva jäi silloin varsin ohueksi. Absoluuttinen totuus kai on aina olemassa, mutta kukaan sitä ei voi koskaan tavoittaa, ei valveutuneinkaan ihminen missään päin maailmaa. Kansalaisten medialukutaito on nähdäkseni kehttynyt valtavasti viimeisten 20 vuoden aikana. Ja se on hyvä, että on kaikille on tarjolla runsaasti monenlaisia ”totuuksia”, joista voi valita, vaikka onkin vain yksi oikea todellisuus.
Hyvä blogikirjoitus saa miettimään asioita ja tämä bgi sai sen aikaan, ainakin minun kohdalla. Tästä suuri kiitos blogistille. Vaikka kyse on journalismista ja kenties blogi oli tarkoitettu kollegiaaliseksi puheenvuoroksi, se uskoakseni puhutteli myös meitä monia uutisten ja juttujen lukijoitakin.
Toinen ajatukseni, mikä blogista tuli mieleeni ja joka ehkä saattaa olla hyvä tulla noteraatuksi on se, että uutis- ja juttutarjonta nykyisessä mediaympäristössä on niin valtavan laaja ja monipuolinen, että ”hyvää ja parasta” tietolähdettä on todella vaikea valita. Kun lukijoiden/kuluttajien oma elämä samaan aikaan on muuttunut hyvin hektiseksi ja sirpaleiseksi, helposti jätetään syvälliset ja analyyttiset jutut lukematta ja tyydytään useammin pelkkien uutiskuvien, -otsikoiden ja -videoiden katseluun ja kuunteluun. Tosin ehkä useammasta tietolähteestä, mikä sinänsä on positiivinen asia.
Minun maallikkonäkemykseni ja käsitykseni on, että toimittajien on nykyisin ja tulevaisuudessa vieläkin enemmän syytä opetella tiivistämään sanottavansa, opetella kuvittamaan juttunsa ja ylipäätään opetella elävöittämään juttunsa käyttämällä runsaammin visualisointitekniikoita mielenkiinnon herättämiseksi. Vaarana tässä tietysti on juttujen tietynlainen ”pinnallistuminen” tai sellaisen vaikutelman syntyminen, mutta sekin on parempi kuin ei lukijoita/kuluttajia lainkaan.
Tuomo Hirvi! Todellisuuden jäsentäminen on journalistille tärkeä tehtävä. Paikallisuutisissa voi olla tosi tärkeä tehdä juttu tielle kaatuneista puista. Laajemminkin lukijoille on aivan tähdellistä kertoa, että viikonloppuna Säisän Eino meni potkurilla jäihin.
Raimo Turunen! Virallisen tiedottamisen kohdalla seurakuntamediat ovat puun ja kuoren välissä. Jos kirkon instituutioista löytyy ongelmakohtia, niiden kertominen halutaan estää ja toimittaja vaientaa.
Jussi Tynkkynen! Pohdiskelit lukijoiden sirpaleista elämää ja sitä, lukevatko he syvällisiä juttuja. Noinhan helposti käy, ja esimerkiksi itse joudan monien elämänalojen kohdalla vain pikaisesti vilkaisemaan otsikoita. Toisaalta näen ongelmaksi, että syvälliset jutut jätetään kirjoittamatta. Tämä on keskeinen syy median pinnallistumiseen. Ei anneta aikaa paneutua. Sinänsä se, että toimittaja tekee isosta jutusta lyhyen sähkeen, ei ole probleemi, toimittajahan esimerkikiksi tiivistää olennaisen sisällön otsikkoon ja ingressiin. Teaserit, joilla usutetaan lukemaan varsinainen artikkeli, ovat aivan perusteluja. Eri asia kuitenkin on, jos palstatila käytetään laiskanpulskasti kuvauksiin kahvilusikoiden kilistelyyn. Jaan täysin huolesi siitä, että jos toimittajan täytyy osata ”soittaa kaikkia soittimia”, hän ei ehkä soita mitään kunnolla. Varsinkin valokuvaajat ovat nykyään ahtaalla, kun heidän työnsä halutaankin teettää toimittajilla. Itse olen useiden juttujeni kuvituksen ideoinut heti tilausvaiheessa, ja muullakin tavoin olen suuntautunut tosi visuaalisesti, mutta ymmärrän, että toimittajakunta saattaa olla aika stressaantunut. Kaikkineen pidän arviotasi hyvästä ja luotettavasta tietolähteestä tärkeänä. Siltä osin kommenttisi osuu hyvin siihen, mitä Hannu Kuosmanen ja Raimo Turunen tarkoittanevat virallisen tiedottamisen jäykkyydellä.
Ei ole todellakaan helppoa on-line ajassa elävillä nykytoimittajilla. Paitsi tekstintekoa, pitäisi osata myös valokuvata. Mutta sekään ei enää riitä, multimediatodellisuudessa juttua elävöittämään pitää kuvata videopätkiä. Ja kaikki editoida samalla kertaa ja heti nettiin.
Vielä jokin aika sitten puhuttiin siitä, miten internet tulee televisioon. Kehitys menikin niin, että televisio tuli internettiin. Entistä suurempi osa verkkolehtien materiaalista alkaa olla liikkuvaa kuvaa, jota voi katsoa älypuhelimella tai tabletilla. Johtavia medioita tässä mielessä ovat Hesari, Iltalehti, Ilta-Sanomat ja tietysti YLE ja MTV. Kirkollisissa kuvioissa tämän ovat oivaltaneet lähinnä Radio Dei, TV7 ja Alfa-tv.
Näissä kehyksissä virallinen kirkko näyttää jäykkyytensä. Enkä puhu vain tekniikasta vaan kyvystä reagoida, pelisilmästä. Mitä kirkko – siis lähinnä piispat – sanovat julkisuudessa, kun jotain suurta tapahtuu? Kummasti ihmiset edelleen odottavat, että kirkko jotenkin reagoisi, kun matkustajakone ammutaan alas, kun ihmisiä hukkuu, kun nuoria tapetaan, kun kohdataan absoluuttinen paha, kun puhutaan suurista ihmisarvoon liittyvistä asioista.
Ei kirkolla tarvitse eikä voi olla valmiita vastauksia. Riittää että kuljetaan rinnalla, ollaan mukana, reagoidaan. Mistä Eero Huovinen tunnetaan julkisuudessa; siitä että piispa itkee itkevien kanssa.
Hohhoijaa. Käsitykseni mukaan kristillisten tiefotusvälineiden Israel-uutisointi on usein vain puolittain totta ja puolet pötyä:juutalaisiin sovelletaan whitewashingia eli kaunistellaan ja muslimeihin puolestaan blackpaintingia eli maalataan kilpailevasta uskonnosta mustaakin mustempi kuva, josta unohtuu muslimien hyvät puolet sekä eroavaisuudet.
Juhani, kirjoitit hyvin ja herätit ajatuksia. Jotenkin pohdiskelusi jää kuitenkin kesken. Keskustelua olisi syytä jatkaa, vaikka se todennnäköisesti lisää tuskaa. No, media ei tyydy vain kuvaamaan todellisuutta vaan myös luomaan sitä. Toimittajat osaavat olla melkoisia meedioita – tai ehkä pahimmillaan mediosoja. Se, että omat, omistajatahon tai muut paradigmat jäävät jutunteossa tiedostamatta, merkitsee kyllä pakostakin sitä, että totuuteen pyrkiminen jää pisimmillään puolitiehen. Mitenkäs Jeesuksesta sanotaankaan: Hänessä armo ja totuus tuli maailmaan.